Mieltäni on vaivannut pitkään parisuhteessa oltua mieheni käytös. Voiko riitojen syy olla oikeasti aina vain toisessa. Riitoja ei sovita jos minä en tee aloitetta vaan mieheni pyrkii unohtamaan menneen ja odottaa sitä myös minulta. Miksi aina pitää hukkua jos yritän "nostaa kissaa pöydälle".
Riita saattaa lähteä pienestä asiasta esim en saa nukuttua hänen kanssaan samassa huoneessa koska kuorsaa niin kovaa. Ylipainoa hänellä on josta myös työterveyshoitaja maininnut. Asiallisesti koitin sanoa että laihdutus on paras tapa hoitaa kuorsaaminen ja kärsin hänen kuorsaamisesta. Keskustella asiasta ei voikkaan tämän enempää koska hän hermostuu ja ääntää kohottamalla haukkuu minut milloin mielenterveysongelmaiseksi tai vammaseksi. Toiseen huoneeseenkaan siirtyminen ei auta vaan tulee perässä haukkuen koska valitan tuollaisesta asiasta kuulemma minun pitäisi oikeasti nähdä elämässä ongelmia vaikka nälkää ja köyhyyttä jotta en tuommoisiin asioita pidä ongelmia.
Toinen esimerkki on jos hän on saanut vaikka ylinopeussakon niin sekin voi olla minun syy vaikka en ollut hänen kyydissään, koska olin ennen hänen tuloaan sanonut että tulla ajoissa kotiin. Autoon tulleet ongelmat on lähes kaikki minun syytä koska olen ajanut niin että vikoja on aiheutunut.
Olen ehdottanut parisuhdeterapiaa, mutta pakottakaan en häntä sinne jaksa. Onko parisuhteemme tulevaisuus vain jaksamisestani kiinni, pitääkö minun vain koittaa puhua ja puhua vai olla mahdollisimman hiljaa ettei minkäänlaisia konflitteja tulisi. Olenko liian kiltti koska vuodesta toiseen elän hänen kanssaan vai olenko oikeasti vammainen ja en tajua sitä että vika onkin minussa.
Riita saattaa lähteä pienestä asiasta esim en saa nukuttua hänen kanssaan samassa huoneessa koska kuorsaa niin kovaa. Ylipainoa hänellä on josta myös työterveyshoitaja maininnut. Asiallisesti koitin sanoa että laihdutus on paras tapa hoitaa kuorsaaminen ja kärsin hänen kuorsaamisesta. Keskustella asiasta ei voikkaan tämän enempää koska hän hermostuu ja ääntää kohottamalla haukkuu minut milloin mielenterveysongelmaiseksi tai vammaseksi. Toiseen huoneeseenkaan siirtyminen ei auta vaan tulee perässä haukkuen koska valitan tuollaisesta asiasta kuulemma minun pitäisi oikeasti nähdä elämässä ongelmia vaikka nälkää ja köyhyyttä jotta en tuommoisiin asioita pidä ongelmia.
Toinen esimerkki on jos hän on saanut vaikka ylinopeussakon niin sekin voi olla minun syy vaikka en ollut hänen kyydissään, koska olin ennen hänen tuloaan sanonut että tulla ajoissa kotiin. Autoon tulleet ongelmat on lähes kaikki minun syytä koska olen ajanut niin että vikoja on aiheutunut.
Olen ehdottanut parisuhdeterapiaa, mutta pakottakaan en häntä sinne jaksa. Onko parisuhteemme tulevaisuus vain jaksamisestani kiinni, pitääkö minun vain koittaa puhua ja puhua vai olla mahdollisimman hiljaa ettei minkäänlaisia konflitteja tulisi. Olenko liian kiltti koska vuodesta toiseen elän hänen kanssaan vai olenko oikeasti vammainen ja en tajua sitä että vika onkin minussa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
pitää olla tosi itsetuhoinen jos jatkaa tuollaisessa suhteessa.
käsittämättömän kauan ihminen jaksaa olla huonossa suhteessa.
Valitettavasti kokemusta on.
Miksiköhän ihmisten on niin vaikea lähteä huonosta suhteesta?Mietityttää vaan, pettämiset, fyysinen väkivalta ja tuollaiset jutut kyllä hyväksytään helposti, mutta ei tällaisia.
Herranjee sentäs. Kuulostaa minun entiseltä mieheltäni. Tosin hänellä ei ylipainoa eikä kuorsaa. Itsekin olin hullu ja mielenvikainen jos esimerkiksi tein sellaisia asioita jotka kiinnostivat minua, mutta ei häntä. Yksikin ilta harjoittelin koodaamaan nettisivuja ja hän hermostui siitä, että olen idiootti kun käytän aikaani sellaiseen ja loppujen lopuksi olin hullu ja hoidon tarpeessa. Auton vaihdelaatikko meni rikki niin se oli minun vika koska auton kuljettajan puolen matto oli ollut huonosti poljinten alla?!?! Näitä on lukemattomia esimerkkejä ja kaikki tuntuu edelleen niin pahalta kun muistele asiaa.
Lopulta sain lähdettyä suhteesta. Se vaivaa edelleen ja seuraa minua, sillä näitä asioita ei voitu koskaan puhua. Vieläkään hän ei halua läpikäydä vanhoja asioita jotka johtivat siihen että lopulta lähdin. Ja kyllä pelkäsin muutamaan otteeseen sitä viimeistä pisaraa kun hän hullunkiilto silmissään huusi kahden sentin etäisyydellä päin kasvojani. Hän on lasteni isä ja erosta on neljä vuotta. Lapsille maailman paras isä mutta minulle hän oli ilkeä kuin mikä.
Hei!
Ei varmasti vika ole vain sinussa! Älä anna miehen nujertaa itseäsi, muuten menee vain pahemmaksi.
Olen itse ollut suhteessa, jossa jokainen erimielisyys päättyi siihen, että minussa on vikaa.
Meillä oli juuri tuollaista, että kun huomasin hänen alkavan hermostua, yritin vetäytyä tilanteesta. Kokeilin vaikka mitä tapoja, mutta aina sama lopputulos. Mies kiihdytti itsensä hirveään raivoon ja alkoi järjetön solvaaminen. Kun oli saanut raivon purettua oli vaan hiljaa ja kuin mitään ei olisi tapahtunut. Illalla nukkumaan mennessä saattoi jopa yrittää, että miten ois? Ja kun (omasta mielestäni hyvin ymmärrettävistä syistä ei huvittanu) sanoin ettei nyt. Niin sitten saattoi alkaa uusi huutokierros pihtaamisesta ja lopulta olinkin jo huora.
Tajuaahan siinä tilanteessa itsekin, ettei tää oo normaalia. Ja se tekeekin niin tukalan tunteen, ku toinen ei näe asiaa samoin ja tilanteesta ei päästä keskustelemaan.
Lopulta sainkin vahvisyuksen, että miehen käytös liittyi persoonallisuushäiriöön ja ettei parempaa ole tulossa. Helppoa ei ollut lähteä, kun sitä hyvää puolta siitä ihmisestä niin rakastin.
Tsemppiä sulle, älä anna miehesi murentaa itsetuntoasi!!! Hae itsellesi tukea jostakin, älä jää murehtimaan yksin! Äläkä missään nimessä häpeä, vika ei ole sinussa!