urheilijan burnout onko sellaista?

Olen 18 vuotias sm tasolla urheileva tyttö ja maajoukkueen mukana. Olen huomannut että mun koko nuoruus on pyörinyt vain harrastukseni ympärillä ja kun en salli itselleni asioita mitä ''normaali'' tämän ikäinen tyttö tekee, kuten käy iltaisin kavereidensa kanssa ulkona ei edes baareissa vaan esimerkiksi leffassa. Mun elämä on menny siihen pisteseen että ihmissuhteet on alkanut kärsiä, ystävät erkanevat, ei voi tehdä mitään etteivät seuraavan päivän harjoitukset menisivät pilalle tai tulevat kisat. Yksi koulu ystäväni sanoi minulle että olen laiminlyönyt ystäviäni, koulutukseni ja tulevaisuuteni urheilun ulkopuolella vain sen takia että pitää harjoitella ja keskittyä vain ja ainoastaan urheilemiseen. Nyt koko vuosi on vain ollut ajatusten sekasortoa en tiedä mitä ajatella, saatan alkaa itkeä vaikka en edes tiedä mistä, suutun läheiselleni turhista asioista. Haluaisin vain lopettaa lajin ja kisaamisen ja säännöllisen harjoittelemisen ja olla elämättä enään kellonaikojen ja ruoka aikojen mukaan. Kouluni on alkanut kärsiä aamuharjoittelun vuoksi ja myös iltaharjoittelun, valmistumiseni viivästyy vuodella lajini takia koska en yksinkertaisesti kerkeä käydä koulussakaan kun pitää vain harjoitella. En todellakaan nauti tästä en koko lajistani ajatuskin siitä että pitäisi taas kohta lähteä treeneihin saa minut voimaan pahoin tästä vain on tullut pakkopullaa koska valmentajat, perhe ja kisakaverit odottavat niin paljon. Tuntuu välillä siltä että mitä mää teen harrastan lajiani sen takia että vanhempani ja valmentajani olisivat tyytyväisiä? Jos lopetan lajin niin se olisi todella iso pettymys kaikille jotka ovat mahdollistaneet minun tavoitella kehittymistäni joka päivä. En yksinkertaisesti pysty puhumaan asiasta että koko laji suorastaan herättää vihaa päässäni se laji mitä olen ennen rakastanut niin nyt vihaan sitä ja kaikkea mikä siihen liittyy. Tuntuu vain siltä että haluan pois tästä kaikesta, en halua kisata, en halua treenata, en halua tehdä mitään.En pysty antamaan itsestäni kaikkea ja se ei olisi reilua ketään kohtaan. Se rakkaus tähän lajiin niin mihin se on kadonnut? liekki on alkanut palaa sekä henkisesti että fyysisesti. Itku kurkussa saa joka harjoituksiin astella. Iltaisin en saa nukutuksi kun mietin näitä asioita, kouluun en pysty keskittymään ja ystävillekkään ei ole aikaa. Sisimmässäni kuitenkin tiedän että en halua tätä enään mutta en vain pysty puhumaan asiasta kenellekkään koska olen aina ollut intoa täynnä oleva tyttö mutta nyt ihan loppu ja se tekee tästä erittäin vaikeaa enkä tiedä mitä tehdä?