Läheisen kuoleman lähestyessä....

Lääkärit ovat todenneet, ettei mitään ole enää tehtävissä, syöpä etenee, eikä sitä voida parantaa, ainoastaan oireita voidaan lievittää ja kipua poistaa.
Hoidon suhteen on mahdollista jatkaa hoitoa myös kotona tai edelleen terveyskeskuksessa.
Isäni on useaan kertaan sanonut ja kaipaa päästä omaan kotiin.
Isäni oli jo yhden kerran päivän kotilomalla ja totesi, että onpa mukava päästä tuttuu paikkaan, omaan kotiin ja isäni kyseli, että milloin seuraavan kerran pääsee kotiin, kun päivän kotiloma loppui.
Mielestäni isäni ansaitsee päästä kotiin ja saada viettää elämänsä viimeiset hetket omassa kodissaan niin pitkään, kuin elonpäiviä hänelle on suotu.
Koska oma isäni on huolehtinut minusta, että aina on ollut katto pään päällä, ruokaa ja taloudellisesti turvattua elämää, niin ei ole todellakaan liikaa vaadittu, että huolehdin isästäni ja toteutan kaiken mahdollisen, mitä isäni vielä toivoo.

Uskoisin, että isäni haluaa olla omassa rakkaassa kodissaan, kun elämän viimeiset hetket koittavat ja saisi kuolla ilman tuskia ja nukkuessa, ehkä se on paras tapa kuolla.
Tietenkin toivon, että isäni saisi vielä elää ja tapahtuisi ihme, että isäni parantuisi.
Moni vanhus toivoo varmaankin, että saisi kuolla omassa kodissaan, kuin usein niin kalseassa terveyskeskuksessa tai sairaalassa.

Välillä harmistelen, että jäi monia asioita toteuttamatta, joita olimme suunnitelleet tekevämme, mutta pikkuhiljaa maalliset asiat menettävät merkityksensä, kun niitä ei enää olekaan mahdollista toteuttaa sairauden asettaessa rajoituksia elämälle ja tekemisille.
Ennen niin itsestään selvät asiat eivät enää olekaan niin selviä.

Se päivä, jolloin oma isäni kuolee on maailman surullisin päivä, jota en koskaan toivo tulevaksi, mutta se kuitenkin tulee.
Omasta isästäni jää paljon muistoja ja asioita asuntoomme, en varmaan halua luopua mistään mikä vain vähääkään muistuttaa isästäni.
Kuten vaatteet, joita isäni on pitänyt, en varmaan pysty niitä hävittämään, vaan ne jäävät muistoksi, koska niitä ei saa takaisin, jos ne hävitän.
Isäni vanha toyota Corolla, jonka isäni halusi kunnostaa, en halua myöskään sitä hävittää ja ehkä kunnostan sen sitten, kun suruaika antaa myöten ja isäni halusi, että olisi voinut sillä vielä ajaakin, mutta se taitaa jäädä haaveeksi, joka ei toteudu, surullista........

Autossa on liian paljon muistoja isästäni, kun sillä teimme paljon yhteisiä matkoja, joten en voi sitä ainakaan vähään aikaan poiskaan hävittää.
Isän kanssa kävimme useaan kertaan katsomassa uudempaa autoa, jollaista isäni haaveili, että saisi ajaa uudemmalla autolla, mutta sekin haave, että isäni saisi ajaa uudella autolla, taitaa jäädä toteutumatta, mikä on surullista, kun ajattelee isäni haaveita.

Paljon on asioita, jotka nyt jäävät toteuttamatta ja toteutumatta isäni vakavan sairauden vuoksi. Vaikka pitäisi osata olla iloinen näistä hetkistä, kun isäni on vielä elossa, niin en kuitenkaan osaa olla, vaan purskahdan itkuun tosi helposti.
Sitten, kun se surun päivä koittaa, kun isäni nukkuu pois, niin keltä kysyä neuvoa asioihin.
Isältä pystyi kysymään neuvoa moniin asioihin ja jo isän läsnäolo loi turvaa.
Nyt tiedän, millaiselta isästäni tuntui, kun hänen isänsä sairasti ja kuinka suurta surua isäni on joutunut kokemaan oman isänsä sairastaessa ja kuoleman lähestyessä.