PIMEÄÄ VALOA. Eivätkö kaikki

...

I. Juureton ja irrallinen lapsi

1. Neitsyt Marian Suojissa

Varhaisin muistoni lapsuudestani on, että työntelen vuotta minua nuorempaa veljeäni Richardia puutarhassamme lastenvaunuissa. Se oli meidän viidakkomme.
Kun vuosia myöhemmin kävin tuossa talossa vielä kerran ja katsoin aidan yli puutarhaan, olin pettynyt huomatessani, että se oli todellisuudessa melko pikkuruinen.

Kuten monet ihmiset sodanjälkeisessä Englannissa meidänkin vanhempamme saivat taistella selvitäkseen vähäisillä korttiannoksilla ja vähällä rahalla. Molemmat vanhempamme olivat tulleet hiljattain Puolasta Lontooseen, ja raha oli tiukalla. He olivat kumpikin työssä kodin ulkopuolella. Meidät jätettiin puolalaisten taloudenhoitajien huomaan; suututimme heidät aina. Nautimme aivan erityisesti siitä, että löysimme heidän heikot kohtansa ja sitten väsytimme heidät, kunnes he lähtivät.
Vanhempamme, joilla oli edelleen juuret kotimaassaan, halusivat meidän säilyttävän puolalaiset perinteemme. Puhuimme ainoastaan puolaa kouluunmenoon saakka. Äiti ja isä olivat sitä mieltä, että olisi oikein lähettää meidät puolalaiseen sisäoppilaitokseen, vaikka se merkitsikin huomattavia taloudellisia uhrauksia heidän puoleltaan.
Niinpä minut kahdeksanvuotiaana lähetettiin ankarista vastusteluistani huolimatta tyttöjen katoliseen luostarikouluun pieneen kylään Northamptonshireen. Koulua pitivät yllä Nasaretilaiset sisaret. Richard sitä vastoin joutui vastaavaan poikien kouluun lähelle Walesia.

Hyvin nopeasti pääsin ongelmaoppilaan maineeseen. Ehkä se johtui siitä, että juoksentelin suurella luostarialueella kovin poikamaiseen tapaan, vaatteet epäsiististi miten sattui.
Opettajat valitsivat minut usein jäämään jälki-istuntoon ja panivat minut kirjoittamaan rivitolkulla taululle. Olimme antaneet kemianopettajallemme lempinimen Herra Piste siitä syystä, että hänelle oli luonteenomaista päättää lauseensa sanomalla "piste". Hän pani minut istumaan laboratorion pöydän ääreen, kauas muusta luokasta.
"En ymmärrä, miten sinä saat niin hyviä numeroita, vaikka et tee työtä hitustakaan koko vuoden aikana", hänellä oli tapana ihmetellä. En kertonut hänelle, että nurkassa istuessani minun oli helppo pitää kirjaa avoimena edessäni kokeiden aikana.
Kerran koulussa varastettiin suklaarasia. Halutessaan pelästyttää syyllisen tunnustamaan nunnat käskivät koko oppilaskunnan menemään jonoon, jotta kaikilta otettaisiin sormenjäljet. Kun odotin omaa vuoroani, Sisar Pyhä Miikael, latinan opettajamme, jolle olimme antaneet lempinimen "Equus" hänen ulkonevien hampaidensa takia, tuli hiljaa luokseni.
"Barbara", hän sanoi suostuttelevaan sävyyn hevosmaisten leukojen liikkuessa ylös ja alas edessäni, "miksi et tunnusta tekoasi? Sinähän suklaan otit, eikö vain?"
"En ottanut", vastasin totuudenmukaisesti. Hänen epäoikeudenmukaiset syytöksensä loukkasivat minua. Minun tietääkseni syyllistä ei koskaan löydetty, mutta minä se en varmasti ollut. Koska nunnat ja opettajat syyttivät minua kovin innokkaasti, koin olevani ulkopuolinen, väärinymmärretty, orpo. Koska olin erossa vanhemmistani, eivätkä nunnat ja opettajat pitäneet minusta, käännyin Jumalan perheen puoleen.

Pihan yhdessä nurkassa oli Meidän Neitsyemme valkoinen patsas kädet levitettyinä. Neitsyt Marian jalat lepäsivät käärmeen päällä, mikä symbolisoi hänen voittoaan pahasta. Läheisessä puistikossa oli pieni hautausmaa, jossa oli kaksi hautaa. Aina kun tulin tähän paikkaan, jossa harvoin kukaan kävi, tunsin sisäistä rauhaa katsellessani Mariaa, rukoillessani ja kuljeskellessani myöhemmin hautausmaalla.
Iltaisin meillä oli kappelissa vapaaehtoisia jumalanpalvelushetkiä, joihin pyrin osallistumaan. Minua muutaman vuoden vanhempi tyttö oli aina paikalla, ja minä ihailin hänen hurskauttaan matkan päästä. Yritin keskittyä rukouksiini yhtä tarkkaavaisesti.
Minun suosikkipyhimykseni oli Maria Goretti, joka oli kanonisoitu 1950. Ehkä koin erityistä yhteyttä Mariaan sen vuoksi, että hän oli suunnilleen minun ikäiseni kuollessaan.
Häntä käytettiin seksuaalisesti hyväksi ja puukotettiin, kun hän oli vain kaksitoistavuotias, mutta hän antoi ahdistelijalleen anteeksi kuolinvuoteellaan. Myöhemmin mies näki unen, jossa Maria ojensi hänelle kukkakimpun. Uni johti lopulta miehen kääntymykseen ja Marian julistamiseen pyhimykseksi. Marian tavoin halusin pystyä voittamaan itseni palvellessani Jumalaa.
Jumala kuuli rukoukseni ja vastasi niihin usein...

Yksinkertaisen uskoni ja nunnien opetuksen sokean hyväksymisen juuret olivat pikemminkin tietyllä tavalla rakentuneessa ympäristössäni kuin minussa itsessäni. Pian uskoni joutuisi vakavan haasteen eteen. Ollessani noin yksitoistavuotias vanhempani päättivät lähteä paremman elintason perässä siirtolaisiksi Kanadaan.

Koska Kanadan taloudellinen tilanne oli 1960-luvun alussa epävakainen, isä lähti edeltä vuonna 1961 etsimään työtä, ennen kuin me muut menimme perästä. Ihastelimme suurikokoisia sanomalehdistä leikattuja sarjakuvia, joita isä lähetti meille. Ne olivat täynnä slangisanoja ja sellaisia oikeinkirjoitusasuja, joita emme olleet koskaan ennen nähneet. Vuoden kuluttua isä löysi työtä Ottawasta mekaanikkona, ja äiti lähti hänen luokseen. Richard ja minä jäimme sisäoppilaitokseen vuoden loppuun saakka täysin tietämättöminä siitä myllerryksestä, jonka edessä oleva muutto saisi aikaan elämässämme.

...

2. Uuden Maailman Haasteet

Saimme ensimmäisen kosketuksemme Kanadaan joululomalla, jolloin olin yksitoistavuotias. Richard ja minä lensimme Torontoon käydäksemme vanhempiemme luona. Lentomatka oli meille uusi kokemus, ja matkustimme yksin ilman aikuisia. Pystyin hädin tuskin salaamaan innostukseni.
Äiti oli varoittanut meitä ja kehottanut pukemaan päälle kaksi takkia, mutta emme olleet siltikään kunnolla valmistautuneet lumimyrskyyn, johon jouduimme Montrealissa ylittäessämme kiitorataa Torontoon menevälle yhdyslennolle. En ollut koskaan aikaisemmin kokenut sellaista kylmyyttä.
Torontossa vaikutuksille alttiit mielemme ottivat vastaan uudet asiat. Olimme odottaneet näkevämme maan, jossa olisi vuoria, vesiputouksia ja vuoristoaavikoita. Sen sijaan kohtasimme uudenaikaisia kaupunkeja ja ostoskeskuksia, joissa oli tarjolla valtava määrä erilaisia ruokia. Pystyimme tuskin ymmärtämään keskivertokanadalaiselle tarjolla olevia mukavuuksia, kuten keskuslämmitystä, kaksinkertaisia ikkunoita, jääkaappeja ja sähköliesiä. Aloimme pitää Englantia vanhanaikaisena maana, joka oli reväisty aivan eri vuosisadalta.
Kun palasimme Englantiin, jäljellä olevat kuukaudet sisäoppilaitoksessa matelivat hyvin hitaasti. Odotin kärsimättömänä uutta alkua Uudessa Maailmassa. Sillä välin isän työllistänyt yritys siirsi hänet Torontosta Ottawaan, josta äitikin sai työpaikan, joten toukokuussa 1962 kouluvuoden päättyessä lensin Richardin kanssa Ottawaan.
Perheemme asettui asumaan Quebeciin ranskankieliselle alueelle halpaan asuntoon Hullin siltaa vastapäätä. Ensimmäisen viikon nukuimme lattialla vanhojen takkien päällä odottaessamme huonekalujen saapumista Torontosta. Tämä ylimääräinen uusi asia lisäsi kokemukseemme kiinnostavan särmän.

Richard ja minä kirjottauduimme Ottawan katoliseen kouluun, jossa pojat oli erotettu tytöistä kaikilla muilla paitsi taideaineiden tunneilla.
Ensimmäisenä koulupäivänä rehtori arvioi, mille luokalle joutuisimme.
"Minusta tuntuu, että saatte molemmat aloittaa yhdeksännellä luokalla", rehtori sanoi. Tunsin palan kurkussani; olin koko elämäni ollut luokkaa edellä Richardia. Se oli muuttunut luonnolliseksi järjestykseksi, ja olin valmis taistelemaan sen puolesta. "Mutta", vastustin kokiessani tulevaisuuteni olevan vaakalaudalla, "minä olen lukenut kaksi vuotta latinaa ja kemiaa ja fysiikkaa." Rehtori punnitsi tätä tietoa huolellisesti.
"Olkoon menneeksi", hän sanoi. "Koetan saada sinut sijoitetuksi kymmenennelle luokalle, mutta vain sillä ehdolla, että arvosanasi ovat luokan keskiarvoa."
Richard meni siis yhdeksännelle ja minä kymmenennelle luokalle. Rehtorin koeluontoisesti tekemä päätös vapautti kilpailuhengen minussa valloilleen ja määritti kouluvuosieni sävelen. Annoin sanattoman lupauksen:
"Minä näytän niille. Minä pystyn siihen. Minä olen parempi kuin Richard."
Rehtorin päätöksen seurauksena huomasin olevani kaksitoistavuotiaana luokkani nuorin tyttö; olin pari vuotta muita nuorempi. Olin Englannissa pystynyt ajelehtimaan koulun läpi kiinnittämättä juurikaan huomiota läksyihin, mutta täällä minulla ei ollut enää varaa sellaiseen ylellisyyteen. Pystyäkseni tyydyttämään kunnianhimoni minun oli kohdattava valtava työmäärä, kun koetin hallita useiden vuosien materiaalin, joka minun olisi pitänyt osata, mutta jota en osannut. Tiedon takaa-ajo vei suurimman osan ajastani ensimmäisenä vuonna, ja palkkioksi sain vuoden lopussa hyvät arvosanat.

Sen paineen lisäksi, jota olin osannut odottaa, oli muita paineita, jotka eivät olleet minun hallinnassani. Kaikki - bussilla matkustamisesta urheiluun ja ruokaan - oli täällä erilaista, mutta minun itseni oli myös muututtava. Tietämättäni kävin läpi "kulttuurishokin". Koin olevani epänormaali, koska olin muuttanut Englannista ja koska olin puolalaista syntyperää.
Minua ei auttanut se, että olin kouluaineissa ikätovereitani paljon edellä. Se vain terävöitti entisestään äkkiä herännyttä tietoisuutta siitä, miten erilainen olin. Paine olla muiden kaltainen puristi minua kovasti. Halusin epätoivoisesti olla hyväksytty ja käytin sen vuoksi tuntikausia peilin edessä harjoitellen vokaaleita ja parantaakseni kanadalaista ääntämistä, kunnes puheessani kuului enää vain hienoinen brittikorostus.

Mutta suhteessani poikiin koin olevani kaikkein heikoimmilla. Lapsuudestani tähän saakka minulla oli ollut hyvin vähän yhteyksiä vastakkaiseen sukupuoleen millään tasolla veljeäni lukuunottamatta. Veljelläni oli omat ystävänsä, eikä meillä ollut paljonkaan yhteistä keskenämme. Minulle pojat olivat tuntematon laji, joka olisi yhtä hyvin voinut elää jollakin toisella planeetalla. Lisäksi nunnien varoitukset seurustelusta olivat kasvattaneet viattomaan sydämeeni pelon.
"Muistakaa pitää jalkanne lujasti maassa aina, missä tahansa olosuhteissa", nunnat olivat opettaneet Englannissa.
Tottelemattomuuden seurauksia ei koskaan sanottu ääneen, mutta minä sepitin mielessäni kokonaisen lajitelman erilaisia jälkiseuraamuksia, jotka sopivat tähän tilanteeseen. Olin päättänyt, että miehiä pitäisi välttää hinnalla millä hyvänsä, koska jos olisin tekemisissä heidän kanssaan, se johtaisi vain syntiin ja mädännäisyyteen.
Oli miten oli, seksuaaliset tunteeni heräsivät. Ainoalla yhteisellä taideaineiden tunnilla, jolla oli sekä tyttöjä että poikia, oli Greg, johon ihastuin hullun lailla. Koko vuosi meni siihen, että jäljittelin hänen käsialaansa ja tavoittelin hänen katsettaan, mutta vältin lähempää kontaktia. Jähmetyin ajatellessani, että hän todella puhuisi minulle.
Tuon vuoden aikana aloin miettiä, että oli ehkä pieni mahdollisuus, etteivät pojat sittenkään olleet niin vahingollisia ja pahoja kuin olin kuvitellut. Myöhemmin tulin vieläkin painavempaan johtopäätökseen: ehkä oli mahdollista, että nunnien opetuksia ei ehkä sittenkään voitu soveltaa Uuden Maailman tilanteeseen. Niitä tyttöjä, jotka olivat 11. luokalla, ei sitonut se, mitä nunnat olivat pitäneet hyväksyttävänä käytöksenä, mutta silti syyllisyys ei näyttänyt vaivaavan heitä eivätkä he olleet kurjia tai kärsineet Jumalan vihan alla kuten heidän olisi pitänyt.
Kun hyväksyin sen mahdollisuuden, etteivät nunnien arvot olleet kaikkialla maailmassa voimassa, eteeni avautui ikäänkuin runsaudensarvi. Aloin kyseenalaistaa nunnien näkemyksiä muistakin asioista ja hylkäsin ne yhden toisensa perään. Nunnien maailmankuva ei sopinut uuteen ympäristööni. Minun oli löydettävä oma moraalisäännöstöni, sellainen, joka sopisi olosuhteisiini.

Mutta kenen puoleen voisin kääntyä saadakseni apua? En ainakaan vanhempieni. En pystynyt puhumaan heille. Miten he voisivat ymmärtää sitä, mitä minä kävin lävitse? Häpesin heitä salaa. He olivat vain siirtolaisia. Ne paineet, joiden kohteeksi minä jouduin, olivat heille kuin vierasta kieltä, jonka tulkitsemiseen heillä ei ollut minkäänlaisia välineitä. He puolustivat juuri sitä asiaa, jonka minä halusin karsia elämästäni: erilaisuuteni juurta, joka oli puolalainen perintöni. Heillä oli omat ongelmansa ja minulla oli omani, en voinut puhua heille. Olin elänyt vuosia erossa vanhemmistani, ja se oli synnyttänyt välillemme kuilun, jota minun näkemykseni mukaan ei voinut ylittää.
Käännyin vaikeuksineni ja hämmennyksineni parhaan ystäväni Kerryn puoleen. Kerry oli kanssani samalla luokalla ja ensimmäinen ihminen uudessa elinympäristössäni, joka oli vastannut ystävyyteeni. Meitä nimitettiin kaksosiksi ja meidät näki aina yhdessä. Ystävyytemme ansiosta pääsin joidenkin sopeutumisongelmieni yli, ja Kerry tutustutti minut kanadalaiseen nuorisokulttuuriin, sen musiikkiin ja eri urheilulajeihin, kuten luisteluun, pyöräilyyn ja tanssimiseen.
Kouluvuoden päättyessä Kerry kuitenkin siirtyi yksityiskouluun, ja minä olin murheen murtama. Koin menettäneeni ainoan ystäväni. Minua ennestään kuormittaneiden paineiden lisäksi minulla oli uusi murhe kestettävänä. Koin olevani yksin, eikä minulla ollut ketään, jonka puoleen kääntyä.

Kotona en pystynyt puhumaan vanhemmilleni, ja Kristus näytti olevan kaukana meistä kaikista. Isä puhui vähän uskonnosta, hän oli mieluummin kirjojensa ja tieteellisten harrastustensa parissa tai vieläkin mieluummin pelasi shakkia. Usein hän vietti sunnuntaiaamut kotona ja nukkui, kun meidän oli mentävä kirkkoon. Veljeni ja minä inhosimme tunnin mittaista viikottaista rituaalia, joka esitettiin ranskaksi. Saarnan aikana silmäni lasittuivat laskiessani katon poikkiparruja.
Vaikka äiti piti uskontoa tärkeämpänä, hän ei koskaan mennyt ehtoolliselle. Kun kyselin tätä häneltä, hän ohitti aiheen. Vasta äidin kuoleman jälkeen lopulta ymmärsin, miksi hän ei osallistunut ehtoolliselle. Muistan tapauksen vuosien takaa, jolloin koko perhettämme oli haastateltu, koska olimme mahdollisesti muuttamassa siirtolaisiksi Kanadaan.
"Onko teillä lapsia ensimmäisestä avioliitostanne?" virkailija kysyi äidiltä.
"Ei ole", äiti vastasi. Kysymys syöpyi nuoren ihmisen mieleeni. Äiti oli siis ollut naimisissa aikaisemminkin; ennen sitä hetkeä en ollut osannut kuvitella sellaista mahdollisuutta. Heti ensimmäisen mahdollisuuden tultua haastattelun jälkeen pommitin äitiä kysymyksillä, ja hän maalasi eteeni kuvan onnettomasta ensimmäisestä avioliitostaan ja senjälkeisestä avioerosta. Siihen aikaan roomalaiskatolinen kirkko rankaisi avioerosta kirkonkirouksella, mikä äidin tapauksessa merkitsi sitä, ettei hänelle annettu ehtoollista.
Mutta kaikkein tärkeintä oli se, ettei uskoa eletty todeksi perheessämme. Ilmapiiri tihkui jännitteitä, joihin toin oman osani. Uskonnon ja meidän päivittäisen elämämme välillä ei näyttänyt olevan mitään yhteyttä.

3. Hengellisen tietoisuuden heräämistä

Katolisen perintöni menettäessä otetta elämästäni toinen maailma vei minua yhä enemmän mukaansa. Käytin 11. luokalla hyvin paljon aikaa omassa huoneessani ja lohduttauduin kirjojeni parissa.
Erityisesti okkultismi veti minua puoleensa, ja luin sellaisten ihmisten kuten Edgar Caycen, Swami Vivekanandan, Buddhan ja muiden elämäkertoja. Harrastin hathajoogaa ja lopulta pystyin taivuttamaan selkäni kobra-asentoon. Minulle avautui uusi maailma, jossa oli astraaliheijastuksia, jälleensyntymisiä, mantroja ja kolmas silmä.
Muutamien vuosien aikana minusta tuli sisäänpäinkääntynyt ja depressiivinen. Elämä kotona oli helvetillistä. Perheen keskustelut kohosivat usein huudoksi ja tappeluksi, joka päättyi siihen, että minä läksin kotoa ovet paukkuen. Menin silloin paikalliselle luistinradalle ja luistelin jäällä ympyrää, kunnes rauhoituin. Masennukseni paheni, niin että arvosanani, jotka tähän mennessä olivat olleet hyviä, alkoivat tippua. Pidin monia sääntöjä pilkkanani ja jonkin aikaa harrastin varastelua ja vapaita seksisuhteita. Vanhempieni vuoksi kävin edelleen kirkossa, vaikka koin olevani tekopyhä. Kun lopulta lukion jälkeen muutin asumaan omaan asuntoon ja vapauduin kaikista velvotteista, lakkasin kokonaan käymästä kirkossa. Olin kääntänyt selkäni Jumalalle.
Hengellinen tilani oli tällainen koko varhaisaikuisuuteni ajan.

...

4. Zen and the Art of Motorcycle Maintenance

Kolmannentoista koluvuoteni puolivälissä joku nainen yliopistosta kävi puhumassa meille:
"Tilastot osoittavat, että vain kymmenen prosenttia Ontarion koululaisista menee yliopistoon. Kaikki te kolmattatoista vuottanne koulua käyvät voitte kuulua tähän etuoikeutettuun vähemmistöön: ovi korkeampaan koulutukseen on teille avoinna. Te olette kermaa."
Hänen viittauksensa älykkyyteen sisälsi keikailua, joka vetosi minuun. Samaan aikaan, kun elämäni muut alueet romahtelivat, tiesin, että pystyisin halutessani kunnostautumaan akateemisesti. Aina kun tein kovasti töitä, arvosanani olivat hyviä.

Minuun oli kylvetty siemen, joka juurtuisi. Omassa mielessäni tein tulevaisuuttani koskevan päätöksen. Menisin yliopistoon välittämättä siitä, millaisia esteitä minun olisi voitettava tuolla tiellä. Päättäväisyyteni ansiosta sain kootuksi itseni. Tässä prosessissa löysin uudelleen opiskelun ilon.
Pikku hiljaa masennukseni hellitti.
Päästötodistukseni arvosanat olivat vieläkin parempia kuin olin toivonut. Minut hyväksyttiin kumpaankin yliopistoon, johon olin pyrkinyt, ja minulla oli edessäni kadehdittava tehtävä valita niistä toinen. Olin juuri täyttänyt seitsemäntoista ja minusta tuntui, että omistin koko maailman.
Kotona kokemieni paineiden vuoksi valitsin yliopiston, joka oli kauimpana vanhemmistani, Ontarion osavaltiossa.

Psykologia näytti loogiselta aihevalinnalta minunlaiselleni ihmiselle, joka koki, että elämä oli täysin sekaisin. Ihmisen käyttäytyminen oli mysteeri, jonka halusin selvittää, niin oman käytökseni kuin muidenkin käytöksen.

Kahlasin hutiloiden läpi ensimmäisen vuoden, mutta arvosanani paranivat vuosien myötä. En ollut enää niin alakuloinen ja epävarma kuin ennen. Olin tullut kypsemmäksi. Sain ystävyyssuhteita, joista muutamat ovat säilyneet tähän päivään saakka. Kolmen vuoden kuluttua sain valmiiksi alemman tutkinnon psykologiassa.
En tiennyt, mihin suuntautuisin, joten jäin yliopiston seinien suojiin ja opiskelin yhden ylimääräisen vuoden. Kun en enää voinut lykätä astumistani todelliseen elämään, aloin etsiä työtä.

Etsintäni kantoi hedelmää, ja marraskuussa 1972 minusta tuli kokopäivätoiminen tutkimusassistentti päihderiippuvuuksia tutkivaan säätiöön (Addiction Research Foundation, ARF), joka oli tutkimus- ja hoitokeskus päihderiippuvuuksista kärsiville; useimmat asiakkaat olivat alkoholisteja. Säätiö oli kotini seuraavien neljän ja puolen vuoden ajan.
Työ oli haasteellista, kiinnostavaa ja vei minut kokonaan. Heittäydyin siihen sataprosenttisesti. Aloin niittää mainetta luotettavuuteni ja tehokkuuteni ansiosta. Aikaa myöten sain ylennyksen vanhemmaksi tutkimusapulaiseksi, mikä oli poikkeuksellinen asema pelkälle filosofian kandidaatille. Minut kutsuttiin konferensseihin, ja lehdissä julkaistiin minun nimeäni kantavia tutkimusartikkeleita. Nautin arvostuksesta ja työhön liittyvästä matkustamisesta. Koska suuntauduin uran luomiseen, työ määritti ja rajoitti elämääni. Jonkin aikaa onnistuin työssäni ja se avasi tien onneen ja elämäntäyttymykseen.
ARF:ssä kiinnyin syvästi Bobiin, esimieheeni, joka oli työläispappi. Hän oli ohjaajani, viisas ja luotettava sielunhoitajani. Tunsin hänen tukevan minua ja janosin hänen hyväksyntäänsä. Työskentelin Bobin kanssa useissa projekteissa. Autoin häntä analysoimaan tietoainesta ja kirjoittamaan kirjan hoitokodista, joka oli tarkoitettu amfetamiinia käyttäville nuorille, joita yleisesti kutsuttiin spiidifriikeiksi.
Saamani täyttymyksen tunne ei ollut kuitenkaan syvä. Mitä kauemmin olin ARF:ssä, sitä vakavemmaksi tilanne kävi: minulta puuttui jotakin. Kouluaikaani kiinteästi liittynyt tyhjyyden tunne alkoi jälleen vainota minua. Elämässä oli pakko olla enemmän kuin tämä? Joka aamu laittauduin valmiiksi työhön; joka ilta tulin kotiin lepäämään seuraavaa työpäivää varten. Aloin kaiken kukkuraksi kyseenalaistaa työni arvon. ARF:ssä tehtäväni oli auttaa alkoholisteja, mutta en kuitenkaan ymmärtänyt, millä tavoin se, mitä minä tein, olisi mitenkään vaikuttanut asiakkaittemme elämään. Taloudelliset resurssimme lisääntyivät, mutta niin lisääntyivät päihdeongelmaisetkin. Jos yleensä edistyimme, tulokset olivat epäselviä ja vaikeita hahmottaa.

Eräässä New Yorkissa järjestetyssä konferenssissa, johon osallistuin, huoleni pulpahti pintaan. Konferenssin ensimmäisenä päivänä tapasin lehtimiehen, joka esitti minulle haasteen:
"Teissä ammatti-ihmisissä on se vika, että te ette tiedä mitään elävästä elämästä. Te kirjoitatte artikkeleita ja kierrätätte niitä omassa keskuudessanne ja taputatte toisianne olalle. Sitten te pistätte kirjoitukset hyllyyn. Luulette tekevänne jotakin tärkeää, mutta artikkelinne vain keräävät pölyä kirjahyllyssä. Mihin päihdeongelmainen oikein sijoitetaan? Miten hänen käy? Lyön vaikka vetoa, että sinäkään et ole koskaan nähnyt päihdeongelmaista omin silmin! Miksi et lähde tavallisten kuolevaisten joukkoon sen sijaan, että kuuntelet akateemisesti sivistyneiden asiantuntijoiden norsunluutorneista pitämiä mahtipontisia puheita? Mene iltaistuntoon katsomaan, mistä oikeassa elämässä on kysymys."
"Mikä on iltaistunto?" kysyin.
"Iltaistunnossa tuomari päättää, mitä hän tekee niille rikollisille, jotka poliisi on pidättänyt päivän aikana; pitäisikö syytteistä luopua vai lähettää kiinnisaadut rikoksentekijät takaisin vankilaan odottamaan oikeudenkäyntiä. Muutamat tilanteet iltaistunnossa saisivat hiuksesi nousemaan pystyyn."
Sanomalehtimiehen töykeydestä huolimatta hänen väitteissään oli järkeä.
"Kävisin mielelläni iltaistunnossa", sanoin hänelle.
"Selvä peli. Minä vien sinut sinne", hän sanoi. Häntä näytti huvittavan se, että hän pääsisi läksyttämään sellaista ihmistä, jonka hän oli mielessään määrittänyt selvästi teoriatyypiksi.
Samana iltana puoli yhdeltätoista tapasimme hotellini aulassa ja kävelimme lyhyen matkan päässä olevaan iltaistuntoon. Istuimme katselemassa avoimin ovin käsiteltäviä juttuja. Yksi toisensa jälkeen pidätetyt ilmoitettiin tuomarille, oikeusistuimen virkailijat lukivat heitä vastaan esitetyt syytökset ja tuomari päätti heidän kohtalostaan.
Yksi kuusitoistavuotias valkoinen poika, joka oli juuri tappanut taksikuskin, ei osoittanut minkäänlaisia tunteita, kun virkailija kertoi tuomarille hänen rikoksestaan. Hän saapasteli ulos oikeussalista kasvoillaan ilme, josta päätellen hän oli ylpeä teostaan.
Lähdin pian tämän jutun jälkeen lehtimiestuttavani kanssa pois oikeussalista. Jatkoimme iltaa kiinalaisten kaupunginosassa, Chinatownissa, jossa keskustelimme kiinalaisten herkkujen äärellä illan tapahtumista. Tuon illan aikana vakuutuin siitä, että kirjalliset raportit eivät olleet paras tapa auttaa alkoholisteja.

Palattuani Ontarioon en pystynyt enää tyytymään siihen, että tärkeintä elämässäni olisi urakehitys sellaisten julkaistujen artikkeleiden avulla, jotka tiesin tuloksiltaan arvottomiksi. Jonkin oli muututtava. Voisinko jatkaa tällaista työtä lopun elämääni? Vastaus kysymykseeni oli kirkkaasti: en voisi! Mutta ellei ARF:ssä tekemäni työ ollut avain onneen, mikä sitten olisi? Mitä muuta voisin elämässäni tehdä?
Mietin palaamista yliopistoon ja maisterin tutkinnon suorittamista psykologiassa tai sosiaalitieteitä, mutta lopulta hylkäsin tämänkin vaihtoehdon. Mitä hyötyä olisi lisäopinnoista, kun lopputuote ei takaisi sitä, että pystyisin antamaan yhtään sen suurempaa panosta yhteiskunnalle? Saisin vain lisää samaa tuotetta, vaikkakin paremmassa pakkauksessa.

Tämän epävarmuuden aikana Jumala alkoi hellävaraisesti vaikuttaa sydämessäni, vaikka en silloin tunnistanut häntä. Koin, että minun ja Jumalan välillä oli kuilu, jonka yli halusin rakentaa sillan, mutta en tiennyt miten. Eräänä päivänä Jumala nousi luonnostaan keskustelunaiheeksi Bobin kanssa. Purin hänelle ajatuksiani kristinuskosta.
"Minä en ymmärrä, mitä arvoa kirkossa käymisellä on. Minulle koko toimitus on merkityksetön. Se ei vaikuta millään tavoin elämääni."
Bob kuunteli, miten otin esille kristinuskoa vastustavia väitteitä yhden toisensa perään. Hän näytti ymmärtävän turhautumiseni kirkkoon. Kun olin saanut purettua sydämeltäni kaiken mahdollisen ja hän oli kuunnellut minua loppuun saakka, hän varovaisesti johdatti minut ajattelemaan Jumalaa. Jutellessamme muut asiat näyttivät pikku hiljaa menettävän painavuutensa. Keskustelumme päättyessä jo hymyilin. Jotenkin minusta tuntui, että asiat selviäisivät. En ollut vielä valmis toimimaan, mutta halusin nähdä, mitä tapahtuisi.

Robert Pirsigin kirja Zen ja taito huoltaa moottoripyörää (Zen and the Art of Motorcycle Maintenance) teki minuun vaikutuksen tuohon aikaan. Pirsigin filosofia meni yli ymmärrykseni, mutta yksi asia iski tajuntaani. Pirsigin mielestä autolla matkustaminen oli tapa välttää yhteyttä elämään. Autonkuljettajat tarkkailivat paikkoja ja maisemia passiivisesti autonsa ikkunan läpi, paljolti samaan tapaan kuin välähdyksiä televisioruudusta tai valokuvaotoksista. Moottoripyörällä matkustaminen oli sitä vastoin aivan eri juttu. Jokaiseen hienoiseenkin tuulivirtaukseen on reagoitava. Motoristi sulautuu yhdeksi ympäristönsä kanssa, hän imee itseensä hajuja, lämpötilanmuutoksia, tuulen suunnan...
Monilla miestuttavillani oli jo moottoripyörä, ja päätin itsekin hankkia pyörän. Aloitin varovasti ja ostin ensin pienen mopedin, jota sain ajaa ilman ajokorttia.
Matkustamisen ajatus viehätti minua. Aina kun olin ajelulla, elämäni kuollut pysähtyneisyys väistyi hetkeksi kiihkeän elämänsykkeen tieltä. Koin olevani elossa, kun kuulin ääniä ja tunsin hajuja ja sain yhteyden ihmisiin. Näytti siis luonnolliselta, että käyttäisin itselleni määräämäni sapattivapaan siihen, että matkustaisin mahdollisimman pitkälle, kävisin kaikissa maailman maissa moottoripyörälläni. Lopetin työt ja vaihdoin mopedini 380-kuutioiseen Suzukiin.
Päätin aivan ensiksi käydä perheeni luona länsirannikolla Vancouverissa, Brittiläisessä Kolumbiassa, jonne se oli muuttanut.
Valmistautuessani matkalle tein joka päivä pyörälläni retkiä maaseudulle. Pitkälle matkalle lähteminen oli kuitenkin suuri urakka ja siirsin lähtöpäivää useita kertoja. Jännitykseni nousi pintaan useina levottomina öinä, jolloin näin jatkuvasti pahoja unia. Pistäydyin kerran myös ARF:ssä ja tapasin Bobin.
"Etkö sinä ole vielä lähtenyt?" hän kysyi.
"En ole. Mutta ehkä lähden ensi viikolla", vastasin nauraen.
"John Lewis on tietääkseni suunnitellut lähtevänsä länteenpäin BMW:llään", Bob sanoi. John oli aikaisemmin ollut työssä AFR:ssä. "Soita hänelle, ehkä hän ei ole vielä lähtenyt. Ehkä saat häneltä vähän neuvoja."

Oli vaikea päättää, mitä ottaisin mukaan, koska pyörässä oli vain vähän tavaratilaa, mutta mahdutin mukaan kuitenkin Bobin minulle antaman rukouskirjan ja erittäin läheiseltä, rakkaalta ystävältä saamani lähtiäislahjan, pienen kultaisen ristin ketjussaan.

Kaksi päivää myöhemmin John Lewis ja minä varhain aamulla lähdimme matkaan ja jätimme taaksemme ystävät ja tutun menneisyyden kulkeaksemme kohti tuntematonta.
En olisi voinut saada Johnia parempaa kumppania aloittaessani uutta elämääni. Johnin kanssa oli helppo tulla toimeen, ja hän oli kiinnostunut minun hyvinvoinnistani ja antoi roppakaupalla neuvoja leiriytymisestä, pyörän huoltamisesta, ajamisesta ja niin edelleen.
Saavuimme lopulta viikkoa lähtömme jälkeen aamulla Duluthiin. Joimme viimeisen kerran kahvia yhdessä ja toivotimme sitten toisillemme onnea. Katselin, miten John nousi pyörälleen ja ajoi pois.
Kun viimeinen linkki ARF:ään häipyi tien päälle, minut valtasi uskomattoman syvä yksinäisyys.
Elämässäni alkoi uusi luku.

...

II. Matkalla

1. Liikkeelle lähtö ja ensimmäinen matka - Katsumi

Vähitellen yksinäisyys väistyi ja uppouduin uuden elämän rutiineihin. Kun ajoin tyhjää moottoritietä pitkin aamun varhaisina tunteina auringon lämmittäessä selkääni, minusta tuntui, että koko maailma oli minun. Mieleeni muistuivat usein John Denverin laulun sanat selkään paistavasta auringosta, joka tekee ihmisen onnelliseksi. Lauloin niin kovaa kuin jaksoin. Energisyyteni hämmästytti minua itseäni.
Joskus ajaminen oli helppoa. Kerran voitin pelkoni, kallistin pyörääni ja huomasin pystyväni nojaamaan tuuleen. Ajoin tuntikausia ja katselin miten jatkuvasti muuntautuva tuuli leikki ruohikossa ja tien vieressä olevissa lehdissä pyörän liukuessa niiden keskellä juoheasti ajaessani mahdollisimman taloudellisesti. Toisinaan taas ajaminen oli vaikeaa tasapainoilua. Olin tietoinen onnettomuusalttiudestani kököttäessäni kaksipyöräisen ajokkini selässä, kulkuneuvon, joka reagoi jokaiseen tiessä olevaan kuoppaan. Ennemmin tai myöhemmin varmasti joutuisin vaikeuksiin - ja niin kävikin.
Olin Manitobassa matkalla käymään Baldi-vuorella. Todellisuudessa Baldy on vain pieni kukkula, mutta se oli kaikkein korkein kohouma muutoin tasaisessa maisemassa. Tien pinta oli hiljattain soritettu, pyörä alkoi mutkitella ja ryöstäytyi hallinnastani. Menetin tasapainon, pyörä kaatui kyljelleen, ja putosin kyynärpää edellä maahan satulalaukkujen sisällön sinkoillessa ympäriinsä. Olin enemmän huolissani käsivarrestani kuin tavaroistani, joten jätin ne niille sijoilleen tielle ja lähdin etsimään lähintä maataloa saadakseni apua. Isäntä vei minut sairaalaan, jossa röntgenkuvat paljastivat, että käsivarressani oli pahoja ruhjeita. Jäin yöksi sairaalaan. Seuraavana päivänä poliisi luovutti minulle sekä pyöräni että kaikki tavarani, mitään ei ollut hävinnyt. Eräs sairaanhoitaja kutsui minut muutamaksi päiväksi kotiinsa, kunnes olin toipunut, ja pyörä oli kunnostettu. Sairaanhoitajan ystävällisyys osoitti minulle, että olin kaikkea muuta kuin yksin. Lopetin murehtimisen.
Saavuin Vancouveriin, ja sisimmässäni säilyi pelko sorapintaisia teitä kohtaan. Aina kun lähestyin tietä, joka ei ollut päällystetty, koko kehoni jäykistyi. Tiesin, että voittaakseni pelkoni minun olisi päästävä kokemaan soratiellä ajaminen. Kun olin ollut kuukauden perheeni luona, tutkin sen vuoksi karttaa ja valitsin seuraavan kohteeni, niin että jouduin ajamaan Pohjois-Amerikan pisintä soratietä kohti Alaskaa.

Alaskan matkaa varten oli valmistauduttava huolellisesti. Esitteissä varoitettiin hankalista oloista ja syrjäisistä maastoista. Bensa-asemat olivat usein juuri niin pitkän matkan päässä toisistaan kuin pystyin tankillisella ajamaan. Minun olisi siis kuljetettava mukana bensakanisteria, varaletkua, sytytystulppia ja jopa vettä.
Pian sen jälkeen, kun olin tullut ensimmäiseen risteykseen Stuart-Cassiar -tiellä Brittiläisen Kolumbian pohjoisosassa, tajusin, etteivät varoitukset olleet liioiteltuja. Tietyöt olivat käynnissä, ja miehet pohjustivat tietä päällystämistä varten. Tämä merkitsi kiertoteitä, lippumiehiä ja epätasaisuutta. Kiertotiet olivat väliaikaisia teitä, jotka oli rakennettu valtavista kivistä ja irtohiekasta. Usein pysähdyin miettimään edessä olevaa koettelemusta, ennen kuin lähdin luotsaamaan kaksipyöräistä ajokkiani parhaalta vaihtoehdolta näyttävää reittiä. Kun pyöräni kaatui - mitä tapahtui usein - työmiehet auttoivat minua nostamaan sen pystyyn. Viisi päivää etenin hitaasti, kunnes pääsin Alaskan päätielle, josta käytetään nimeä Alcan.
Runsas eläimistö ja mahtavat näkymät, kauneimmat mitä koskaan olin missään nähnyt, kuitenkin korvasivat kokemani vaikeudet monin verroin. Eräänä päivänä tie mutkitteli ylemmäs ja ylemmäs serpentiinin tavoin, kunnes tulin puurajalle ja nousin yhä ylemmäs, ikuisen lumen maahan. Jokaisen mutkan takaa eteeni paljastui entistä mahtavampi maisema. Runsaana ryöppyävät putoukset, syvät rotkot ja rauhalliset vuoristomaisemat täyttivät näkökenttäni. Minun oli vaikea keskittyä ajamiseen. Näin silloin vilauksen Jumalasta, sillä miten tällainen kauneus olisi voinut syntyä, ellei hänen ohjauksessaan.
Tällaiset hetket palauttivat minut matkalle lähtöni hengellisille juurille. Koin sisimmässäni jonkin aikaa syvää kunnioitusta siitä, että olin kokenut tällaista jumalallista innoittavaa majesteettisuutta.
Kun ylitin Alaskan rajan ja tulin ensimmäiselle päällystetylle tielle viikkokausiin, tajusin, että soratien pelkoni oli kaikonnut.

Alaskassa tapasin leirintäalueella Katsumin, japanilaisen motoristin. Hän tarjoutui tarkistamaan pyöräni ja tekemään muutaman tarpeellisen korjauksen. Kun seuraavana aamuna keittelimme aamiaista hänen keittimellään, huomasimme, että meillä oli samansuuntaiset suunnitelmat ja taitoimme matkaa suunnilleen samalla nopeudella. Tuntui luonnolliselta muodostaa kahden tiimi.
Lähdimme leirintäalueelta yhdessä, ja seuraavan kuukauden ajan ajoimme ympyränmuotoista reittiä Alaskan ympäri. Iltaisin minä istuin nuotiolla Katsumin soittaessa huuliharpulla haikeita japanilaisia sävelmiä. Sitten hänellä oli tapana verkkaisesti kertoa minulle elämästään kalastajakylässä.
Öisin makasin teltassani loihtien esiin romanttisia kuvia kaukaisesta maasta sävelmien soidessa mielessäni itsepintaisesti.
Juuri musiikki kiehtoi minua enemmän kuin mikään muu. Katkeransuloiset sävelet puhuivat onnettomasta rakkaudesta, elämästä ja kuolemasta, kärsimyksestä ja kunniasta. Ihastukseni Japania kohtaan kasvoi, niin että pelkkä maan nimen mainitseminen herätti sydämessäni kaipauksen. Lupasin itselleni, että jonakin päivänä näkisin Japanin omin silmin.

Anchoragesta lähdimme lautalla Prince Rupertiin ja ajoimme sitten Vancouveriin. Silloin välillämme jo kukoisti romanssi. Lepäsimme perheeni luona muutaman päivän, ennen kuin Katsumi jatkoi matkaansa San Franciscoon. Aloin hyväksyä sen, että jokaiseen tutustumiseen liittyvät väistämättömät jäähyväiset olisivat edessä, ne olivat osa matkaajan elämää. Jäähyväiset eivät tuntuneet niin tuskallisilta, kun niitä sanottiin usein, mutta silti en koskaan täysin pystyisi niitä hyväksymään. Kun Katsumi lähti, osa minusta lähti hänen mukanaan.

Ennen kuin voisin vakavissani ajatella Japanin kaltaisessa kaukaisessa kohteessa käymistä, minulla olisi kuitenkin aivan nenäni edessä kokonainen manner tutkittavana. Seuraavien kuukausien aikana tein valmisteluja seuraavaa kohdettani, Etelä-Amerikkaa varten.
Kesti jonkin aikaa järjestää kaikki tarvittavat asiapaperit ja muu välttämätön. Koetin Vancouverissa hankkia viisumin mahdollisimman moneen maahan ja jopa jonkin verran ulkomaan valuuttaa.
Olin aikonut lähteä moottoripyörällä, mutta mitä enemmän juttelin ihmisten kanssa, sitä paremmin tajusin, miten vaarallista se saattaisi olla. Ystäväni kertoivat kauhutarinoita ryöstelevistä meksikolaisista rosvoista tai pyörän hajoamisesta keskellä autiomaata. Kuuntelin heidän neuvojaan ja ostin sen sijaan bussilipun Vancouverista Mexico Cityyn.

2. Toinen matka - Makoto

Tällä kertaa jätin rukouskirjan kotiin. Olin koettanut lukea sitä useita kertoja, mutta psalmit, joissa eniten ylistettiin Jumalaa, tuntuivat pelkiltä tyhjiltä sanoilta. Ne eivät tuoneet minulle lohtua. Olin pitänyt kirjan mukana matkoillani, koska se symbolisoi minulle lupausta hengellisestä heräämisestä, lupausta, joka yksittäisiä poikkeustapauksia lukuunottamatta oli edelleen toteutumatta.
Marraskuun lopussa hyvästelin äidin Vancouverin linja-autoasemalla.
Nukuin bussissa, joka pysähtyi lyhyesti San Franciscossa, Los Angelesissa sekä Mexico Cityssä, jossa vietin joulun. Koko talven opettelin espanjaa matkatessani kohti etelää linja-autolla, junalla ja joskus myös henkilöautolla, kun joku kuljettaja tarjosi minulle kyydin. Kuljin läpi Guatemalan viidakoiden, poikki El Salvadorin tuolloin rauhallisen maaseudun, läpi Hondurasin, Nicaraguan ja Costa Rican ja saavuin lopulta Etelä-Amerikan portille, San Andresiin, Karibianmeren saarelle, joka kuuluu Kolumbialle.
Laiturissa seisoi pieni Kolumbiaan lähdössä oleva matkustajalaiva. Kysyin merimieheltä, mistä saisin lipun.
Mies hymyili anteeksipyytävästi. "Kapteeni ei ota matkustajia tälle matkalle", hän sanoi minulle. Puhelimme hetken espanjaksi. Olin tyytyväinen edistymiseeni, sillä ymmärsin suurimman osan miehen puheesta. Lopulta hän ehdotti kompromissiratkaisua.
"Voit tulla laivaan", hän sanoi. "Mutta jos kapteeni saa sen selville, minä olen kuollut mies. Ymmärrätkö?"

Palasin sovittuun aikaan laiturille. Merimies oli pitänyt sanansa ja oli odottamassa. Hän vilkaisi nopeasti olkansa yli, veti minut ja matkatavarani kaiteen yli ja lukitsi minut yhteen hyttiin. Ovi lukittiin kapteenin varalta, jos tämä sattuisi kuljeskelemaan kannella. En tajunnut, miten suureen vaaraan antauduin, ennen kuin sain kuulla kapteenin salakuljettavan huumeita.
Katselin ulos yhdestä pienestä ikkunasta tutkien loputtomasti muuntuvia aaltoja. Niiden ainutlaatuisuus täytti minut ihastuksella: jotkut olivat kuin vihreää lasia, toiset mustia ja vaahtopäisiä. Meri näytti elävältä oliolta, joka pulppusi ja hengitti ja tihkui aivan omaa energiaansa.
Kolmantena päivänä edessämme häämötti rannikko, ja jäin pois Cartagenassa, joka on uskomaton muureilla varustettu kaupunki Kolumbian pohjoiskärjessä.
Jatkoin rannikkoa pitkin Peruun. Jossakin vaiheessa matkan aikana kadotin kultaisen ristini. Sen mukana katosi viimeinen yhteys matkani hengellisiin pyrkimyksiin. Matkanteon jokapäiväiset tapahtumat ja uuden näkeminen veivät kaiken aikani.

Perussa tapasin japanilaisen matkailijan Makoton, joka oli ajanut moottoripyörällä Los Angelesista Etelä-Amerikkaan. Ihailin hänen rohkeuttaan. Hänellä näytti olevan samanlaiset suunnitelmat kuin minullakin: matkustaa, hankkia rahaa Japanissa ja matkustaa jälleen. Koimme, että meidän oli ollut määrä kohdata. Meistä tuli ystäviä ja rakastavaisia.
Viikon ajan tutkimme Perun syrjäteitä ja löysimme paikkoja, joissa turistit harvoin käyvät. Välillemme syntyi läheinen ystävyys, joka perustui yhteisille suunnitelmille ja päämäärille, mutta meillä ei ollut minkäänlaista halua avioitua.
Kun kuukausi oli ohi, erosimme kuten olimme suunnitelleet. Makoto jatkoi matkaa Argentinaan, minä taas palasin Vancouveriin, josta pian sain työtä yliopistolta tutkimusapulaisena.

Makoto ja minä pidimme yhteyttä kirjeitse. Lokakuussa hän tuli Vancouveriin talveksi, mutta lähti Tokion lähellä sijaitsevaan kotiinsa keväällä.
Olin tällä välin ottanut selvää, että ansaitakseni rahaa Japanissa, voisin joko olla emäntänä yökerholla ja houkutella liikemiehiä käyttämään rahaa juomiin tai voisin opettaa englantia. Jostakin syystä en pystynyt näkemään itseäni yläluokan geisha-tytön roolissa. Niinpä olin valmis opiskelemaan iltakursseilla saadakseni opettajan pätevyyden. Rajoitin työn etsintäni Makoton kodin läheisyyteen ja kirjoitin kaikkiin englantia opettaviin kouluihin, jotka löysin Tokion puhelinluettelon keltaisilta sivuilta. Niistä kolmesta koulusta, jotka vastasivat, yksi oli yksityinen koulu kaupungin sydämessä, ja se näytti lupaavalta. Käytyäni valtavan määrän kirjeenvaihtoa allekirjoitin vuoden sopimuksen.
Kun lähtöpäiväni läheni, huomasin valmistelevani itseäni suurempaankin sitoutumiseen. Vaikka olin sopeutunut Kanadaan, uuteen kotimaahani, oli Englannista siirtolaiseksi lähteminen ollut vanhempieni päätös, ei minun. Nyt olin valmis tekemään omia valintoja. Japani oli maa, johon saattaisin asettua asumaan pysyvästi. Kun minun olisi lähdettävä täysin tyhjästä sopeutuessani vieraaseen maahan, se auttaisi minua määrittämään itseni suhteessa maailmaan.

Heinäkuun 22.päivänä 1979 toiveeni ja unelmani sekä kuukausien valmistautuminen huipentuivat ja muuttuivat todellisuudeksi. Tuona päivänä astuin ulos lentokoneesta Naritan lentokentällä ja minulla oli työlupa, työpaikka ja Makoto, joka odotti minua.

3. Japanissa. Suuri pettymys!

Nousin Makoton kanssa junaan Naritan lentokentällä.
Asemat olivat hämäränä sekamelskana, en pystynyt määrittämään olinpaikkaani. Seiniä peittivät ilmoitustaulut, joilla oli sekava japanilaisten kirjoitusmerkkien viidakko. Löysin kirjoitusmerkkien seasta pari, kolme englanninkielistä sanaa, nekin usein väärin kirjoitettuina. Olisin voinut olla ihan missä tahansa. Koska minulta puuttuivat kaikki maamerkit, tunsin oloni epävarmaksi ja olin iloinen Makoton lohduttavasta läsnäolosta.
"Perillä ollaan", Makoto ilmoitti tultuamme asemalle, joka näytti täysin samanlaiselta kuin muutkin. Kannoimme yhdessä painavia matkatavaroitamme ja raahauduimme lukemattomia sivukatuja pitkin. Lopulta saavuimme hänen vanhempiensa ovelle. Makoton äiti ja isä kumarsivat tervehdykseksi ja ohjasivat meidät keittiöön, missä äiti, pieni nainen ruskeassa kimonossa laittoi meille hetimiten vihreää teetä. Hän kaatoi teen pikkuruisiin kuppeihin ja tarjoili pöytään. Siemaillessamme höyryävää teetä etsin muististani sopivia japaninkielisiä fraaseja kotona kaseteilta opettelemieni monien lauseiden joukosta. Keskustelu oli jäykkää, ja suurimmaksi osaksi viestintämme oli sanatonta. Sanakirjastakaan ei ollut paljon apua.
Kaikki uudessa ympäristössäni tuntui oudolta. Makasin valveilla miettien, mitä kaikkea vaadittiin sopeuduttaessa uuteen elämään. Joskus yöllä nukahdin.
Pehmeä puheensorina herätti minut unesta. Olin utelias, mistä ääni tuli, ja vedin auki shojin, huoneitten välillä olevan riisipaperisen seinän ja kurkistin varovasti toiseen huoneeseen. Himmeässä valossa näin Makoton äidin istumassa Buddhan alttarin edessä keskittyneenä rukoukseen. Alttarin edessä paloi suitsuketikku, ja savukiehkurat ympäröivät alttaria. Aika ajoin lukiessaan kirjoitettua tekstiä Makoton äiti soitti pientä kelloa, josta mystinen ääni oli lähtenyt.
Myöhemmin kuulin, että hän oli buddhalainen, joka uskoi, että tiettyjen rukousten toistaminen päivittäin takasi pelastuksen. Makoto muisti lapsuudestaan katkerana tapaturman, jolloin hänen äitinsä jätti hänet kotiin yksin mennäkseen rukouskokoukseen. Talo paloi äidin poissaollessa. Vaikka Makoto sai vain lieviä palovammoja, hän oli edelleen vihainen äitinsä välinpitämättömyydestä.

Ensimmäisen kuukauden ajan olin uskomattoman onnellinen siitä, että olin Japanissa. Makoto oli jo töissä. Muutimme danchiin, huoneistoon, johon sai valtiolta tukea. Se oli suuri ja edullinen ja kuului Makoton sisarelle. Sisar oli voittanut arvalla oikeuden asua tällaisessa asunnossa. Säästääkseen vuokrarahoissa Makoton sisar antoi danchin kokonaan meidän käyttöömme, ja muutti itse asumaan vanhempiensa luokse.

Ainoa takaisku ihanteellisessa tilanteessa oli minun työpaikkani. Opettajilla oli usein kahdeksan tunnin opetuspäiviä, ja tuntien välissä oli vain kymmenen minuutin väliaika, jolloin oli mahdollisuus valmistella seuraavaa tuntia. Joka toinen viikko teimme töitä myös lauantaisin.
Vapaaksi jäävänä aikana tutustuin kaupunkiin. Oli nautinnollista kulkea toreilla ja kokea olevansa yhteydessä elämää kihisevään kaupunkiin. Kävin lukemattomissa temppeleissä ja pyhillä paikoilla. Vanhat seremoniat olivat värikkäitä ja poikkesivat kaikesta aikaisemmin näkemästäni. Minusta ne olivat jännittäviä. Vaikka useimmat japanilaiset eivät enää uskoneet Jumalaan, seremoniat olivat heidän mielestään osa heidän rikasta perinnettään.
Sodan jälkeen Japani on kanavoinut yhä enemmän ja enemmän energiastaan taloudelliseen kehittymiseen suunnaten siihen samanlaista kiihkoa kuin aikaisemmin uskontoon. Oppilaani puhuivat usein maansa kunnianhimoisesta tavoitteesta ohittaa Yhdysvallat. Tämä tavoite oli syy siihen, että monet heistä tekivät työtä yömyöhään ja jättivät perheen ja perhe-elämän toiselle sijalle. Se oli kaikessa näkyvän voimakkaan aktiivisuuden syy ja selitys siihen, miksi ihmisillä oli jatkuvasti kiire.
Aikaa myöten minäkin omaksuin kaupungin kiihkeän rytmin. Elämäni oli stressaavaa. Joka aamu lähdin kello 6.37 junalla ja vaihdoin risteysasemalla Tokioon menevään junaan. Heti kun ensimmäinen juna saapui pääteasemalle, ovista virtasi japanilaisia liikemiehiä, joilla oli liivipuku ja asiakirjasalkku. He juoksivat katua pitkin toiselle asemalle noin viiden minuutin matkan. Ensimmäiseksi ennättävät olivat etuoikeutettuja ja varmistivat itselleen istumapaikan. Loput joutuivat seisomaan vaunussa, joka tuli sietämättömän täyteen junan lähestyessä Tokiota. Varmistaakseni itselleni istumapaikan pinnistelin voittaakseni juoksussa tämän salkkuprikaatin parhaimmiston.
Tokion asemalla söin nopeasti aamiaisen. Aloitin opetuksen kahdeksalta ja jatkoin keskeytyksettä koko aamupäivän, hotkaisin lounaan ja olin muutaman minuutin ostoksilla. Opetin koko iltapäivän ja riensin kotiin.

Hitaasti Japani menetti lumovoimansa. Olin tullut tutustumaan kulttuuriin ja sulautumaan japanilaiseen yhteiskuntaan. Olin valmistautunut etukäteen mahdollisimman hyvin. Olin lukenut kaiken mahdollisen tästä maasta ja käyttänyt tuntikausia opiskellen kieltä. Olin luottanut siihen, että sopeutuisin hyvin pian.
Tavoitteeni olivat kaukana toteutumisesta. Vaikka vietin suurimman osan ajastani koululla japanilaisten kanssa, minun oli koulun tiloissa puhuttava englantia. Minulla oli hyvin vähän mahdollisuuksia harjoitella japanin kieltä. Lisäksi japanilaiset olivat eristäytyviä ihmisiä, jotka suhtautuivat muukalaisiin varovaisesti. Niinä harvoina kertoina, kun matkustin Tokion ulkopuolelle Makoton kanssa, ihmiset tuijottivat minua ja jatkuvasti muistuttivat minua muukalaisuudestani ja länsimaisesta identiteetistäni. Olin vähemmistöä itämaisten ihmisten keskellä ja tajusin, ettei Japanista koskaan tulisi kotimaatani. Muutuin yhä estoisemmaksi ja pelkäsin hylkäämiskokemuksia.
Olin urautunut. Olosuhteet olivat huonommat kuin ne, joita olin Kanadasta paennut. Opettaminen eli pääsylippuni tähän maahan vei kaiken aikani ja kaikki voimani. Olin hädin tuskin olemassa. Tokio oli harmaa kaupunki, ja koin itsekin olevani sisältä harmaa ja tyhjä. Toiveideni ja unelmieni huipentuma muuttui jälleen pelkäksi harhakuvaksi.

"Lähdetään. Älä jatka lukuvuoden loppuun. Pura sopimuksesi aikaisemmin. Miksi odottaisit elokuuhun?"
Makotoa syyhytti lähteä retkeilemään Japanissa.
Japanilainen esimieheni, joka oli takaajani, vastusti ajatusta jyrkästi.
"Ilmoitan viisumeista vastaaville viranomaisille työsuhteen muutoksesta ja henkilökohtaisesti saatan sinut lentokoneelle ja kotimatkalle", hän uhkasi. Kun se ei tepsinyt, hän muutti taktiikkaa. "Ajattele, millaisen lisäbonuksen saat, kun teet työtä sopimuskauden loppuun". Kun olimme neuvotelleet loputtoman monta kertaa, onnistuin lähtemään kuusi viikkoa ennen sovittua aikaa rikkomatta välejäni kenenkään kanssa.
Oli ihanaa olla taas vapaa. Lähdimme Tokiosta ja kiertelimme Hokkaidon, Kiushun ja Shikokun saarilla noin neljä kuukautta. Ajoimme tuhatkuutioisella Honda Goldwingilla, jonka Makoto oli ostanut Yhdysvalloista. Koska Japanin teillä oli erittäin vilkas liikenne, Japanissa ei myyty 750-kuutioisia suurempia pyöriä. Suurempia pyöriä valmistettiin pelkästään vientiin. Olimme joka paikassa nähtävyys. Aina kun pysähdyimme, houkuttelimme ympärillemme joukon uteliaita katsojia, jotka halusivat kosketella pyörää tai ottaa meistä kuvan pyörän päällä.
Makoto huolehti yleensä ajamisesta, mutta silloin tällöin hän antoi minunkin käsitellä pyörää. Nauraa hykersimme, kun ihmiset poikkeuksetta kääntyivät katsomaan meitä. Ihmisten kasvoille levinnyt ihmetyksen ilme tällaisen pyörän ilmestyessä näkyviin muuttui pian inhoksi, kun he tajusivat, että nainen ajoi. Naisten asema ei Japanissa ollut kovinkaan edistyksellinen.

Tokioon palattuamme asuimme Makoton vanhempien luona. Olin siellä erittäin yksinäinen. Makoton lisäksi ainoita seuralaisiani olivat englantilaiset lehdet ja koira. Perheenjäsenet kiersivät minut ja välttelivät seuraani aina, kun voivat. Aterioilla he tarkastelivat minua hiljaisuuden vallitessa. He panivat merkille jokaisen väärän liikkeen japanilaisen silmin. He pitivät minua täysin sopimattomana pojalleen.
Tietoisena heidän paheksumisestaan koin olevani vankilassa. Yhä edelleen viestintämme oli suurimmaksi osaksi sanatonta. Makoton vanhemmat puhuivat murretta ja käyttivät monia sanontoja, joita en ymmärtänyt. He eivät toistaneet mitään. Iltaisin itkin itseni uneen.

Olin helpottunut siitä, että Makoto suunnitteli pian lähtöä uudelle matkalle. Päätimme palata Kanadaan pitkää reittiä Aasian, Intian, Afrikan ja Euroopan kautta. Olimme jo valmiiksi idässä, ja kuka tietää, milloin meillä olisi vastaavanlainen mahdollisuus.

...

III. Matka jatkuu - kohti Intian hengellistä sydäntä

1. Taas liikkeelle

Marraskuussa 1980 matkustimme lautalla Okinawaan. Sieltä purjehdimme Taiwanille ja sitten Hongkongiin, jonne saavuimme juuri ennen joulua.
Ensimmäisen kerran puoleentoista vuoteen sain kosketuksen länsimaiseen kulttuuriin. Vähän kerrassaan pidättyväisyyden kahleet, jotka olivat sitoneet minua tiukasti Japanissa, irrottívat otteensa.

Tapasimme retkeilymajassa nuoren pariskunnan, joka oli saapunut suoraan kotikaupungistaan Glasgowsta. Miten eri tavalla kuin me he näkivätkään asiat. Hongkong näytti heistä vieraalta ja itämaiselta, mutta meistä se tuntui ylenmäärin länsimaiselta ja minusta kovin kotoiselta.
Matkustaessani ympäri maailmaa olin toivonut saavani yleiskuvan kustakin maasta. Todellisuudessa koin vain pikkuruisen osasen maasta tiettynä ainutkertaisena hetkenä. Minulla oli tapana vertailla kokemuksia muiden matkustavaisten kanssa enkä löytänyt yhteistä pohjaa.
"Hongkongissa oli kylmä", sanoin heille.
"Eipäs, kun siellä oli vähällä sulaa", toiset sanoivat. Heidän kokemuksensa oli suhteessa siihen, mistä he olivat juuri tulleet samoinkuin vuodenaikaan. Hongkongille oli tyypillistä se, että sitä oli vaikea tavoittaa. Jokaisella maalla oli monet kasvot, eikä minun kokemusmaailmani yltänyt siihen. Miten voisin koskaan toivoa saavani yleiskuvaa? Jo pelkkä ajatus tuntui ylivoimaiselta.
Huolimatta erilaisista näkökannoistamme skottipariskunta liittyi seuraamme, ja lähdimme jatkamaan nelisin. Meillä oli hauskaa yhdessä. Leiriydyimme harvaanasutulla alueella, Hongkongin siinä osassa, joka on lähinnä Kiinan rajaa. Löysimme pelastusliivejä, Mao-takkeja ja muita todisteita kiinalaisista pakolaisista, jotka olivat lähteneet eteenpäin uituaan kolme tuntia manner-Kiinasta "vapauteen".
Leiriytymispaikkamme yllä lenteli helikopterissa vartijoita, jotka suuntasivat voimakkaita valonheittimiä rannikon edustalle ja merelle. Hongkongissa oli vastikään ryhdytty näihin toimenpiteisiin, joilla yritettiin pitää loitolla jo ennestään ylikansoitettuun maahan pyrkivät siirtolaiset. Mietimme millaiselta pakolaisesta tuntui jättää perheensä ja elää ainaisessa pelossa, että hänet teljettäisiin vankilaan ja lopulta karkotettaisiin maasta.

Makoto ja minä jätimme hyvästit ystävillemme ja purjehdimme kiinalaisella laivalla Singaporeen. Saavuimme perille neljä päivää myöhemmin uudenvuoden päivänä ja saimme ensikosketuksen tropiikkiin.
Kun olimme tottuneet ilmastoon, matkustimme Indonesiaan, Malesiaan ja Thaimaahan. Säästääksemme rahaa ostimme viskiä ja muita tuotteita yhdestä maasta ja möimme ne voitolla seuraavassa. Harrastimme ikivanhaa kaupankäyntiä, niin kuin matkustavaiset olivat tehneet tuhansia vuosia ennen meitä.
Burman pääkaupungissa Rangoonissa näimme maailman koristelluimmat temppelit. Kupolikattoiset supat, buddhalaisten pyhät paikat oli lattiasta kattoon päällystetty kullalla ja jalokivillä. Yhden temppelin alueella tapasimme ryhmän teini-ikäisiä munkkioppilaita. He selittivät olevansa täysin orpoja. Burmassa orvoista ilmeisesti automaattisesti tuli munkkeja. Munkkioppilaat näyttivät olevan kiinnostuneempia meistä ja tavallisista nuorten asioista kuin opiskelustaan. Tämä tuntui minusta oudolta, sillä olin olettanut munkkien olevan hurskauden perikuvia.
Samoihin aikoihin toinenkin tapaus muovasi asennoitumistani buddhalaisuuteen. Kävimme luolassa asuvan buddhalaisen erakon luona. Hän puhui englantia ja oli innoissaan saadessaan seuraa, mutta valitti koko ajan eräästä saksalaisesta munkista, joka oli äskettäin ollut hänen luonaan. Hän söi lounasta kanssamme, ja kun meidän oli aika lähteä, annoimme hänelle suuren lahjan, kun hän sitä välttämättä vaati.
Rangoonista jatkoimme lentäen Kalkuttaan ja saavuimme Intiaan huhtikuussa 1981.

2. Intiassa

Intia yllätti sekä Makoton että minut. Kalkuttaa, jossa asuu kahdeksan miljoonaa ihmistä ja jossa arvioidaan lisäksi elävän neljä miljoonaa ihmistä kadulla, ei ollut helppo sisäistää. Kaikkialla oli ihmismassa, joka työnsi, töni ja huusi, jotta tulisi kuulluksi melun yli. Riksankuljettajat juoksivat katuja pitkin taakkaansa vetäen ja taistelivat tilasta vuohien, lampaiden ja pyhien lehmien kanssa. Satunnainen taksi puski itselleen väylää kaikkien näiden välistä.
Köyhyys vyöryi vastaan joka paikassa. Vaikka valtiovalta oli pyrkinyt rajoittamaan kerjäämistä, jota pidettiin ammattina, raajarikkoja istui katujen varsilla helistellen kolikkokuppeja ja muistuttaen ohikulkijoita tarpeistaan. Harijanit (kirjaimellisesti käännettynä "Jumalan lapset", jonka termin Gandhi kehitti merkitsemään kastittomia) tonkivat katujen varsille koottuja jätteitä etsien jätepaperia, jota voisi kierrättää. Toiset keräsivät lehmänlantaa. He tasoittelivat halvan polttoaineen kakkaroiksi ja latoivat nämä seinille kuivumaan.

Kun olimme asettuneet taloksi Pelastusarmeijan Red Shield -retkeilymajaan, lähdimme pienelle kävelylle. Melun ja sekasorron keskellä intialaiset pysäyttivät meidät, työnsivät nähtäväksemme tavaroita ja vaativat meiltä jonkinlaista vastausta. Lapset juoksivat perässämme huutaen, se oli heidän tapansa kerjätä rahaa.
Pidimme retkeilymajaa kaksi viikkoa tukikohtanamme, kunnes koimme löytävämme paremmin tiemme kaupungissa. Kuulimme kertomuksia länsimaisista kulkijoista, jotka olivat kokeneet Intiaan tulon niin ylivoimaisena, että olivat palanneet kotiin seuraavalla lennolla. Koimme myötätuntoa heitä kohtaan. Ymmärsin heidän ahdinkonsa.
En tiennyt tuolloin, että Intia tekisi minuun lähtemättömän vaikutuksen.

Lopulta olimme saaneet koottua tarpeeksi rohkeutta ja lähdimme Kalkutasta. Makoto halusi nähdä Buddh Gayan, joka on kaikkein tärkein buddhalaisten pyhiinvaelluspaikka.
Buddh Gayassa tapasimme monia japanilaisia matkailijoita, jotka olivat tulleet etsimään hengellisiä juuriaan. Istuimme bodhi-puun alla, jonka uskottiin olevan suoraan alenevassa polvessa sen puun jälkeläinen, jonka alla prinssi Siddartha mietiskeli ja hänestä tuli Buddha (valaistunut). Puun ollessa parhaimmillaan sen ympärille kerääntyi päivittäin noin 1500 pappia.
Olimme jonkin aikaa Sarnathassa, jossa Buddha toistuvasti saarnasi ensimmäisen saarnansa jaloista totuuksista ja tiestä, joka johti tuskan sammumiseen ja peräkkäisten elämien kautta nirvanaan. Osia saarnasta oli tallennettu kiviin. Lähellä olevassa temppelissä tutkimme Buddhan elämäntarinaa seinämaalauksista.

Seuraava pysähdyspaikkamme oli hindujen pyhä kaupunki Varanasi. Tässä 3000 vuotta vanhassa kaupungissa, joka on luultavasti maailman vanhin toimiva kaupunki, on 2000 temppeliä ja pyhäkköä. Joukoittain pyhiinvaeltajia kylpi Gahtsin lähellä portailla, jotka laskeutuivat pyhään Ganges-virtaan. Näiden ihmisten elinikäinen halu täyttyi, kun he pesivät syntinsä pois vedessä, jossa uskottiin olevan pelastavia voimia.
Varhain aamulla rantavedet olivat täynnä palavia hautarovioita. Kulit kantoivat valkoiseen silkkiin tai pellavaan käärittyjä ruumiita bambupaareilla polttohautauspaikalle. Polttohautaus tällä pyhällä paikalla toi enemmän ansioita kuin mikään pyhiinvaellus. Varmistaakseen poislähteneelle turvallisen matkan toiseen maailmaan sukulaiset myöhemmin sirottelivat tuhkan mustanpuhuvaan veteen.

Kauempana joen töyräällä kohosi kartionmuotoisia hiljaisuuden torneja, joihin parsilaiset, toinen uskonnollinen lahko jätti vainajansa. Haaskalinnut kiertelivät tornien yläpuolella valmiina syöksymään alas heti, kun näkivät tuoreen ruumiin. Vain muutamassa tunnissa ne saattoivat nokkia kaiken lihan ruumiista, niin että vain luut jäivät kuivumaan auringossa.
Kaikkialla istuskeli naulamattojen päällä transsissa fakiireja, hindujen pyhiä miehiä, jotka olivat alastomia lannevaatetta lukuunottamatta.
Ilmassa leijui sakeanaan hashissavua.

3. Varkauksia

Ensimmäisenä iltana olimme väsyneitä, ja erään matkaseuralaisen ehdotuksesta kirjoittauduimme hienoon turistimökkiin kauaksi ruuhkaisesta keskustasta. Bungalowimme oli puhdas, uudenaikainen ja siinä oli jopa puiset lukittavat kaapit, johon saimme tavaramme säilytykseen.
Meillä oli mukanamme kamerat, radiopuhelimet ja muita kalliita tavaroita, joita olimme ostaneet Singaporesta, Aasian elektroniikkamekasta. Olimme kuulleet, miten intialaiset himoitsivat maahan tuotua huipputeknologiaa ja toivoimme saavamme omat tavaramme myydyiksi kaksinkertaisella hinnalla Delhissä tai Bombayssä. Olin kuitenkin levoton, kun tavaroita piti raahata mukana.
"Pakataan näihin kaappeihin niin paljon kuin saamme mahtumaan", Makoto ehdotti. Lastasin kaappiin kaksi kameraani, kaksikymmentäneljä filmirullaa ja radiopuhelimeni - joka oli niin uusi malli, ettei sitä saanut vielä Yhdysvalloista - ja tungin kaikkein ylimmäiseksi henkilökohtaisia tavaroitani. Työnsin kameroiden taakse jopa rahavyöni, jossa oli matkashekkejä ja käteistä japanin rahaa.
Lukitsimme kaapit munalukolla ja lähdimme tutkimaan asuinpaikkaamme. Pihalla Makoto huomasi mukavia lepotuoleja. Hän istui lähimpään ja oikoi itseään kuin kissa.
Oloni oli levoton ja halusin jotain tekemistä. Menin hakemaan huoneestamme päiväkirjan, jonka olin jättänyt vuoteelle. Aioin juuri noutaa sen, kun lattialla oleva pieni esine osui silmiini. Se näytti jotenkin tutulta. Kumarruin ja noukin maasta kamerani linssisuojuksen. Kummallista, ajattelin. Muistan selvästi kiinnittäneeni suojuksen kaapissa olevaan kameraan. Miten se oli joutunut lattialle?
Menin kaapeille, jotka olivat huoneen takanurkassa. Jo matkan päästä näin, että munalukot olivat rauhoittavan näköisesti paikoillaan aivan kuin olimme ne jättäneet. Mutta sitten sydämeni pysähtyi. Joku oli repinyt saranapuolelta kaapin auki.
Voi ei, kaikki minun tavarani! Nykäisin kaappini auki saranapuolelta sydän kurkussa. Pahimmat pelkoni olivat totta. Kaappi oli tyhjä.

"Minut on ryöstetty, minut on ryöstetty! Joku on vienyt kaikki tavarani!"
Talon ulkopuolella odottelevat riksamiehet kuulivat huutoni. Makoto ryntäsi paikalle näyttäen hämilliseltä herättyään vasta unesta.
"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi.
"Kaikki on viety", huusin. "Katso kaappia. Joku mursi saranat." Osoitin kaappiani enkä kyennyt hillitsemään itseäni. Makoto punastui ja ryntäsi omalle kaapilleen. Sekin oli tyhjä. Hän vetäisi auki seuraavan kaapin ja sitä seuraavan. Kaikille kuudelle oli käynyt samoin. Joku oli käynyt sorkkaraudan avulla systemaattisesti läpi koko kaappirivin ja vienyt kaappien sisällön mennessään. Emme olleet voineet olla huoneesta poissa yli viittätoista minuuttia.
Nyt johtajakin oli jo paikalla ja alkoi pommittaa meitä kysymyksillä. "Miten kauan sitten tämä tapahtui? Mitä kaapeissa oli?" Hän halusi millä hinnalla hyvänsä lepyttää minut. Loppujen lopuksi ei olisi lainkaan välttämätöntä häiritä muita matkailijoita.

Yhtäkkiä kuulimme kadulta meteliä. Pysäytin huoneemme ulkopuolella olevan työntekijän saadakseni selville, mitä tapahtui.
"Riksakuskit ovat saaneet varkaan kiinni", hän sanoi minulle. Sydämeni alkoi lyödä kiivaasti. Juoksin nopeasti portaat alas pihalle.
Kadulle avautuvalla rautaportilla vastaani marssi joukko intialaisia työntäen edellään vastahakoista rosvoa. Tuijotin miestä vihanvimmoissani. Juuri hän oli vienyt koko omaisuutemme. Mikä oli saanut hänet tekemään näin hirvittävän asian? Miten hän oli uskaltanut?
Portti lennähti auki, ja ennen kuin ehdin hillitä itseäni nyrkkini iskeytyi hänen leukaansa. Mies katsoi minua typertyneenä. Minulla ei ollut aavistustakaan, millä tavoin tekoni vaikuttaisi. Ympärillämme tungeksivat ihmiset seurasivat jännittävää näytelmää kuin mukavaa urheilutapahtumaa, mutta yhtäkkiä he muuttuivat vihaiseksi ihmisjoukoksi, joka halusi tappaa.
Pelko hulahti syyllisen kasvoille. Hänen jalkansa vapisivat, hän pudotti matkalaukut ja nosti kädet päänsä päälle, mikä on hindujen rauhanele. Hänen silmänsä anoivat minua puhumaan hänen puolestaan. Tunsin itseni avuttomaksi, ja mahaani käänsi. Olisi minun syyni, jos mies kuolisi, sillä minähän olin kiihottanut väkijoukon väkivaltaan. En kuitenkaan hallinnut tätä ihmisjoukkoa, joka oli eläimellisen tunteen vallassa ja valmis pieksemään miehen muusiksi. Katselin epätoivoissani ympärilleni saadakseni apua.
Juuri samalla hetkellä poliisi tuli paikalle. En ole koskaan ollut yhtä kiitollinen nähdessäni lainvartijan kuin tuolloin.

Pitkä virkailija khakin värisessä virkapuvussaan ajoi ihmiset loitolle painavalla bambupatukallaan. Hän huusi jotakin hindiksi, ja ihmisjoukko perääntyi. Hitaasti jännitys laukesi, ja ihmiset hajaantuivat. Huokasin helpotuksesta. Poliisi kuljetti rikollisen, joka jo pystyi jotakuinkin hillitsemään itsensä, retkeilymajaan kuullustellakseen tätä. Makoto ja minut kutsuttiin antamaan selvitys.
Poliisi oli saanut hyvän kuulustelukoulutuksen ja käytti englantia. Aina kun varas ei halunnut vastata, poliisi hakkasi häntä patukallaan. Miehen kyynär- ja polvitaipeet sekä jalkojen takaosat näyttivät olevan poliisin mielikohteita. Kun patukka kerran iskeytyi miehen lanteille, taskusta putosi minun matkashekkini. Vaistonvaraisesti kumarruin ottaakseni ne.
"Odottakaa kunnes kuulustelu on ohi", poliisi määräsi ja viittasi minut istumaan.
Poliisi aukaisi matkalaukut ja vertasi jokaista esinettä antamaamme kadonneiden tavaroitten listaan. Loppuillasta saimme takaisin kaikki tavaramme paitsi käteistä japanin rahaa, jota minulla oli ollut noin 1000 dollarin arvosta. Varas kielsi tietävänsä mitään rahoista, vaikka häntä piestiin rajusti. Perusteellinen etsintäkään ei tuottanut tulosta. Nyt oli vain minun sanani tämän miehen sanaa vastaan. Koska mitään muuta ei ollut tehtävissä, poliisi lähti vieden varkaan mukanaan. Olin epätoivoinen ja masentunut.
"Älä välitä rahoista", Makoto sanoi ja otti minut kainaloonsa. "Lainaan sinulle rahaa, jos tarvitset. Me kestämme tämän yhdessä." Tämä yksinkertainen ele sai minut kunnioittamaan Makotoa entistä syvemmin. Kyyneleet silmissä annoin hänelle anteeksi kaikki ne valituksen aiheet, joita olin kasannut häntä vastaan niiltä kerroilta, jolloin hän ei ollut täyttänyt odotuksiani.

Seuraavana päivänä poliisi tuli hakemaan Makoton ja minut, että antaisimme virallisen lausunnon poliisiasemalla. Menimme kolmisin odottavaan riksaan, ja wallah, riksakuski alkoi polkea. Poliisi kiirehti häntä. Huomasin, kuinka riksakuskin pohjelihakset pullistuivat hänen ohuissa jaloissaan. Ajoneuvomme kallisteli kadunkulmissa ja melkein töni jalankulkijoita. Kun onneton ohikulkija tuli tönäistyksi, poliisi huuteli hänelle hävyttömyyksiä.
Kuuma tuuli nostatti pölyä ilmaan ja pyöritti sitä ympärillämme. Peitin kasvoni, mutta en saanut helpotusta lyijynraskaassa ilmanalassa. Muutamassa tunnissa lämpötila, joka oli jo neljänkymmenen lämpöasteen paikkeilla, nousisi 46 asteeseen.
Alitimme sillan. Sillan kupeessa makasi paisunut sianruho selällään; sen jalat osoittivat jäykkinä kohti paahtavaa aurinkoa. Rigor mortis, kuolinjäykkyys oli jo alkanut. Kukaan ei kiinnittänyt siihen vähäisintäkään huomiota.
Poliisilaitos sijaitsi melkoisen matkan päässä keskustasta. Rakennuksen ulkopuolella nurmikot näyttivät unisilta ja tasaisilta, mutta sisällä oli hyörinää ja toimintaa. Kansalaisia oli jonottamassa poikkeuksellisen lihavan virkailijan edessä päästäkseen kertomaan huolensa.
"Tätä tietä." Seuralaisemme johdatti meidät takahuoneeseen ja sulki oven. Hän istui pöydän taakse ja viittasi meidät istumaan tuoleille eteensä.
"Meillä on mies, joka vei tavaranne", hän sanoi painottaen jokaista sanaansa huolellisesti. "Epäilemme, että juttuun on sekaantunut muitakin ja että he ovat saattaneet ottaa käteisen rahan. Tämä on miehen ensimmäinen rikkomus. Hän haluaa puhua teidän kanssanne." Tämän sanottuaan poliisi lähti huoneesta ja palasi hetken kuluttua mukanaan varas, joka nyt näytti erittäin rauhalliselta. Kun ovi jälleen painui kiinni, varas otti povitaskustaan esille rypistyneen rullan matkashekkejä ja laski sen pöydälle.
"Tässä on 2000 rupiaa (noin 250 dollaria)", hän sanoi näyttäen nololta. "Ne ovat isäni shekkejä. Minä en tiedä mitään puuttuvista rahoista. Ottakaa nämä rahat. Luopukaa syytteestä. Se tappaisi isäni. Olkaa niin hyviä!" Miehen vilpittömyydestä ei ollut epäilystäkään. Katsoin häntä enkä tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Ensimmäinen mielijohteeni oli ottaa rupiat. Tiesin, että korruptoituneessa Intiassa mahdollisuudet saada rahani takaisin olivat olemattomat.
"Älä ota niitä", Makoto sanoi. "Korruptiota vastaan ei voi taistella lahjuksia ottamalla." Muutamaa päivää aikaisemmin olisin hyljännyt Makoton lausahduksen suoralta kädeltä. Hänen ratkaisunsa olisi saattanut toimia Japanissa, jossa moraalilla oli katetta, mutta ei Intiassa. Mutta edellisenä päivänä meidän suhteemme oli muuttunut. Varkaus oli uudistanut häntä kohtaan tuntemani yhteenkuuluvuuden ja luonut suuntaa suhteeseemme ensimmäisen kerran vuosiin. Makoton tapa ajatella merkitsi minulle paljon. Makoto oli tukenut minua, kun olin menettänyt rahani. Oli minun vuoroni seistä hänen rinnallaan.
"Ei", vastasin osoittaen sanani varkaalle. "Olen pahoillani." Poliisi huokasi ja heilautti kättään kuin sanoakseen "kuka voi ymmärtää ulkomaalaisia". Hän vei varkaan ulos huoneesta. Päätös oli vaikea. Katsoessani varkaan perään tunsin katumuksen vihlaisun - tämän lähemmäs rahojeni löytymistä tuskin pääsin.
Kuin vahvistuksena epäilyilleni näin hetkeä myöhemmin varkaan sujauttavan samat rahat lihavalle virkailijalle. En kyennyt hillitsemään itseäni, vaan protestoin niin kuuluvasti kuin pystyin.
"Ei ole ihme, että teidän maanne kansalaiset ovat nopeita varastamaan, kun virkamiehet ovat näin korruptoituneita", huusin ja ojensin syyttävän sormeni kohti lihavaa virkailijaa. "Miten voitte odottaa oikeudenmukaisuuden toteutuvan näin moraalittomassa maassa?" Kun olin purkanut turhautumiseni, rauhotuin jonkin verran. Eräs purkaustani todistamassa ollut ihminen kertoi tarinan Varanasin lehdelle.
En saanut rahojani koskaan takaisin, mutta koin saavani voimaa tästä episodista. Aistini terävöityivät tavalla, jota ne eivät olleet aikaisemmin tehneet. Tämän tapahtuman ja muutamien pian tämän jälkeen tapahtuneiden asioiden myötä ympärilleni tietämättäni noussut välinpitämättömyyden muuri alkoi murentua.

Pian Varanasista lähtömme jälkeen joku varasti Makoton passin linja-autoasemalla. Kun kahden viikon kuluttua pääsimme Arabianmeren rannalle Bombayhin, olimme molemmat uuvuksissa. Varkaudet ja se, että paikalliset kaikkialla minne menimme häiritsivät meitä, olivat jättäneet jälkensä, ja odotin kovasti lepoa. Meillä oli oikeutettu syy odottaa Bombayssa, kunnes viranomaiset antaisivat Makotolle uuden passin.

...

4. Bombay ja Nepal

Bombayssa oli niin kosteaa, että hiki virtasi pitkin niskaani ja jätti olkapäille suolakiteitä kulkiessani kadulla. Asuimme Red Shield -retkeilymajassa aivan niin kuin Kalkutassakin. Intialaiset huumausainekauppiaat jonottivat retkeilymajan ulkopuolella myyden kamaa.
"Psst! Haluatko aineita? Hashista, heroiinia, hyvin halvalla."
Ensimmäisenä yönä New Yorkista kotoisin oleva kulkija kuoli majapaikassamme heroiinin yliannostukseen. Hänen huonetoverinsa hävisivät mukanaan kaikki miehen tavarat, myös hänen passinsa, joten poliisin oli vaikea tunnistaa ruumis.

Oltuamme päivän retkeilymajassa huomasimme reisiemme takapuolella punaisia näppylöitä. Ne kutisivat niin pahoin, ettemme kyenneet istumaan paikoillamme edes niin kauan, että olisimme saaneet ruoan syödyksi. Vasta seuraavana päivänä löysimme ongelman syyn. Ruokasalin rottinkituolissa kuhisi luteita. Kun istuimme ruokailemaan, luteet nousivat omalle suupalalleen. Emäntä, määräilevä kanadalaisnainen Newfoundlandista kieltäytyi uskomasta ongelman syytä.
"Tuolit myrkytetään säännöllisesti", hän väitti. "Ei niitä tarvitse ruveta nyt myrkyttämään."
Makoto päätti, että olimme saaneet tarpeeksemme. Olimme yrittäneet vuorata tuolit sanomalehdillä, mutta se auttoi vain väliaikaisesti. Makoto sytytti suitsuketikun ja savusti yhden tuolin kulmaa. Hänellä oli valmiina purkki, johon marssi satoja luteita, isoja ja pieniä. Kun suitsuketikku sammui, Makoto sulki purkin, jonka kanteen oli tehty pieniä reikiä, ja lahjoitti todisteet emännälle. Samana iltapäivänä meillä oli ilo katsella, kun työmiehet myrkyttivät kaikki ruokasalin tuolit. He hymyilivät meidän suuntaamme, kun emäntä ei nähnyt.

Ludejupakan aikana tapasin japanilaisen K-sanin. Voitelin rasvaa hänen jalkoihinsa, jotka kutisivat tuskallisesti. K-san oli matkalla kotiinpäin oltuaan neljä vuotta Ranskassa. Hänen oikea nimensä oli Kazunori, mutta kukaan ei kutsunut häntä sillä nimellä.
Vaikkei K-san ollut komea, hänen silmänsä porautuivat suoraan lävitseni, ja sydäntäni heikotti. Hän näytti ymmärtävän minua täydellisesti. Rakastuin aivan kauheasti.
En tiennyt, mitä olisin tehnyt. Sydämeni oli tulvillaan rakkautta K-saniin, mutta olin matkalla Makoton kanssa. Kun saimme Makoton passin, eikä meidän tarvinnut enää odotella, tilanne kiristyi. K-san ei voisi tulla minun ja Makoton väliin. Olin ollut Japanissa tarpeeksi kauan tajutakseni, että japanilaisen kunnia esti sen.
Kunniansa tähden japanilainen uhraisi mitä tahansa, jopa oman onnensa.
Vajaan kahden viikon kuluttua karvaansuloisen romanssimme alkamisesta K-san lähti Nepaliin ja Kalkuttaan, jonne hän toivoi saapuvansa syyskuun paikkeilla. Linja-autoasemalla hän suuteli minua hellästi poskelle.
Palattuani retkeilymajaan istuin huoneemme ikkunalaudalle ja tunsin syvää surua. Katselin kaksi kerrosta alapuolellani olevaa katua ja ihmisvilinää hajamielisesti tietoisena tyhjyydestäni. Kadulla tungeksivien intialaisten keskellä erottui selvästi yksi mies. Hänen nahkansa riippui luiden päällä. Istumapaikaltani saatoin vaivatta laskea jokaisen kylkiluun. Hän harhaili päämäärättömästi kerjuukulho kädessään ja näytti olevan päästään pyörällä ja eksyksissä. Intian köyhyyden keskelläkään en ollut koskaan nähnyt niin laihaa ihmistä kuin hän oli. Koin myötätuntoa miestä kohtaan.
Juoksin alakertaan ja ostin läheisestä ravintolasta kolme paksua täytettyä leipää. Paperiin käärittynä ja kihisevän kuumina vein ne kadulle, jossa etsin kiihkeästi miestä. Jotenkin miehen auttaminen liittyi omaan suruuni. Minusta tuntui, että jos auttaisin häntä, minua itseänikin autettaisiin. Kun lopulta huomasin miehen, tyrkkäsin leivät hänen käsiinsä. Hän otti ne vastaan, mutta hänen silmänsä, jotka olivat punaiset ja syvälle painuneet, olivat lasittuneet, eikä mies näyttänyt tajuavan tilannetta. Mies tuntui olevan niin tavoittamattomissa, ettei tiennyt, mitä tehdä ruualla. Lähdin pois hämilläni ja mietin, olinko auttanut ollenkaan.
Tämä pieni ele kuitenkin helpotti vähän suruani.

Ajattelin paljon K-sania. Näkisinkö häntä enää koskaan? Tunteemme olivat todellisia ja tuolla hetkellä molemminpuolisia. K-san oli ystävällinen ja myönteinen, hän ei koskaan arvostellut muita, hänellä oli monia hyviä ominaisuuksia verrattuna siihen, mitä näin itsessäni. Kuitenkin hän veti minusta esiin hyvät puolet. Halusin olla samanlainen kuin hän. Tämä oli tulevaisuuden tavoitteeni, vaikken tapaisi häntä enää koskaan.

Suuntasimme kulkumme Nepaliin tehdäksemme vaelluksia Himalajalla.
Mutta New Delhissä Makoto sairastui vakavasti. Ruoka ei pysynyt sisällä, ja Makoto oksensi ja ripuloi runsaasti; tilanne oli vakava. Hän laihtui. Sairaus vei Makoton heikoksi, ja kun tulimme Nepalin pääkaupunkiin Kathmanduun hän ei halunnut lainkaan lähteä vaeltamaan.
Koska en halunnut sivuuttaa omaa mahdollisuuttani päästä vaellukselle, jätin yhteen retkeilymajaan ilmoituksen, jossa etsin vaellustoveria. Japanilainen poika vastasi ja lähdimme kaksin viideksi päiväksi vuorille.
Nautin valtavasti vaeltamisesta. Oli monsuuniaika, ja monet joet tulvivat. Vaelsimme ylhäällä vuoristossa, missä ei ollut teitä. Vain polkuverkosto yhdisti kylät toisiinsa. Kyläläiset olivat ystävällisiä. Istuimme ympyrässä ja vedimme syviä henkosia heidän hashispiipuistaan, kun niitä kierrätettiin piirissä.
Pian huomasimme, miksi vuorilla oli monsuunikauden aikana hyvin vähän matkailijoita: maaseutu oli täynnä verijuotikkaita eli iilimatoja. Iilimadot imeytyivät kiinni kosteisiin oksiin odottaen sopivaa uhria, jonka jalat pyyhkäisisivät oksia. Kun eläin tai ihminen ohitti oksat, iilimadot imaisivat lonkeroillaan kiinni lihaan ja ahmivat itsensä täyteen verta.
Vaelluksella arvioin kaikessa rauhassa suhdettani Makotoon. Olimme kulkeneet kumppaneina, joiden kiinnostuksen kohteet muuttuivat yhä erilaisemmiksi ja olimme liian riippumattomia, liian kiinni itsessämme pitääksemme todella huolta toinen toisestamme. Koin vieraantuvani Makotosta yhä enemmän kun tajusin, miten kaukana suhteemme oli siitä, mitä nyt pidin ihanteenani.
Jälleen kerran pinnalle nousivat Makotoa kohtaan tuntemani valituksen aiheet: se, ettei hän ollut kiinnostunut ihmisistä, että hän käytti jatkuvasti huumeita, että hän ei yleensäkään harrastanut mitään, mutta lisäksi vielä kaipasin K-sania.

Palattuani Makoto voi jo paremmin ja oli vahvempi, ja jatkoimme kohti Kalkuttaa ostaaksemme sieltä lipun Eurooppaan. Hinnat olivat Kalkutassa halvempia kuin New Delhissä, mutta salaa toivoin myös sitä, että tapaisin siellä K-sanin. Minusta tuntui, ettei Intian aikani vielä ollut lopussa. Oli vielä niin paljon nähtävää ja minulle oli jo tapahtunut niin paljon, että tarvitsin aikaa sisäistääkseni kaiken.
Kalkutassa uskouduin eräälle asuintoverillemme ja kerroin yksityiskohtaisesti suhteestani Makotoon. Tajusin, että Makoto ja minä olimme vielä yhdessä sen vuoksi, että pelkäsin olla yksin. Tyttö, jolle olin kertonut asioistani, antoi minulle viimeisen sysäyksen.
"Jos se on ainoa syy yhdessäoloonne, se ei riitä. Jätä hänet", hän sanoi. Tiesin, että niin minun oli tehtävä. Aika oli kypsä; itse asiassa olin jo myöhässä. Kun Makoto palasi retkeilymajaan, juttelin hänen kanssaan.
"Olen miettinyt tätä pitkään. Aion jäädä Intiaan. Osta itsellesi lippu Eurooppaan. Minä en lähde mukaan", sanoin Makotolle. Hän oli tyrmistynyt eikä suostunut uskomaan minua, ennen kuin saatoin hänet lentokentälle ja sanoin hyvästit. Nyt se oli tehty.
Lähdin yksin pois lentokentältä.

...

5. Darjeeling - uuden kynnyksellä

Veturi voihki paineen alla matkatessamme yhä vain ylöspäin Himalajan rinteitä. Vatsaani kouristi. Olinko tehnyt oikein?
Kaksi viikkoa aikaisemmin olin jättänyt hyvästit miesystävälleni Makotolle. Olimme matkustaneet yhdessä ympäri maailmaa kolme ja puoli vuotta, viimeksi olimme olleet Intiassa.
Kun olin saattanut Makoton lentokentälle, kaikki oli näyttänyt helpolta. Tilanteeseen sopivasti olin hyräillyt Peterin, Paulin ja Maryn sävelmää, jossa he lauloivat kaiken muuttumisesta ja siitä, että kaikelle oli aikansa. Sanat olivat muistuttaneet minua siitä, että meidän oli oikea aika erota. Olin ajatellut, että elämä aivan varmasti olisi helpompaa ilman Makotoa, kun mikään ei pidättelisi minua todella elämästä.
Muutamaa päivää myöhemmin, kun vielä majailin Kalkutassa Red Shield -retkeilymajassa, vilustuin eikä Makoto ollutkaan jakamassa kanssani tätä vastoinkäymistä. Hetkessä näin asian toisessa valossa. Kyyneleeni johtuivat yhtä paljon eron tuomasta kivusta kuin flunssaoireista. Epäilykset kalvoivat minua. Olinko sittenkään tehnyt oikeaa päätöstä? Miten voisin olla täysin varma? Miten koskaan saisin kerättyä tarpeeksi rohkeutta matkustaakseni täysin yksin?
Ongelma ratkesi itsestään ja luonnollisesti. Hans, retkeilymajassa asuva länsimaalainen, sanoi lähtevänsä seuraavana päivänä Darjeelingiin, päivän junamatkan päähän pohjoiseen.
"Mekin olemme lähdössä sinne", eräs pariskunta ilmoitti.
"Niin mekin", toinen pariskunta hihkaisi. Retkeilymajan monilla asukkailla oli samanlainen suunnitelma.
"Emmekö voisi kaikki lähteä yhdessä?" Hans ehdotti.
"Minäkin tulen teidän mukaanne", lisäsin. Vaikka emme tunteneet toisiamme, ryhmässä matkustaminen ei pelottanut niin paljon kuin lähteminen yksin matkaan. Ajatus sai kaikkien hyväksynnän, ja kun yksityiskohdista oli sovittu, lähdin huoneeseeni pakkaamaan.
Olin iloinen ollessani junassa tämän ryhmän kanssa (meitä oli noin viisitoista). Tämä oli minun mahdollisuuteni helpottaa siirtymistä yksin matkustamiseen. Olisimme Darjeelingissa muutaman päivän yhdessä, ennen kuin palaisin yksikseni Kalkuttaan, ja silloin olisin jo rohkeampi ja tottuneempi. Luulin olevani valmis levittämään vielä kosteat siipeni nähdäkseni pystyisinkö lentämään. Katselin junan ikkunasta ohivilisevää maisemaa ja koetin unohtaa vatsanpohjan kiristyksen.

Darjeeling ilmaantui näkyviin kuin taikakaupunki täysin tyhjästä. Yli 2700 metrin korkeudessa sitä ympäröivät vuoret ja verhosi usva. Uppouduin Himalajan hiljaisuuteen. Tuntui vaikealta uskoa, että vasta samana aamuna olimme jättäneet taaksemme palmupuut ja Bengalinlahden kostean viidakon.
Kävelimme jyrkkää katua kylän ylimmällä kohdalla sijaitsevaan retkeilymajaamme. Parvekkeeltamme näin kylän, joka oli kuin pesässä allani avautuvien pengerrysten rinteellä.
Pian aurinko laski. Pystyin tuskin erottamaan talojen ääriviivoja illan hämärässä. Sitten häipyi torin kaukainen humina, ja jäljelle jäi vain hiljaisuus.

Heitin takkaan muutaman halon ja valmistauduin nukkumaan. Päivä oli ollut pitkä, ja olin väsynyt. Ryömiessäni makuupussiini hengitin syvään ja vedin sisääni viileää ilmaa tuntien sen parantavan vaikutuksen. Olin iloinen, että olin täällä. Minulle tapahtuisi jotakin mahtavaa. Koin samaa kuin lapsi jouluaattona ja tunsin olevani jonkin jännittävän kynnyksellä.

IV. Hengellisiä alkuja: kaikki uskonnot ovat yhtä

1. Darjeeling edelleen: oopiumia ja parantava risti

"Lähdetään syömään", Louise, Etelä-Ranskasta kotoisin oleva tyttö ehdotti.
Seitsemän meistä lähti kävelemään alas katua paikalliseen ruokapaikkaan koemaistamaan ruokaa - runsaasti maustettua tiibetiläistä nuudelikeittoa ja hyvin paistettua leipää. Ruoka oli herkullinen vastakohta siivottomalle ympäristölle. Syötyämme Louise pyysi minua mukaansa tutustumaan kylään hänen kanssaan.
Kapeat portaikot katkaisivat paikoitellen jyrkät kadut, jotka kiemurtelivat alas basaariin. Kulkiessamme ja puhellessamme katselin ympärilläni kuhisevaa elämää. Suurin osa ihmisistä oli intialaisia, vaikka joukossa oli useita tummia itämaisia kasvoja, jotka olivat tiibetiläistä syntyperää.
Illalla tulimme jo hyvin luontevasti toimeen keskenämme. Vaikka olin arvioinut, että Louisella oli hyvin turvallinen tausta eikä hänellä olisi kovin monia elämänkokemuksia, olin kiitollinen siitä, että hän oli valinnut minut ystäväkseen.
"Haluaisitko kokeilla oopiumia?" Louise kysyi, kun olimme kahdestaan retkeilymajassa. Ajatus pelotti minua, mutta olin kuitenkin kiinnostunut. Olin nähnyt intialaisten tekevän ostoksiaan hallituksen ylläpitämissä oopiumia myyvissä kaupoissa Kalkutassa ja jo silloin minulla oli ollut kiusaus kokeilla.
Louise kertoi lyhyesti omista huumekokeiluistaan. Hänen ystävänsä kotona Toulousessa käyttivät huumeita lähes päivittäin. He kokeilivat uusilla aineilla aina, kun saivat ostetuksi niitä. Katselin Louisea epäuskoisin silmin. Kuka olisi osannut epäillä, että kaikista näistä ihmisistä juuri hän käytti huumeita?
Seuraavana iltana Louise kysyi haluaisinko jälleen hänen seurakseen ottaa oopiumia, mutta kieltäydyin. Yksi kerta riitti; huume ei ollut kovinkaan sävähdyttänyt. Kun uteliaisuuteni oli tyydytetty, annoin Louisen kokea oopiummatkansa yksin.

Viikko kului nopeasti; kävimme tutkimassa basaaria ja vierailimme paikallisissa ravintoloissa. Erityisesti yhden ravintolan ryhmämme yksimielisesti äänesti suosikikseen, koska siellä oli länsimaalainen ruokalista ja se sijaitsi retkeilymajamme lähellä. Pidimme sitä kokoontumispaikkanamme. Aina kun kuljin tämän ravintolan ohi, joku ryhmästämme oli varmasti siellä. Poikkesin sisään, otin itselleni tuolin, tilasin kuumaa juotavaa ja juttelin hetken.
Aloin tuntea oloni kotoisaksi näiden ihmisten kanssa. Useimmat olivat eurooppalaisia, lisäksi oli useita uusiseelantilaisia ja sitten minä, yksinäinen kanadalainen. Uudet tulokkaat korvasivat ne, jotka olivat jo lähteneet, joten ryhmän koko vaihteli jatkuvasti. Jännitykseni laukesi. Rupesin miettimään paluuta Kalkuttaan.
Mutta sitten tapahtui jotakin, joka sai mieleni muuttumaan.

Myöhään iltapäivällä ryhmämme ahtautui jälleen ravintolaan kuten tavallista. Joitakin matkalaisia oli jo paikalla, ja liityimme heidän seuraansa. Mukana oli ensimmäistä kertaa australialainen mies, suurikokoinen ja komea. Keskustelun kuluessa silmämme kohtasivat ja lukkiutuivat toisiinsa. Tunsin lämmön ympäröivän itseäni, ja sydämeni vastasi hänen katseeseensa. Äänet ympärilläni tuntuivat häipyvän taustalle, ja tulin tietoiseksi vain hänestä. Jotakin tapahtui välillämme, mutta voisiko noin komea mies olla kiinnostunut minusta naisena, vai oliko kyseessä jokin muu. Halusin saada asiasta selvyyden, mutta samalla olin peloissani. Illallisen jälkeen ihmiset alkoivat valua ulos yksi kerrallaan. Jäin istumaan, kunnes olin kahden australialaisen kanssa. Hän aloitti keskustelun.
"Oletko kristitty?" hän kysyi.
"En ole. Perheeni oli kristitty, mutta en ole käynyt kirkossa vuosiin. Miksi kysyt?"
Halusin todella tietää syyn. Hän aloitti keskustelun niin odottamattomalla tavalla, etten osannut olla varuillani. Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi vastahakoisesti.
"Olen selvänäkijä. Siitä lähtien, kun tulit sisään, olen nähnyt parantavan ristin pääsi yläpuolella."
"Parantavan ristinkö?"
"Niin. Tässä se on", hän sanoi ja osoitti ilmaan aivan pääni yläpuolelle.
"Ehkä sinun pitäisi tutkia hengellistä minääsi tarkemmin", hän jatkoi.
Hänen sanansa tekivät vaikutuksen. Olin järkyttynyt sisintäni myöten. Mies jatkoi puhettaan joogista, johon hän oli yhteydessä ja siitä, miten hän meditoi päivittäin. Hän viittasi epämääräisesti vaikeuksiin, joita hänellä oli elämässään. Hänen puhuessaan pystyin ajattelemaan vain sitä, että minun pitäisi päästä olemaan yksin, päästä miettimään sitä, mitä hän oli sanonut.
"Toivottavasti et nyt loukkaannu", sanoin kokiessani, että voisin kohteliaasti lähteä, "mutta minä aion nyt lähteä. Haluaisin kuitenkin mielelläni puhua kanssasi toiste. Etkös sinäkin asu retkeilymajassa?"
"Niin asun", hän vastasi.
Kun lähdin ravintolasta, huomasin kulkevani vaipuneena syvälle omiin ajatuksiini.

Oli vain kolme viikkoa siitä, kun Makoto oli lähtenyt luotani, ja jo nyt minusta tuntui, että olin aivan toisenlaisessa maailmassa, elin tavallaan toisenlaista elämää. Makoto kuului menneisyyteen.
Olin Darjeelingissa ja matkustin yksin. Kuka olisi edes kahta viikkoa aikaisemmin uskonut, että se olisi mahdollista? Minulle tapahtui vieläkin jännittävämpiä asioita: ensin junakyyti, sitten oopiumkokeilu ja nyt tapasin selvänäkijän, joka kertoi, että hän oli nähnyt pääni yläpuolella parantavan ristin.

...

2. "Kaikki uskonnot ovat yhtä rakkaudessa"

Kun kävelin jyrkkää tietä sumussa, piirtyi elämäni ensimmäisen kerran eteeni hengellisenä matkana. Lapsuudessa uskoni oli ollut elinvoimainen enkä kyseenalaistanut mitään. Jossakin matkan varrella olin menettänyt tämän viattomuuteni ja kääntynyt pois Jumalan luota. Vaikka hän oli useita kertoja kutsunut minua hellästi, jokin tärkeämpi asia oli joka kerran ollut tiellä.
Muistin rukouskirjan ja kultaristin.
Molemmat lahjat olivat olleet uuden alun - hengellisen alun - symboleita. Mutta vähäisinkin tekosyy oli riittänyt vierottamaan minut hengellisestä etsinnästä ja kaikista siihen liittyvistä lupauksista.
Nyt Makoto oli poissa elämästäni, oli tullut aika tutkia tätä asiaa vielä kerran. Ajankohta oli ihanteellinen, se oli kuin etukäteen suunniteltu sitä varten, että menisin lähemmäs Jumalaa. Mutta miten tällainen etsintä pitäisi aloittaa?
Minulla ei ollut siitä aavistustakaan.
Aamiaisen jälkeen seuraavana aamuna lähdin muiden luota ja menin selvänäkijän huoneeseen. Pettymyksekseni hän oli lähtenyt päivän patikkaretkelle erään amerikkalaisen kanssa. Lopulta koputin illalla selvänäkijän ovelle rystyset valkoisina.
"Tule sisään", hän sanoi kehottaen minua sisälle huoneeseen. Onneksi hän oli yksin. Hän jutteli ystävällisesti jonkin aikaa, niin että pystyin rentoutumaan. Odotin oikeaa hetkeä.
"Sinun eiliset sanasi todella hätkähdyttivät minua", aloitin. "Miten minun pitäisi kehittää hengellistä minääni? Mistä minä aloitan?"
"Ole vain avoin kaikille avautuville mahdollisuuksille", hän vastasi asiallisesti.
"Ja vielä yksi asia", hän lisäsi nähdessään pettymyksen kasvoillani. "Sinulla on taipumus nähdä kaikki voimat hyvinä. On olemassa pahoja ja hyviä voimia. Ole varovainen." Juttelimme vielä hetken. Kuten edelliselläkin kerralla hän vihjasi ongelmiin, joiden kanssa hän itse kamppaili, mutta ei selittänyt enempää. Hän oli Intiassa vain muutaman päivän ja jatkaisi Eurooppaan.
"Toivottavasti asiat järjestyvät hyvin", pistin väliin aistien, että jokin painoi häntä.
"Varmasti niin käy", hän vastasi. Vaikka hänen sanansa olivat myönteisiä, hänen äänessään oli ontto kaiku.

Seuraavana päivänä lähdin linja-autolla Kalkuttaan, ja viimeaikaisten tapahtumien muistot kuohuivat sisälläni. Tuntui, että olin tullut kotiin, kun palasin Red Shield -retkeilymajaan - etenkin, kun sain täsmälleen saman vuoteen kuin edelliselläkin kerralla. Huoneessani olevat neljä muuta tyttöä olivat vuoden vapaaehtoistyössä Äiti Teresan luona. He tervehtivät minua kuin kateissa ollutta ystävää. Kerroimme kuulumiset sillä välin, kun purin matkatavarani. Sitten tanskalainen vapaaehtoistyöntekijä Connie teki ehdotuksen.
"Haluaisitko lähteä meidän kanssamme työhön huomenna?"
"Se olisi mukavaa", vastasin ja olin innoissani siitä, että tekisin työtä paikassa, josta olin kuullut paljon. Connien kutsu tuntui vahvistavan uutta suuntaani. Näin sen yhtenä mahdollisuutena, josta selvänäkijä oli puhunut.

Seuraavana päivänä me kaikki viisi saavuimme aamunkoitteessa Tahrattoman Sydämen taloon, kuoleville ja rutiköyhille ihmisille tarkoitettuun kotiin. Kapean huoneen molemmilla seinustoilla oli rivissä kenttävuoteita, ja jokaisella vuoteella makasi hauras ihminen. Seinällä riippui krusifiksi, ja sen yläpuolella olivat vain sanat: "Minun on jano." Nuoria eri puolilta maailmaa oli tullut osallistuakseen tähän kuuluisaan työhön.
Käärin hihat ylös ja ryhdyin työhön, jaoin ruokaa ja lääkkeitä, kylvetin ja puin. Teimme työtä yhdessä laupeudensisarten kanssa, jotka käyttivät valkoista sinisellä reunustettua saria.

Oli ironista, että Äiti Teresan koti sijaitsi aivan hinduismin sydämessä, Kalin temppelin alueella. Kävimme temppelissä, ennen kuin lähdimme bussille. Kali, kuoleman ja hedelmällisyyden jumalatar, jonka mukaan Kalkutta (Kalikata) on saanut nimensä, on Sivan (tuhoajan) puoliso ja kuuluisa tuhoisasta voimastaan. Hänen kasvonsa olivat mustat. Punainen kieli pisti ulos hänen ammollaan olevasta suustaan. Hänen jaloissaan makasi kokoon käpertyneenä ihmisfiguuri. Eläinten veritahroja oli pihalla ja käytävillä todisteena lukemattomista uhreista. Portailla oli poisheitetty vuohen pää, joka inhotti minua. Minulle kerrottiin, että joka vuosi sadat hartaat uskonnonharjoittajat osallistuivat kuolemantanssiin Kalin kunniaksi. Transsissa isä saattoi uhrata lapsensa viiltämällä tämän kurkun auki.

Ulos mennessämme pysähdyin kojulle, josta ostin hindulaisen kaulakorun. Joku oli aikaisemmin antanut minulle sikhien käyttämän rannerenkaan, jota en koskaan ottanut ranteestani, ja näistä kahdesta alkoi uskonnollisten rihkamakorujen kokoelmani.

Ensimmäinen käyntini vapaaehtoisten työpaikalla johti uusiin käynteihin. Yhtenä päivänä olimme työssä Äiti Teresan orpokodissa Lasten Talossa (Shishu Bhavan). Toisin kuin muissa laitoksissa, joissa olin käynyt, täällä olevat lapset näyttivät onnellisilta ja hyvin sopeutuneilta. He ryntäsivät luoksemme, mutta eivät siksi, että olisivat halunneet tarrautua meihin kiintymyksen nälässään, vaan jakaakseen ilonsa meidät nähdessään. Erityisherkkuna jaoimme makeisia iltapäivätauon aikana. Minua liikutti se, miten nämä lapset halusivat jakaa siitä, mitä me olimme heille antaneet.
Yhtenä päivänä vapaaehtoisten keskuudessa kiersi uutinen, että Äiti Teresa oli kaupungissa. Hän oli tullut maailmanmatkoiltaan kotitukikohtaansa.
Minua kiinnosti nähdä hänet omassa persoonassaan. Seuraavana päivänä aamukuudelta liityin kappelin takaoven kautta niiden noin kolmenkymmenen muun länsimaalaisen joukkoon, jotka halusivat nähdä Äiti Teresan. Istumapaikaltani näin selvästi Äiti Teresan kumartuneen pään messun aikana. Hän näytti olevan kaukana ympäristöstään ja läheisessä yhteydessä Jumalan kanssa. Messun jälkeen nunnat lähtivät, mutta Äiti Teresa jäi puhumaan meidän kanssamme. Olin innokas kuulemaan, miten hän esittelisi itsensä.
Hänen ensimmäiset sanansa hämmensivät minua.
"Kiitos, että olette tulleet käymään Jumalan luona", hän sanoi. Eikö hänelle tullut mieleen, että hän itse saattoi olla vierailumme syy?
Puolasta oli tullut nuorten ryhmä Äiti Teresaa tapaamaan. Johtaja esittäytyi. Miehen oikea silmä oli tulehduksen seurauksena turvonnut umpeen.
"Sinun pitäisi huolehtia silmästäsi", Äiti Teresa sanoi, ja hänen kasvoillaan näkyi huoli. Keskustelun aikana Äiti Teresa puhui taloista, köyhien tarpeista, mutta ei itsestään. Vastattuaan kysymyksiimme hän ystävällisesti pyysi anteeksi poislähtemistään ja toivotti meille hyvää päivää.
Puolalaiset nuoret kutsuivat meidät viisi sitten aamiaiselle kanssaan pappilaan. Mielialani kohosi kun puhuimme Äiti Teresasta ja vertasimme erilaisia elämäntyylejämme. Äiti Teresa oli tehnyt minuun vaikutuksen, jota en unohtaisi. Tämä nainen antoi omastaan, oli nöyrä, helposti lähestyttävä eikä lainkaan itsekeskeinen; häntä näytti hallitsevan kaiken muun voittava rakkaus Jumalaan. Hänen tapaamisensa oli Intian matkani kohokohta.

Luin tuon viikon aikana Äiti Teresasta ja ylipäätään uskonnosta lukuisia kirjoja, joita oli ympäriinsä retkeilymajassa. Kävin myös Ramakrishna-lähetyksessä, mikä sopi yhteen avauduttuani hiljattain hengellisille asioille. Rakennus oli ainutlaatuinen, sillä se muistutti hindutemppeliä, moskeijaa tai kirkkoa riippuen siitä, mistä kulmasta sitä katsoi. Lähetyksen perustajan, vuonna 1886 kuolleen Ramakrishna Paramahansan kirjoittama kirja oli minusta järkeenkäypä. Kirjoittaja puhui kaikkien uskontojen ykseydestä. Kaikkein nopein tapa saavuttaa Jumala oli rakkaus, hän kirjoitti.

3. Sri Aurobindo ja Äidin Varjelus.

Majapaikassani tapasin myös Robin, Melbournesta tulleen nuoren miehen, joka opiskeli hinduismia. Hänen ystävänsä, valkoiseen kaapuun pukeutunut intialainen sadhu (pyhä mies), jolla oli takkuiset hiukset, halusi saavuttaa itsensä toteutumisen. Sadhu oli palannut juuri Konarakista, jossa hän oli istunut kolme päivää kuuluisassa auringon temppelissä ja palvonut aurinkoa. Hänen kasvoiltaan heijastui säteilevä energia hänen puhuessaan.
Puhuimme kolmisin tuntikaupalla uskonnon eri ilmenemismuodoista ja aivan erityisesti hinduismista. Rob tiesi suunnitelmistani matkustella Intiassa.
"Voisit käydä muutamassa hinduyhteisössä", hän ehdotti. "Sri Aurobindon ashrami on Pondicherryssä. Ohitat sen matkallasi Sri Lankaan." Robin ystävä, joka oli kerran asunut siellä jonkin aikaa, kertoi paikasta yksityiskohtaisemmin. Ilmeisesti Sri Aurobindo oli kuollut vuonna 1950 harvinaisessa puhtaan hengen ilmapiirissä (sachidananda = puhdas henki), mutta hänen kumppaninsa, alunperin ranskalainen nainen, jota tuttavallisesti kutsuttiin Äidiksi oli kuollut vuonna 1973.
Ajatus viehätti minua.
Muutaman päivän ajan hengellinen vaellukseni kuitenkin kuivui kokoon, kun tartuin eteeni tulleeseen tilaisuuteen tehdä kauppoja. Käytin kaksikymmentä dollaria muodikkaisiin intialaisiin vaatteisiin, jotka myöhemmin möisin Euroopassa tai Kanadassa. Kotimatkalla oleva ranskalainen tyttö suostui ottamaan vaatteet mukaansa. Voisin käydä hakemassa ne hänen luotaan palatessani Kanadaan.
Oli vielä hoidettava toinenkin asia. Kirjoitin kirjeen K-sanille, kerroin katkaisseeni suhteeni Makotoon ja kuvasin suunnitelmiani matkustaa etelään. Liitin mukaan summittaisen matkaohjelmani siltä varalta, että hän haluaisi liittyä seuraani. Jätin kirjeen kanadalaiselle vapaaehtoistyöntekijälle, Janelle, joka oli ystäväni. Hän asuisi retkeilymajassa talven yli, ja jos K-san tulisi Kalkuttaan, Jane varmasti tapaisi hänet.

Muutamaa päivää myöhemmin lähdin illalla majapaikastani. Vapaaehtoiset kerääntyivät portille, ja jokainen heistä sanoi henkilökohtaiset hyvästinsä. Kävellessäni asemalle mietin heidän lämpöistä ystävyyttään. Heissä oli jotakin puoleensavetävää, jota en osannut määritellä. He olivat erityisihmisiä, jotka näyttivät löytäneen suuntansa elämässä. Miten oli mahdollista, että minä, joka olin kymmenen vuotta heitä vanhempi, yhä etsin omaa suuntaani?

Pysähdyin ensimmäisen kerran Purissa, päivän matkan päässä Kalkutasta. Puri on Bengalinlahden rannalla sijaitseva merenrantakaupunki ja kuuluisa hiekkarannoistaan. Suolainen meri-ilma houkutteli, ja niin pian kuin olin asettunut taloksi muiden matkustavaisten suosittelemaan retkeilymajaan lähdin kävelylle. Katsellessani merelle luokseni tuli mies, joka alkoi puhua kanssani.
"Mistä sinä olet?" kysyin uteliaisuuteni herätessä, kun kuulin hänen puhuvan englantia murtaen.
"Olen puolalainen", hän vastasi. Koska vanhempani olivat Puolasta, mielenkiintoni heräsi. Miehen nimi oli Jerzy ja hän oli Purissa käymässä ystävänsä, puolalaisen lähetystyössä olevan katolisen isän luona. Valitettavasti hän oli Purissa viimeistä päivää, seuraavana päivänä hän lentäisi kotiin Kalkutasta. Olimme loppupäivän yhdessä.
Kun olimme syöneet torilta ostamistamme aineksista retkeilymajan hellalla tehdyn päivällisen, keskustelimme. Jerzy oli kristitty, joka oli syvästi sitoutunut uskoon. Kerroin joitakin viimeaikaisia tapahtumia.
"Minun on myönnettävä, että vaikka minut kasvatettiin katoliseksi, kirkko ei ole tehnyt minuun kovin suurta vaikutusta", kerroin Jerzylle. Monta tuntia vertailimme eri uskontoja, kunnes Jerzy lopulta nousi lähteäkseen.
"Lähden aamulla viiden maissa", hän sanoi, "joten sanon sinulle jo nyt näkemiin."
"Nautin todella yhteisestä päivästämme", sanoin hänelle.
Hän kehotti minua käymään paikallisten ihmisten messussa sunnuntaina. "Seremonia on värikäs, ja se kannattaa nähdä, vaikka se olisikin ainoa syy kirkkoonmenoon", hän sanoi.
"Selvä on", sanoin nauraen. "Minä käyn messussa. Lupaan sen."
Messu ei ollut niin värikäs kuin Jerzy oli antanut ymmärtää, ja laulut olivat epävireisiä. Saarnan aikana minulla oli aikaa tutkia asennettani kristinuskoon.
Muistin tapauksen, joka oli sattunut minulle ollessani vielä Kanadassa. Olin mennyt tanssimaan puolalaiselle tanssisalille ja minulla oli ollut sokkotreffit puolalaisen kaverin kanssa. Meillä ei ollut mukavaa yhdessä, koska minua koko ajan inhotti puhua puolaa. Ainoa asia, mitä voimme yhdessä tehdä, oli juominen. Tyhjensimme yhdessä viskipullollisen. Seuralaiseni veti takintaskusta esiin toisen pullon. Hämärästi muistan tanssineeni polkkaa, ennen kuin sammuin. Heräsin naistenhuoneessa. Retkotin lattialla, ja ympärilläni oli ympyrässä puolalaisia matameita, jotka tuijottivat minua. Seuraavana päivänä menin puolalaiseen kirkkoon messuun. Ystävät välttelivät minua. Kuulin miten he kuiskivat selkäni takana. Koin olevani nöyryytetty ja minua suututti. Jos tällaiset ihmiset olivat muka kristittyjä, en halunnut olla missään tekemisissä
kristinuskon kanssa.
Huolimatta tunteistani katolisuutta kohtaan halusin kuitenkin lähestyä Jumalaa.
Seuraavana päivänä lähdin Purista ja jatkoin kohti etelää Madrasiin. Mutta matkani näytti huono-onniselta. Menin väärään junaan ja huomasin olevani menossa takaisin Kalkuttaan. Jäin pois seuraavalla asemalla ja minun oli odotettava päivä toista junaa. Saavuin Madrasiin illalla, kaksi päivää myöhemmin kuin olin odottanut. Asemalla raskasta reppua kantava mies melkein tyrkkäsi minut kumoon. Käännyin häneen päin, kun hän mutisi anteeksipyyntöään.

"Rob!" huudahdin. "Mitä ihmettä sinä teet täällä?" Siinähän oli ystäväni, australialainen etsijä, joka oli jäänyt Kalkuttaan.
"Barb!" Rob oli yhtä hämmästynyt kuin minäkin.
"Olen ollut kaksi viikkoa Puttaparthin kylässä Sai Baban luona", hän sanoi. "Lähden huomenaamulla junalla takaisin Kalkuttaan."
"Kuka on Sai Baba?" halusin tietää.
"Hän on guru, jolla on suuria voimia. Hän parantaa kaikkialta maailmasta tulleita ihmisiä!" Robin into oli tarttuvaa. Aseman odotushuoneessa levitimme makuupussimme lattialle, istuimme niiden päälle ja jatkoimme jutteluamme.
"Sinun täytyy mennä käymään hänen ashramissaan", Rob sanoi. "Minä olen muuttunut mies oltuani siellä. Tästä lähtien en enää polta marihuanaa enkä tupakkaa. Aion viettää hyvää elämää."
Puhuimme pitkälle yöhön.
Aamulla söimme munakasta ja joimme kahvia aseman kahvilassa, ja samalla Rob neuvoi minulle tien Sai Baban ashramiin. Mielessäni päätin käydä siellä samaten kuin Pondicherryn ashramissa.
Tapaamisemme sai minut hyvälle mielelle. Nousin omaan junaani ja juttelin vaunuosastossani olevien intialaisten kanssa siihen asti, kun saavuimme muutamaa tuntia myöhemmin Pondicherryyn.

Sri Aurobindon ashramiin kuuluvia monia rakennuksia oli siroteltu ympäri kaupunkia. Pienoisten vaikeuksien jälkeen löysin päärakennuksen.
"Voisitteko neuvoa, miten pääsen majoitustiloihin?" kysyin lähellä istuvalta intialaiselta. Hän ei näyttänyt kuulevan kysymystäni. Kun katsoin lähempää, huomasin, että hän meditoi, sillä hänen silmissään oli lasittunut ja mitäännäkemätön katse. Olin aikeissa kääntyä pois, kun hän vastasi.
"Se on seuraava rakennus oikealla." Hänen äänensävyssään kuulsi ärtymys.
"Kiitos", sanoin. Halusin myös pyytää anteeksi, mutta näin miehen ilmeestä, että hänen ajatuksensa olivat jo kaukana.
Intooni sekoittui pelkoa, sillä minulla ei ollut aavistustakaan, mitä voisin odottaa tästä ashramista. Sri Aurobindo oli perustettu 1910, ja sen ideana oli tehdä ihmisistä hengellisiä suurmiehiä.
Huolimatta ylevistä aikomuksistani näkemäni oli pettymys. Aluksi vaeltelin useita päiviä ympäriinsä enkä saanut yhteyttä yhteenkään asukkaaseen. Ashramissa olevat näyttivät seuraavan omaa hengellistä ohjelmaansa, josta he eivät keskustelleet avoimesti. Kukaan ei näyttänyt haluavan käyttää aikaa siihen, että olisi selittänyt minulle, miten asioita hoidettiin. Asuminen oli kallista, ja ulkopuolinen tuli helposti siihen johtopäätökseen, että tarkoitus ansaita rahaa ylitti alkuperäisen tarkoituksen.
Vietin päivän Aurovillessa, ashramiin tulleille tarkoitetussa omavaraisessa yhteisössä, joka sijaitsi tunnin pyöräilymatkan päässä Pondicherrystä ja jossa asukkaat olivat suurimmaksi osaksi länsimaalaisia. Ruoka oli terveellistä, ja asukkaat esittelivät innoissaan käsityötaitojaan ja näyttivät onnellisilta ja tyytyväisiltä. Mutta kun myöhemmin puhuin aikaisemmin yhteisössä asuneen kanssa, sain kuulla, että eri ryhmäkuntien välillä oli katkeruutta ja tappeluita, jotka olivat jatkuneet siitä lähtien, kun Äiti oli kuollut lähes kahdeksan vuotta aikaisemmin.

Ashramissa tapasin kanadalaisen pojan, Jeanin, joka oli kotoisin Montrealista. Hän oli harras ashramilainen. Hän tuntui kumman vastahakoiselta päästämään minua huoneeseensa, jota hän nimitti "temppelikseen", joten juttelimme käytävässä. Mutta hän oli antelias minua, maanmiestään kohtaan.
"Ota tämä", Jean sanoi ojentaen minulle medaljongin. Sen sisällä oli kuivattuja kukkia. "Kukka on Äidin varjelus, joten pidä sitä aina kaulassasi." Kiitin Jeania ja ripustin medaljongin kaulaani.
"Anna kun katson sormustasi", Jean jatkoi. Sujautin sen sormestani ja annoin hänelle. Jean tutki sitä tarkasti.
"Siinä olevat värähtelyt on käytetty loppuun", Jean sanoi ojentaessaan sormusta takaisin.
"Olet uuden tien alussa ja sinulla pitäisi olla uusi sormus." Hän meni hetkeksi huoneeseensa ja palasi mukanaan hopeasormus, johon oli upotettu korallin paloja. Pidin sen siroudesta, ja se sopi minulle täydellisesti.
"Heitä vanha sormus mereen, josta kaikki on lähtöisin", Jean neuvoi. Hänen pupillinsa olivat kuin kaksi syvää luolaa ja ne näyttivät muuttuvan silmieni edessä. Tunsin pahan voiman läsnäolon. En ollut koskaan ennen kokenut mitään tällaista. Tuntui siltä, etten enää katsonutkaan Jeania, vaan jotakuta tai jotakin muuta. En ollut osannut varautua tällaiseen ja käänsin katseeni. Kun katsoin uudelleen, näin jälleen Jeanin. Paha oli kadonnut. Tunne oli kestänyt vain hetken, ja aloin itse asiassa ajatella kuvitelleeni koko jutun.
Mutta kun heitin sormuksen mereen, pahan katse vainosi minua.
Näin oli käyvä myöhemminkin.
Toinenkin tapaaminen ashramissa oli ikimuistoinen. Kävin kuuntelemassa pitkäaikaisen ashramin kävijän luentoa; hän tuntui puhuvan suoraan minulle.
"Jumalan valtakunta on teissä. Löytääksenne Jumalan teidän on katsottava sisäänpäin. Miten Jumalan voi löytää? Toimikaa myönteisesti rakkaudessa; hyljätkää kaikki kielteisyys ja kiittäkää Jumalaa kaikesta hyvästä, mitä teille on tapahtunut."
Päätin seurata tätä tietä.

...

V. Tutustumiseni Jumalaan Nimeltä Sai Baba

1. Ashramin jumalanpalveluselämää: darshanit ja bhajanit.

Näytti siltä, että olin saanut tehdyksi kaiken sen, mitä olin tullut Pondicherryyn tekemään. Madeleine, herkkä saksalainen tyttö vahvisti suunnitelmani.
"Minäkin haluaisin käydä Sai Baban ashramissa", hän sanoi. "Ehkä voisimme lähteä yhdessä." Koska mikään ei estänyt meitä, pakkasimme reppumme ja lähdimme matkaan.
Oletimme, että saisimme matkustaa kaksi päivää, mutta yhteydet pelasivat kuin rasvattu ja huomasimme olevamme Puttaparthissa, pienessä kylässä Andhra Pradeshissa, Sai Baban syntymäkylässä samana iltana. Intian kaltaisessa maassa nopea saapumisemme perille näytti ihmeeltä.
Tämä ashram oli edellistä suurempi, ja tänne mahtui kolmetuhatta ihmistä. Korkeiden muurien ulkopuolelle oli kokoontunut kerjäläisiä.

Suuren rauhan asunnon (Prashanthi Nilayamin) porttien sisäpuolella rakennukset olivat miellyttävillä pastelliväreillä maalattuja. Ganeshin, hindujen elefanttihahmoisen vaurauden jumalan ja muiden jumaluuksien patsaat koristivat rakennusten julkisivuja. Siellä täällä oli yhden rivin lainauksia Sai Baban opetuksista:
"Rakkaus on kuin suloinen tuoksu", oli lause, joka pysäytti minut.
Minua veti puoleensa keskuspihalla oleva viisisivuinen pilari. Jokaisella sivulla oli jonkin pääuskonnon symboli: hindulaisuuden, kristinuskon, buddhalaisuuden, islaminuskon ja parsilaisuuden. Risti symboloi kristinuskoa, ja ristin alla oli kehotus antaa oman minämme kuolla ristillä. Pylväs itsessään osoitti kaikkien uskontojen ykseyttä.
Varasimme huoneen meille kahdelle. Huoneessa oli sementtiseinät ja yksi ikkuna. Levitimme tavaramme sementtilattialle, koska huonekaluja ei ollut.

Jokainen päivä jakaantui darshaneihin, joiden aikana Sai Baba oli keskellämme ja bhajaneihin, jolloin lauloimme hänelle ylistystä. Osallistuin Madeleinen kanssa kaikkiin tilaisuuksiin ja odotin, että tapahtuisi jotakin epätavallista.
Darshaneiden aikana ashramilaiset istuivat lattialla. Miehet olivat toisella puolella ja naiset, pitkissä hameissaan ja käsivarret peitettyinä, toisella puolella odottaen Sai Babaa, joka tulisi omasta yksityisestä asunnostaan ja kulkisi meidän joukossamme. Joskus meidän oli odotettava pitkään. Joskus hän ei tullut lainkaan. Hän käytti kirkkaanoranssia kaapua ja hänellä oli afrokampaus, joka muodosti hänen päänsä ympärille kehän. Hän kulki hitaasti. Kun hän lopulta tuli sinne, missä me istuimme, odottavat ashramilaiset työnsivät hänen käsiinsä kirjeitä ja lahjoja. Joskus hän suuntasi huomionsa johonkuhun ja nyökkäsi tai antoi siunauksensa. Tällä tavoin hän kierteli meidän joukossamme ja käytti joskus enemmän aikaa jollakin alueella, ennen kuin hitaasti palasi samaa tietä kuin oli tullutkin.
Bhajanit pidettiin mandirissa (temppelialueella), jota ikään kuin vartioi valtavan suuri Krishna hevosen satulassa. Temppelialue oli jaettu kolmeen osaan: keskusosaan, oikeaan naisten ja vasempaan miesten osastoon. Istuimme lattialla laulaessamme ylistystä Sai Baballe joko paikallisella Telegun murteella tai sanskritiksi, Veda-kirjallisuuden ikivanhalla indoeurooppalaisella kielellä. Ylistyksessä käytettiin tamburiineja, kastanjetteja ja muita rytmisoittimia. Jonkin ajan kuluttua Sai Baba tuli esille ja istui valtaistuimellaan edessämme. Laulaminen jatkui siihen saakka, että hän lähti, ja vaimeni sitten pikku hiljaa.
Darshanien ja bhajanien lisäksi hartaat uskovaiset järjestivät aamulla puoli viideltä kulkueen, joka päättyi Ganeshin patsaalle sekä useita epävirallisia palvontahetkiä päivän mittaan. Saimme vapaasti osallistua niin moniin toimintamuotoihin kuin halusimme.

Ulkopuolisena ensimmäiset kokemukseni Sai Babasta olivat epäedullisia. Vaikka monilla kyläläisillä ei itsellään ollut mitään tekemistä gurun kanssa, he olivat sitä mieltä, että lähellä sijaitseva Sai Baban ashram toi mahdollisuuden hyötyä. Kaikkialla kylässä oli tästä syystä myynnissä Sai Baban kuvia, koruja, joihin oli kaiverrettu hänen kuvansa, pyhää tuhkaa (vibuthia), jonka sanottiin ilmestyneen hänen käsistään ja muuta Sai Baba -rihkamaa. Sen sijaan, että Sai Baba olisi koettanut hillitä tällaista, hän ennemminkin näytti hyväksyvän sen ja jopa odottavan sitä kyläläisiltä. Mietin itsekseni, miten hänen asenteensa erosikaan Äiti Teresan nöyryydestä. Kun pyrin ilmaisemaan oman mielipiteeni, Sai Baban seuraajat puolustelivat.
"Sai Baba on Jumala, sen vuoksi hänellä on oikeus olla palvottu. Ongelma on sinun asenteessasi", he sanoivat.
Minusta oli myös vaikea ymmärtää sitä, millä tavoin ashramissa suhtauduttiin kerjäläisiin. Kerjäläisiä ei suvaittu porttien sisäpuolella paitsi silloin, kun ashram kutsui heidät hyväntahtoisena eleenä aterialle. Eräs ashramissa asuva tyttö kertoi minulle, mitä hän asiasta ajatteli.
"Nämä kerjäläiset elävät omaa karmaansa (kohtaloaan)", hän selitti. "Ei ole siis oikein sekaantua siihen. Siitä ei olisi mitään hyötyä."

Sain kuulla, että Sai Baba oli Intian kaikkein voimallisin hengellinen henkilö, jolla oli seuraajina yli viisi miljoonaa intialaista, puhumattakaan valtavasta länsimaisten seuraajien määrästä. Hänen maineensa alkoi kasvaa jo hänen lapsuudessaan erään vuoden 1940 tapahtuman jälkeen, jolloin hän yhtäkkiä hyppäsi huutaen ilmaan ja piteli oikean jalkansa isovarvasta. Seuraavana iltana hän menetti tajuntansa. Kun hän palasi tajuihinsa, hänen käytöksensä muuttui. Pian hänessä ilmeni yliluonnollisia voimia (siddhi).
Suoralta kädeltä hän väitti perineensä Shirdin Sai Baban hengen; tämä Sai Baba oli kuollut 1918. Myöhemmin hän väitti olevansa avatar eli lihaksitullut Jumala, Shakti-Shivan muodossa: Shakti-Shiva edusti sekä miestä että naista ja oli liikkeelle paneva voima, joka on vastuussa maailman tuhoamisesta. Kerrottiin, että ihmiskunnan historian aikana maan päälle oli laskeutunut kymmenestä kahteentoista avataria. Krishna oli yksi, Jeesus toinen. Sai Baba oli tullut palauttamaan Intian hengelliseen kunniaansa ja myöhemmin palauttamaan maailman ennalleen.

2. Sisälle johonkin - "Jumalan" ensimmäinen kosketus.

Huhuttiin, että Sai Baba oli täyttämässä erityistehtävää, jonka hän ilmaisisi maailmalle, kun aika oli kypsä. Hänellä oli ainutlaatuinen osa lähenevässä lopunajassa. Lopunajat tulisivat onnettomuuksien sarjana: Kalifornia katoaisi mereen 1982 maanjäristyksen seurauksena. Myös Uudessa Seelannissa lähes kaikki ihmiset, kourallista lukuunottamatta, tuhoutuisivat.

Seuraavien päivien aikana kuulin monia tarinoita Sai Baban ihmeistä (siddheistä). Niihin kuului sairaiden parantaminen, seuraajien ajatusten lukeminen, olivatpa nämä miten pitkän matkan päässä tahansa, ja erilaisten esineiden ja pyhän tuhkan aineellistaminen hänen käsistään.
Pyhään tuhkaan sanottiin liittyvän parantavia ominaisuuksia. Tiedettiin, että seuraajat, jotka olivat palvoneet Sai Baban kuvan edessä, olivat nähneet pyhän tuhkan valuvan taulun kehyksistä.
Päivisin Sai Baba suostui keskusteluihin, joiden päätteeksi hän lahjoitti kullekin osallistujalle jonkin esineen, jonka oli aineellistanut. Esine oli aina sellainen, jota kyseinen ihminen oli salaa toivonut, ehkä sormus, jossa oli Sai Baban kuva tai jopa risti.
Kerrottiin myös sveitsiläisestä kulkijasta, joka oli saanut kalliin Rolex-kellon. Kello oli niin poikkeuksellinen, että kun mies palasi kotiinsa, hän pystyi jäljittämään kaupan, josta se oli ostettu. Kauppias muisti ostajan. Kelloa oli tullut ostamaan intialainen mies, jolla oli afrokampaus ja oranssi viitta. Kaupanteon aika täsmäsi tarkalleen keskustelun kanssa.
Toiseen kertomukseen liittyi nainen, joka oli suunnitellut lähtevänsä ashramista tiettyyn aikaan. Pidettiin hyvien tapojen mukaisena kysyä gurulta lupaa poistua. Kun nainen pyysi lupaa, Sai Baba pyysi tätä odottamaan. Nainen oli hämmentynyt, sillä hän oli jo vahvistanut lentonsa, mutta lopulta hän päätti totella. Hän oli myöhemmin iloinen, että teki näin, sillä seuraavana päivänä sanomalehdissä kerrottiin, että tuo kone oli pudonnut. Seuraavassa palvontahetkessä nainen heilutti sanomalehtiartikkelia Sai Baban edessä kyyneleet silmissä.

Kertomuksia höystettiin ja kerrottiin yhä uudelleen gurun seuraajien joukossa. Minä keräsin suurimman osan tarinoista Johnin muistivarastosta. John oli kalifornialainen entinen merimies. John oli penkonut kotikaupunkinsa antikvariaattia, kun hän törmäsi laatikolliseen Sai Baban kirjoja. Hän oli jonkin aikaa etsinyt Jumalaa, ja kirja, jonka hän sattumoisin avasi, näytti antavan vastauksen. John kantoi laatikon kotiinsa ja luki ahnaasti. Nyt kun hän oli Intiassa, hän ei aikonut enää lähteä pois.
"Olen löytänyt Jumalan ja haluan vain elää hänen lähellään", hän sanoi.
John näytti hermostuneelta puhuessaan kanssani darshaneiden aikana, koska hyvin ankarasti painotettiin sukupuolten erillään olemista. Sen lisäksi, että seksuaalista kanssakäymistä pidettiin tabuna, myös yhteydenpitoa vastakkaiseen sukupuoleen pyrittiin välttämään. Minulla oli paljon opittavaa.
Huolimatta ihmeellisistä kertomuksista en ollut kokenut henkilökohtaisesti Sai Baban voimaa.
Seuraavassa palvontahetkessä työnsin syrjään epäilykseni ja avasin itseni, tapahtuipa mitä tahansa. Sai Baba käveli hitaasti minua kohden, ja ensimmäistä kertaa tulin tietoiseksi energiasta, joka säteili hänen olemuksestaan minuun. Koin ihanan tuntemuksen, ikään kuin minuun olisi kaadettu hellästi nestemäistä rakkautta, joka hyväili minua päästä varpaisiin. Virta tuli hellinä ja rakkaudellisina aaltoina, jotka voimistuivat Sai Baban lähestyessä. Ne väreilivät koko kehoni läpi, kunnes ne täyttivät koko olemukseni ja kietoivat minut kokonaan itseensä.
Olin täynnä kunnioitusta. Jos Sai Baba pystyi koskettamaan minua näin syvältä ja vastasi rauhantarpeeseeni, ihmeet, joita hänen väitettiin tehneen, voisivat olla myös todellisia. Kuka tämä mies oikein oli ja miten hän sai sellaisen voiman?

Olin innokas tietämään lisää ja ostin Sai Babaa ja yleensä uskontoa käsitteleviä kirjoja; tutkin niitä ahnaasti. Lukiessani Bhagavad Gitaa, Vedanta-kirjojen 5000 vuotta vanhaa tekstiä, aloin nähdä maailman hindun silmin.

Hindujen uskonto lepää sillä pohjalla, että kaikki on osa Jumalaa, myös ihminen. Ihmisen ongelmana oli se, ettei hän tajunnut jumaluuttaan. Sen vuoksi pelastus oli itsensä toteuttamisessa. Itseään toteuttavan sielun kokemasta yhteydestä ja ykseydestä Jumalan kanssa käytettiin eri nimiä: valaistus, samadhi, nirvana, moksha ja kosminen tietoisuus. Olipa nimi mikä tahansa, halusin saavuttaa tämän tason.
Pidin kiinni tiukasta aikataulustani ja viivyin vain viisi päivää. Mutta lähtiessäni minulla oli laukullinen kirjoja, viesti Bangaloressa oleville Sai Baban seuraajille ja huopalähetys srilankalaiselle Matale-ashramille, joka oli myös orpokoti. Sitä johti Swami Premananda, Sai Baban ystävä.
Pysähdyin ensimmäisen kerran Bangaloressa, jonne minun oli määrä jättää viestini. Koputin sen talon ovelle, jonka osoite minulle oli annettu. Noin kuusikymmenvuotias nainen avasi oven raolleen ja kurkisti varovasti ulos. Hän tarkasteli minua hetken ja päästi minut sitten sisään toivottaen sydämellisesti tervetulleeksi. Annoin viestin hänelle. Hän kutsui minut keittiöön, jossa istui toinen nainen pöydän ääressä.
"Minun nimeni on Margaret, ja tässä on Mabel", hän sanoi. Margaret, joka näytti olevan johtaja, pystyi näkemään ihmisen auran.
"Mabel voi todistaa, että hyvin harvoin lasken sisään vieraita, mutta sinulla on hyvä sydän, koska aurasi on niin hengellinen ja pääsi keskus on täysin auki." Myöhemmin ymmärsin, että hän oli viitannut yhteen ihmisruumiin hengellisiä kokemuksia tuottavasta psyyken keskuksesta (chakrat).
"Millaiselta hengellinen aura näyttää?" ihmettelin.
"No, se on erittäin kirkas ja siinä on kaikenlaisia värejä. En pysty kuvailemaan sitä sen paremmin." Hän jatkoi huoletonta jutusteluaan ja kertoi minulle itsestään.
"Mabel ja minä olemme australialaisia uskolla parantajia. Olemme tulleet oppimaan Sai Baban luokse. Olemme täällä toista kertaa. Molemmilla matkoillamme olemme olleet ensimmäisen viikon ashramissa vakavasti sairaina."
"Miksi luulet käyneen niin?" kysyin.
"Minusta tuntuu, että Sai Baba puhdistaa meitä, niin että hän voisi käyttää meitä", Margaret sanoi.
Puhuimme jonkin aikaa Sai Babasta. Kerran Margaret oli rukoillut, että Sai Baba ilmaisisi jumaluutensa.
"Hänen auransa oli syvän purppuranpunainen ja niin kirkas, etten ole nähnyt sellaista koskaan ennen. Kaaduin kasvoilleni maahan ja olin täynnä kunnioitusta. Kokemus oli sanoinkuvaamaton."
Kotimaassaan nämä naiset olivat kristillisen kirkon yhteydessä. "Me rakastamme Jeesusta", Margaret sanoi. "Emme tietenkään ole kertoneet seurakuntamme johtajille yhteydenpidostamme Sai Babaan, sillä he eivät ymmärtäisi."
Kahvipöydällä oli kaunis puinen veistos, joka esitti Jeesusta orjantappurakruunu päässään. Ihailin sitä, miten puun syyt myötäilivät Jeesuksen kasvojen muotoja. Joka ilta noin viiden aikaan aurinko heitti pitkiä varjoja huoneeseen, ja silloin Jeesus näytti itkevän. Sai Baban mukaan Jeesus oli todellisuudessa haudattu Intiaan. Margaret uskoi tämän ja kehotti minua käymään Jeesuksen hautapaikalla, joka oli jossakin Pohjois-Intiassa.
Ennen kuin läksin pois, Margaret antoi minulle Australian osoitteensa. Hän antoi minulle myös salaisen meditointikaavan, jolla voisin avata muita keskuksiani; minun tuli pitää menetelmä omana tietonani. Kävimme vaiheet läpi lyhyesti yhdessä.
"Mietiskele joka päivä", hän sanoi. "Hämmästyt, millaisia seurauksia siitä on." Tunsin hänestä säteilevän lämmön, kun hän halasi minua ovella. Miten onnekas olinkaan ollut, kun olin tavannut nämä naiset.

Kun olin yksin hotellissa, luin loppuun kirjan Sai Baba, Ihmeiden Mies (Sai Baba: Man of Miracles), joka oli Howard Murphetin, Sai Baban australialaisen seuraajan kirjoittama. Todisteita Sai Baban tekemistä ihmeistä oli valtava määrä. Monista lähteistä oli saatu vahvistuksia ja kirjoitettuja todistuksia. Olin täysin vakuuttunut Sai Baban voimista. Niiden todellisuus ei enää ollut minulle kyseenalainen. Nyt pyrin ymmärtämään, mistä ne olivat lähtöisin.
Mitä jos Sai Baba todella oli avatar (lihaksitullut Jumala), joka hän väitti olevansa ja minkä John ja muut todistivat olevan totta? Mitä enemmän ajattelin Sai Baban jumalallisuutta, sitä loogisemmalta se tuntui, sillä se selitti hänen voimansa paremmin kuin mikään muu.
Yhtäkkiä totuus valtasi minut täysin: Sai Baba oli Jumala. Se mikä oli siihen asti ollut vain mahdollista, oli nyt varmaa.
Pohdin löytöni seuraamuksia kunnioituksen vallassa: Jumala oli tullut maan päälle jälleen kerran kuten Buddha ja Kristus ennen häntä, ja minä sain etuoikeuden olla todistamassa sitä. Hän oli kirjaimellisesti minun ovellani. Merimies-John oli löytänyt tämän totuuden, ei siis ihme, että hän kieltäytyi lähtemästä pois. Jonakin päivänä koko maailma tekisi samanlaisen löydön, sillä nykyisellään se oli paljastettu vain muutamille valituille, joihin minäkin kuuluin.
Uskomaton syvän kunnioituksen tunne valtasi minut. Kumarsin vuoteellani pääni palvontaan.
"Sai Baba, palvon sinua Jumalana", rukoilin hartaasti. Tiesin silloin, että palaisin Puttaparthiin. Se oli elämäni tilaisuus, enkä halunnut menettää sitä mistään hinnasta.

...

3. Monenlaisia rukousvastauksia ja ajatuksenlukua. Syvemmälle Pimeään Valoon.

Nyt minulla oli kuitenkin kiire päästä Sri Lankaan. Tämän kauden viimeinen lauttayhteys takaisin Intiaan kulkisi kahden viikon kuluttua. Sen jälkeen alkoi monsuunikausi, eikä yksikään lautta liikennöisi neljään kuukauteen.
Hindulainen uskonnonopettaja (swami) toivotti minut tervetulleeksi. Hänen olemuksensa säteili rakkautta, ja koin olevani heti kotona. Ashram oli myös orpokoti, ja talossa juoksi ympäriinsä paljon pieniä lapsia. Opettaja oli iloinen huovista.
"Voit asua sisemmässä talossa", hän sanoi tulkin välityksellä. Myöhemmin minulle kerrottiin, että hän soi tämän etuoikeuden vain muutamille.
Tapasin asuinrakennuksessa Monican, saksalaistytön, joka oli ollut vuoden Puttaparthissa ja vuoden täällä. Olin saapunut suotuisaan aikaan, lauantaina, joka oli erityinen jumalien palvontapäivä (puja); kaksi päivää myöhemmin olisi täysikuu.
Tuona iltana meitä kokoontui temppelialueelle seitsemisenkymmentä henkeä rituaaliseremoniaan. Keskellä paloi nuotio. Sen ympärillä oli erilaisia ruokauhreja. Bramiini aloitti resitatiivilaulun, jossa oli lyhyitä lauseita tietyn kaavan mukaan. Aika ajoin hän laulaessaan heitti ruokaa tuleen. Resitointi jatkui, kunnes ruoka oli loppunut. Myöhemmin kaikille jaettiin herkullisia makeita kakkuja, prasadameja. Monica odotti pitkään, ennen kuin söi omansa. Tällä tavoin hän koetteli ruoanhimoaan.
Monica oli vilpitön hengellisen kurinalaisuuden harjoittamisessaan. Hänen tavoitteenaan oli muuttua niin, ettei hän enää välittäisi ruoasta ja maailmallisista asioista, vaan olisi yhä vapaampi kaikista haluista. Näin hänen kärsivän tämän takia. Hänen jalkoihinsa oli tullut haavaumia vitamiinien puutteen vuoksi, mutta kuitenkin hän kieltäytyi syömästä ruokia, joita olisi halunnut saada. Olin huolissani hänestä ja kehotin häntä syömään, mutta ilman tuloksia.
Täydenkuun seremonia oli yhtä värikäs kuin rituaaliseremoniakin. Tällä kertaa huoneen keskellä oli hindujumalan patsas. Puhdistumiskeinona bramiini huusi avuksi jumalaa käyttäen eri nimiä peräkkäin. Hän lauloi rytmikkäästi, ja jokainen nimi edusti jotakin ominaisuutta.
Lopulta laulaminen loppui, patsas vietiin pois ja sisään astui Premanandan opettaja. Hän istui häntä varten varatulla tuolilla korokkeella temppelialueen keskellä, jossa mukanaolijat seremoniaan kuuluen pesivät hänen jalkansa. Lähes huomaamattomasti hänen polvensa alkoivat vapista. Pian kaikki huomasivat vapinan. Tätä merkkiä olimme odottaneet. Hän oli nyt transsissa ja tunnin ajan hän voisi vastata kaikkiin kysymyksiimme. Kun kuljin jonossa hänen ohitseen, mietin mitä hän sanoisi minulle. Hänen sanomansa oli lyhyt: "Juoksemisellasi ympäri maailmaa ei ole mitään merkitystä", hän sanoi.
Seuraavana päivänä tämä opettaja antoi minulle keskusteluajan. Sovittu aika tuli ja meni, mutta yhä edelleen sain odottaa etuhuoneessa. Tällä harjoitettiin kärsivällisyyttä. Koetin kovasti taipua kurinalaisuuteen. Lopulta tulkki kutsui minut sisään. Hän istui Premanandan vierellä ja käänsi kysymykseni.
"Vaaransiko rakkauteni K-saniin hengellisen edistymiseni?" halusin tietää.
Matkoillani olin usein pyöritellyt ajatusta, että seuraisin K-sania Japaniin. Olin kuvitellut, millaista olisi elää hänen kanssaan kansallispuiston mökissä lähellä Tokiota.
"Sinun ei tarvitse huolehtia", opettaja sanoi minulle. "Olet vanha sielu, joka on lähellä matkan päätä. Jos elät hurskasta elämää, saatat pystyä toteuttamaan itseäsi jo tämän elämän aikana. Mutta sinulla täytyy olla henkilökohtainen guru, joka opastaa sinua elämän tiellä."
"Milloin minun sitten pitäisi lähteä?" kysyin Premanandalta.
"Varhain", hän vastasi. "Matkustele ensin Intiassa, kuten olet suunnitellut, ja lähde sitten Japaniin."
Keskustelun jälkeen ashramilaiset kerääntyivät ympärilleni.
"Mitä hän sanoi", he kysyivät. He tarrautuivat jokaiseen sanaan, kun palautin mieleeni keskustelun yksityiskohtia. Kun kerroin heille, että saattaisin päästä toteuttamaan itseäni niin pian, he kohtelivat minua kunnioittaen.
"Tuskin kenellekään on sanottu tuota", he sanoivat. Heidän hämmästyksensä pönkitti minun itsevarmuuttani. Se oli ensimmäinen vihjaus siihen suuntaan, että olin jollakin tavalla erikoislaatuinen.
Kun nyt tiesin, mitä tekisin, olin valmis lähtemään. Matkustaisin Etelä-Intiassa ja etsisin hengellistä seuraa matkallani, sitten palaisin Sai Baban luokse joksikin aikaa. Myöhemmin päättäisin käytännön tasolla, palaisinko Japaniin luottaen onneeni, että tapaisin K-sanin, vai palaisinko Eurooppaan.

Hengellinen edistymiseni oli ensiarvoisen tärkeää. Toivoin, että Sai Baba hyväksyisi minut seuraajakseen. Halusin hänet gurukseni.

...

Sri Lankasta palasin Intiaan ja kävin katsomassa maan etelä-osan tärkeimpiä matkailunähtävyyksiä. Telttailin viikon Perijorin riistanhoitoalueella. Kävin myös Ootacamundissa, vuoristoasemien kuningattaressa, jonne britit aikoinaan menivät laumoittain päästäkseen pakoon Intian paahtavaa hellettä. Ootacamund oli kauneimpia Etelä-Intiassa näkemiäni paikkoja.
En kuitenkaan keskittynyt ensisijaisesti näkymiin, vaan Jumalaan. Mietiskelin päivittäin. Sai Baban opetuksia seuraten siirryin kasvisruokavalioon. Suuren osan ajasta rukoilin.

Kun olin kerran rukoillut hengellistä seuraa, huomasin ashramin tienviitan ja päättelin, että se oli varmasti Jumalan vastaus. Kuljin jonkin matkaa, ennen kuin tajusin, että olin eksynyt. Eräs Intialainen neuvoi minulle tien, mutta vaikka palasin jäljilleni kuinka monta kertaa, ashram yhä edelleen oli löytymättä. Käännyin kaupungin keskustaan päin ja koin kärsineeni tappion.
Lähes välittömästi eräs länsimainen nainen tuli luokseni kadulla ja ojensi minulle Johanneksen evankeliumin.
"Lue se", hän kehotti skottimurteella. Seuraavassa hengenvedossa hän kutsui minut kotiinsa lounaalle.
Matkalla hän kertoi minulle itsestään.
"Minun nimeni on Helen", hän selitti. "Tulin Intiaan lähes kaksitoista vuotta sitten lähetystyöhön mieheni kanssa."
Helen väitti, että ainoa tie Jumalan luo oli Jeesuksen kautta. Halusin esittää eriävän mielipiteeni, sillä koin voimakkaasti, että kaikki tiet johtivat Jumalan luo. Helen luki Raamattua, jota minä en tietenkään ollut lukenut, joten en pystynyt sanomaan paljoakaan. Tunsin vain vaistonvaraisesti olevani oikeassa. Erilaisista mielipiteistämme huolimatta Helenin aito rakkaudellinen asenne teki minuun vaikutuksen. En ollut aikaisemmin nähnyt kristityn toimivan näin.
Nautin myös Helenin rukoushetkestä lasten kanssa, kun nämä tulivat koulusta. Lähdin tyytyväisillä mielin, ja Helen vakuutti minulle, että hän rukoilisi, että minäkin "näkisin valon".

Pian tämän jälkeen kuljin Madurain kautta ja tapasin Tamil Nadussa Theresen. Matkustimme kumpikin jonkun kanssa juuri tuolloin. Minä olin tavannut japanilaisen pojan muutamaa päivää aikaisemmin, ja Therese matkusti yhdessä hyvännäköisen itävaltalaisen kanssa. Taloudellisista syistä päätimme kaikki neljä majoittua samaan huoneeseen. Intiassa on hyvin tavallista, että hotelleissa on kolme, neljä tai useampiakin yhden hengen vuoteita samassa huoneessa.
Kun olimme purkaneet tavaramme, Therese meni naapurihuoneeseen suihkuun. Tässä vaatimattomassa hotellissa se merkitsi sitä, että hän kaatoi sangolla vettä päälleen. Tuskin tunsin Thereseä, joten mietin menisinkö hänen mukanaansa vai odottaisinko, kunnes hän olisi lopettanut; hänhän saattaisi nolostua, jos menisin yhtä aikaa. Juuri samalla hetkellä Therese pisti päänsä oven raosta ja pyysi minua tulemaan. Olin helpottunut, että hän ymmärsi sanattoman ahdinkoni.
Nauroimme auttaessamme toisiamme pesemään likakerroksia iholtamme. Tulimme harvinaisen hyvin toimeen keskenämme. Therese näytti olevan yhteydessä minun sisimpäni ajatuksiin, ja minä koin yhteyttä, johon harvoin pääsin kenenkään kanssa. Ja kuitenkin hän puhui vain murtaen englantia. Mietin, miten hän pystyi siihen.
Kun kaikki neljä lepäilimme iltapäivällä, Theresen kumppani kysyi minulta, olinko koskaan polttanut Keralan ruohoa.
"En ole varma", sanoin hänelle.
"Sitten et ole", hän tiesi. "Tämä marihuana on poikkeuksellisen tehokasta. Sen sanotaan olevan maailman parasta. Kun sitä on kerran polttanut, sitä ei unohda." Hän teki huumeesta sätkän ja antoi sen sitten minulle. Vedin muutaman henkosen. Minun täytyy myöntää, että vaikutukset olivat voimakkaat. Ensimmäisen kerran näin huumeiden vaikutuksen alaisena geometrisia kuvioita, jotka kelluivat ympärilläni.
Upposin omaan maailmaani ja minusta tuntui kuin olisin ollut pelkkää vettä. Aika ajoin tiedostin Theresen tuijottavan minua omalta vuoteeltaan. Oliko minussa jotakin, mitä en itse tiennyt? Muistan toivoneeni, että hän kääntäisi katseensa, sillä hän sai oloni tuntumaan epämukavalta. Kuin olisi ottanut vihjeestä vaarin, Therese alkoi lukea kirjaa, ja minä saatoin jälleen rentoutua.
Myöhemmin iltapäivällä menimme kaikki neljä postitoimistoon postittamaan kirjeitä. Pysähdyin matkalla myyntikojulle ja ostin banaaneja. Kävelin jonkin matkan päässä Theresen jäljessä ja mietin, pitäisikö minun jakaa viimeinen banaani hänen kanssaan vai söisinkö sen itse. Väiteltyäni itseni kanssa päätin antaa banaanista myös hänelle. En ollut vielä kertonut päätöstä ääneen, kun Therese kääntyi ympäri ja sanoi: "Kiitos."
"Kiitos mistä?" kysyin.
"Mistäkö. No tietysti banaanista!"
Olin mykistynyt. Therese tiesi, mitä olin ajatellut. Kävin mielessäni välähdyksinä läpi kylpyhuoneessa sattuneen ja monia muita iltapäivällä sattuneita asioita. Theresen salaperäinen kyky ennakolta aavistaa toivomukseni, ennen kuin olin sanonut mitään, selvisi: hän luki ajatuksiani. Nytkin hän tiesi, mitä ajattelin.
Yhtäkkiä minusta tuntui, että olin haavoittuvainen. Ajatukseni eivät olleet enää yksityisiä. Tasapainoni järkkyi. Sydämeni hakkasi villisti.

Heti kun olimme saaneet asiamme hoidetuksi postitoimistossa, erosin muusta ryhmästä. Toiset menivät American Expressin toimistoon, mutta minä lähdin yksin hotellille.
Täpötäydellä kauppakadulla pysähdyin yhdelle kojulle ja ostin maidosta valmistettuja intialaisia makeisia, joista olin oppinut pitämään. Jatkoin kulkuani syödessäni. Tiesin, että minun piti kääntyä jollekin näistä kaduista, mutta en ollut aivan varma, mikä oli oikea katu. Kaikki sivukadut näyttivät samanlaisilta, ja niiden varrella oli samannäköisiä hotelleja. Miksi en ollut kiinnittänyt enemmän huomiota mennessämme postiin? Miksi olin vain sokeasti seurannut ryhmää? Haravoin muistiani löytääkseni maamerkkejä, jotka liittyisivät erityisesti meidän hotelliimme. Kuljin muutamaa sivukatua, mutta turhaan. Olin eksynyt.
Miten hölmö olin ollutkaan! Jossakin hotellihuoneessa minun matkatavarani olivat odottamassa. Mutta missä?
Palasin omille jäljilleni ja tulin kadulle, joka näytti tutummalta kuin muut. Kokeilin kadun varrella olevia hotelleja, jotka näyttivät samalta kuin omani, mutta minua ei onnistanut. Taistelin kasvavaa paniikkia vastaan.
Sitten muistin Sai Baban.
"Sai Baba, auta minua!" rukoilin.
Jokin veti minua kokeilemaan samaa katua vielä uudelleen. Tällä kertaa kuljin kadun päähän saakka. Siellä huomasin vielä pienemmän sivukadun, joka haarautui edelliseltä. Miksi en ollut nähnyt tätä katua aikaisemmin? Pystyin tuskin uskomaan silmiäni, kun katselin taloja, sillä kadun päässä oli hotellimme.
Helpotus huuhtaisi ylitseni, ja juoksin yläkertaan. Matkalla huomasin Sai Baban kuvan seinällä, mikä rauhoitti minua kaksinverroin.
"Kiitos Sai Baba", kuiskasin hänelle mennessäni kuvan ohi.
Huonetoverini olivat jo sillä välin tulleet ja ihmettelivät, mitä minulle oli tapahtunut. Olin niin helpottunut ollessani jälleen kotona, ettei ajatustenlukeminen tuntunut enää yhtä uhkaavalta, ja kysyin asiaa suoraan Thereselta.

"Kyllä minä voin lukea sinun ajatuksiasi hyvin selvästi. Sinä olet elämäni aikana vasta toinen ihminen, jonka aaltopituudelle pystyn virittäytymään tällä tavoin", hän myönsi.
Epäilin, että päivittäinen mietiskelyni avasi minut niin, että tällaista saattoi tapahtua. Ehkä Keralan ruoho oli myös auttanut. Jotenkin mietiskely mursi muureja, jotka yleensä ympäröivät minua. Tämän vuoksi Therese pystyi poimimaan ajatukseni. Herkkyyteni muita kohtaan oli myös lisääntynyt. En vielä kyennyt lukemaan kenenkään ajatuksia, mutta olin varma, että pian pystyisin siihen. Mikään maailmassa ei tuntunut mahdottomalta.
Therese tiesi hengellisen etsintäni, vaikka hän itse pelkäsi kehittyä tähän suuntaan. Hänen vastentahtoisuutensa johtui epämiellyttävästä kokemuksesta, joka hänellä kerran oli ollut ja jota hän ei suostunut kertomaan minulle.

Nyt kun olin keskustellut asioista Theresen kanssa avoimesti, saatoin rentoutua hänen seurassaan. Välillämme oli poikkeuksellinen läheisyys. Keskustelumme käytiin puolikkaina lauseina, koska Therese vastasi täsmälleen siihen ajatukseen, jota koetin ilmaista, niin ettei minun tarvinnut saada sitä kokonaan sanalliseen muotoon. Kun halusin olla rauhassa, käskin häntä mielessäni menemään pois. Hän naurahti ja ryhtyi tekemään jotakin muuta. Joskus hän ei kuitenkaan pystynyt lainkaan lukemaan ajatuksiani. Hän sanoi, että tämä johtui minun mieleni pilvisyydestä.
Valitettavasti Theresellä oli kiire palata Keralaan, josta hänen kumppaninsa halusi ostaa lisää ruohoa viedäkseen sitä Eurooppaan. Minun japanilainen kumppanini suunnisti myös pian tämän jälkeen pohjoiseen.

...

4. Lisää "rukousvastauksia" - henkinen yhteys Sai Babaan.

Lomani oli ohi. Tiesin, että oli aika palata Sai Baban luokse. En ollut varma, mistä löytäisin hänet, olisiko hän Puttaparthissa vai toisessa ashramissaan Whitefieldissä, koska hänen tiedettiin siirtyvän silloin tällöin toisesta toiseen. Oli miten oli, minun olisi joka tapauksessa mentävä Bangaloren kautta. Lähdin bussilla ja rukoilin Sai Babaa osoittamaan minulle, missä hän oli.
Pian sen jälkeen kun olimme lähteneet matkaan, linja-auto pysähtyi asumattomalle seudulle rengasrikon vuoksi. Vaikeroin sisimmässäni. Tämä viivytys merkitsi sitä, että minun olisi jäätävä yöksi Bangaloreen ja voisin jatkaa eteenpäin vasta seuraavana päivänä. Intiassa tuntui mahdottomalta pitäytyä minkäänlaisessa aikataulussa. Matkustajat kerääntyivät kuljettajan ympärille tukeakseen tätä henkisesti renkaanvaihdon ajan.
Juuri silloin tietä pitkin ajoi meitä kohti toinen linja-auto, joka oli matkalla Bangaloreen. Kuljettaja pysähtyi hetkeksi katsomaan, mikä meillä oli hätänä. Jotkut meidän bussimme matkustajista tarttuivat tilaisuuteen ja hyppäsivät kyytiin. Hapuilin repun käteeni ja seurasin esimerkkiä. Heti kun olin päässyt sisään, kuljettaja läimäytti ovet kiinni ja kiihdytti ajokkinsa matkaan. Edellisen bussini hajallaan oleva matkustajalauma jäi oman onnensa nojaan. Tunsin, että Sai Baban varjelus ympäröi minua kuin sateenvarjo.
Nyt olin jo tehnyt päätökseni ja koettaisin onneani Puttaparthissa. Sai Babahan oli jo auttanut minua pääsemään ajoissa Bangaloreen, jotta ehtisin Puttaparthiin menevään kyytiin. Saavuin vain muutamaa minuuttia ennen kuin Puttaparthin linja-auton oli määrä lähteä. Toinen bussi menisi vasta seuraavana iltana. Juoksin laiturille, kun ranskalainen Maurice, jonka olin tavannut aikaisemminkin, pysäytti minut ja halusi innokkaasti uudistaa tuttavuuttamme. Pidin hänen ilmestymistään ärsyttävän häiritsevänä tekijänä.
"Olen pahoillani, mutta minulla on kiire", sanoin ranskaksi.
"Mihin olet menossa?" Maurice halusi välttämättä tietää.
"Puttaparthiin. Linja-auto lähtee millä hetkellä tahansa." Käännyin mennäkseni.
"En ole koskaan kuullut sellaisesta paikasta", Maurice jatkoi antamatta periksi. "Mitä siellä on?"
"Siellä on Sai Baba -niminen pyhä mies."
"Häntä minäkin olen menossa tapaamaan! Mutta hän ei ole Puttaparthissa. Hän on Whitefieldissä", oli Mauricen yllättävä vastaus. Pysähdyin kuin naulittuna paikoilleni.
"Oletko varma?" kysyin Mauricelta.
"Olen." Todistaakseen sanansa hän veti taskustaan paperin, jossa oli Whitefieldin osoite. Osoite sai minut vakuuttuneeksi. Sai Baba oli vastannut minun rukoukseeni johdattamalla minua Mauricen avulla. Lopulta menimme yhdessä ashramiin.
Matkalla sain kuulla, että Maurice ei uskonut Jumalaan.
"Jos Jumala olisi olemassa, miten hän voisi sallia maailmassa niin paljon kurjuutta? Sitä minä en ymmärrä. Minä menen Sai Baban luokse pelkästään uteliaisuudesta."

Whitefield oli vain alle tunnin matkan päässä Bangaloresta. Kun tulimme ashramiin, portit oli jo suljettu yöksi, ja asetuimme asumaan läheiseen hotelliin. Maurice oli varmasti todella väsynyt, sillä hän oli heti unessa.
Minä taas makasin valveilla. Oloni oli levoton. Jostakin syystä, jota en ymmärtänyt, sydämeni hakkasi villisti. Muistin äskettäin joidenkin matkailijoiden kanssa käymäni keskustelun. Olimme puhuneet tytöstä, joka oli saanut Intiassa vesikauhun, mutta ensimmäiset oireet olivat ilmestyneet vasta, kun hän palasi kotimaahansa Englantiin. Lääkärit luulivat, että hänellä oli jokin psyykkinen häiriö. Vasta tytön kuoleman jälkeen ruumiinavaus paljasti hirveän totuuden.
Kissanpoika, jonka olin ottanut syliini, oli raapaissut minua useita viikkoja aikaisemmin, ja nyt minun mielikuvitukseni laukkasi villisti. Mietin, oliko sydämen raju hakkaaminen ensimmäinen vesikauhun merkki.
Tunsin joutuvani pakokauhun valtaan. Lähdin huoneesta ja kävelin kadulle.
"Sai Baba, auta minua!" sanoin ääneen. Olin epätoivoinen. Melkein heti tunsin Sai Baban olevan lähelläni, ja hän rauhoitteli minua.
"Olet juuri ruvennut kasvissyöjäksi", hän selitti. "Sen vuoksi sydämesi hakkaa rajusti. Älä ole huolissasi. Et sinä saa vesikauhua. Minulla on sinua varten suuret suunnitelmat."

Kuulin selvästi Sai Baban sanat, ikään kuin hän olisi henkilökohtaisesti puhunut minulle. Käännyin takaisin hotellille ja menin vuoteeseen.
Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin kommunikoin Sai Baban kanssa henkisellä tasolla.

VI. Matkalla Sai Baban Saatanallisessa Valtakunnassa

1. Sai Babassa vaikuttava henki tuntee Raamatun ja selittää sitä omalla tavallaan.

"Minua ei yhtään hämmästytä, että näen sinut taas täällä", saksalainen tyttö huudahti. "Sai Baballa on varmasti jokin tarkoitus sinun varallesi, muuten et olisi täällä."
Näin epämuodollisesti ashramilaiset hyväksyivät minut takaisin joukkoonsa.

Ollessani ensimmäistä päivää ashramissa tapasin Sharonin, New Yorkista tulleen juutalaista syntyperää olevan tytön. Sharon oli meedio, ja hänen voimansa kasvoivat koko ajan. Hänen oli vaikea sopeutua näihin muutoksiin.
"Äskettäin näin kuolleen koiran, joksi itse muutuin. Tunsin matojen syövän koiran lihaa, aivan kuin ne olisivat syöneet minua. Minua inhotti. Se oli kauheaa. En pystynyt mitenkään estämään tätä kokemusta. Ja samanlaisia asioita on tapahtunut yhä useammin viime aikoina. Koko ajan minun on yhä vaikeampi säilyttää mielen tasapaino." Tunsin hänen taistelevan ankarasti, mutta en pystynyt keksimään mitään sanottavaa lohdutukseksi.
Sharonilla oli myös gynekologinen ongelma, joka huolestutti häntä. Hän oli kuullut Sai Baban sairaalassa olevasta rohtoyrtistä, joka voisi parantaa hänet, mutta syytä selittämättä sairaanhoitaja oli kieltäytynyt antamasta yrttiä hänelle.
Sharon oli rukoillut Sai Babalta apua, mutta toistaiseksi ilman tulosta. Aika oli käymässä vähiin, sillä Sharon palaisi pian Yhdysvaltoihin, mistä tätä yrttiä ei saanut. Ymmärsin hänen turhautumisensa ja asetuin hänen rinnalleen tässä asiassa. Mietin, miksi Sai Baba ei parantanut Sharonia. Tuntui kovin julmalta, jos Sai Baban ilmeinen välinpitämättömyys oli tarkoitettu koetukseksi Sharonille.

Puttaparthissa asuintalot olivat olleet ashramin alueella. Whitefieldissä gurun seuraajat kuitenkin asuivat ashramin ulkopuolella kyläläisten omistamissa hotelleissa. Muutin Sharonin kanssa samaan hotelliin.
Sharon oli jatkuvasti kanssani ashramissa oloni ajan. Hän oli vilpitön etsijä ja puhui avoimesti rakkaudestaan Sai Babaan.
"Minä rakastan myös Jeesusta", hän myönsi. "Tiedätkö, että aina kun näen Jeesuksen, hänellä on valkoinen aura ympärillään. Mutta kun ajattelen Sai Babaa, hänen auransa on purppuranpunainen." Miten kummallista. Bangaloressa tapaamani Margaret oli maininnut saman asian.
"Ja lisäksi Sai Baba on aina yksin, mutta Jeesus ei, vaan hänen takanaan on aina paholainen."

Sai Baba ilmestyi Sharonille. Sharon kirjoitti parhaillaan näkyjen avulla kirjaa mystiikan opettamisesta lapsille. Sokeasti totellen Sharon kirjoitti muistiin kaiken, mitä Sai Baba hänelle näytti, joskus hän ei edes tiennyt mitä kirjoitti, ennen kuin luki sen myöhemmin. Sitten hän viimeisteli kirjoituksen. Tässäkin vaiheessa hän tukeutui vahvasti Sai Babaan. Aina kun hänen oli tehtävä päätös sanavalinnoista tai mistä tahansa muusta asiasta, hän heitti arpaa vakuuttuneena siitä, että Sai Baba ohjasi päätöstä. En voinut muuta kuin hymyillä, kun näin Sharonin istuvan lattialla täysin keskittyneenä kirjoittamiseen; välillä hän ravisti purkkia ja veti paperilapun löytääkseen vastauksen häntä vaivanneeseen ongelmaan.
Sharon oli tyytyväinen kirjan sisältöön, vaikka hänellä ei ollut mitään käsitystä sen kirjallisesta muodosta. Koska minulla oli aikaisempaa kirjoittajakokemusta, tuntui luonnolliselta yhdistää voimat.

Näihin aikoihin koin ikimuistoisen tapahtuman. Kun Sai Baba jälleen kerran tuli seuraajiensa luo darshaniin tapasin Carolin, joka oli vastikään ollut useita kuukausia kristittyjen kommuunissa. Hän oli hämmentynyt eikä tiennyt, oliko Jeesus ainoa tie Jumalan luo, ja rukoili Sai Babalta apua. Sai Baba vastasi hänelle hyvin eläväntuntuisessa unessa, jossa hän pyysi Carolia avaamaan Raamatun ja ottamaan esille 1.Korinttilaiskirjeen 3.luvun. Aamulla Carol kertoi unensa Sharonille ja minulle.
Sharon löysi luvun Raamatusta ja syvennyimme yhdessä tutkimaan sitä:
"Jos yksi sanoo: 'Minä olen Paavalin puolella', toinen taas: 'Minä Apolloksen', ettekö silloin ole kuin ihmiset ainakin? Mikä sitten Apollos on? Tai Paavali? He ovat palvelijoita, jotka ovat johtaneet teidät uskoon, kumpikin siinä tehtävässä, jonka Herra on hänelle antanut. Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala antoi kasvun." (1.Kor.3:4-6).
Meille vastaus oli selkeä. Kaikki tiet veivät Jumalan luo. Hän oli taustavoimana valitsimmepa minkä tien tahansa päästäksemme hänen luokseen. Sillä, että muutamaa riviä myöhemmin sanottiin aivan muuta, ei ollut väliä.
"Perustus on laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea." (1.Kor.3:11).
Sai Baba oli opettanut, että Raamatussa oli joitain virheitä.
Raamattu kiehtoi Sharonia ja minua. Luimme vielä jonkin aikaa eteenpäin ja ihastelimme monia merkitystasoja, jotka aukenivat meille lukiessamme.

2. Elämää gurun seuraajana: antautuminen Sai Baban hengelle.

Sai Baba oli yhteydessä jokaiseen ashramilaiseen eri tavoin. Hän puhui minun kanssani henkisellä tasolla. Carolille hän ilmestyi unissa, Sharonille näyissä. Seitsemäntoista vuotta hengellisellä tiellä vaeltaneen australialaisen keski-ikäisen naisen kanssa Sai Baba kommunikoi automaattikirjoituksen välityksellä. Tämä nainen kertoi minulle tarinansa.
"Luin Sai Baban vanhaa kirjaa", hän muisteli. "Aivan yhtäkkiä huomasin piirteleväni jotakin paperille. Kädenliikkeet nopeutuivat, niin etten enää pystynyt hallitsemaan niitä ja tajusin piirtäväni miehen kasvoja. Tutkin valmista kuvaa ja olin hämmentynyt. Vasta myöhemmin, kun selasin lukemaani kirjaa, kuvan merkitys selvisi. Näin ensimmäisen kerran Sai Baban sivukuvan kirjan loppuosassa. Olin tyrmistynyt, sillä käteni oli piirtänyt täydelleen hänen näköisensä miehen edestäpäin. Minulla oli aikaisempiakin kokemuksia automaattikirjoituksesta, mutta tiesin, että tämä oli Sai Baban merkki minulle tulla Intiaan."
Kaikkien kokemukset eivät kuitenkaan olleet myönteisiä. Olin hämmästynyt, että ranskalainen lääketieteen opiskelija, Michele, joka oli ollut ashramissa kuukauden, ei saanut mitään viestejä Sai Babalta.

Matkustaessani yksin olin paistatellut erityisessä yhteydessä, joka minulla oli Sai Babaan. Ylpistyin pienistä ihmeistä ja saamistani rukousvastauksista ja tulin koppavaksi. Kun kuitenkin kuuntelin toisia, hämmästyin huomatessani, että näitä pieniä ihmeitä, joita ashramilaiset kutsuivat nimellä lila, tapahtui kaikkialla ympärilläni. Minulla ei ollut mitään oikeutta omahyväisyyteeni.
"Voi Sai Baba, tee minusta nöyrä!" huusin.
Seuraavan kerran, kun Sai Baba tuli meidän luoksemme, löin rintaani ja rukoilin:
"Herra, en ole arvollinen ottamaan sinua vastaan. Sano vain sana, niin sieluni parantuu."
Kun olin sanonut tämän, tuntui miten sydämeeni astui jokin, joka täytti sen kokonaan. Läsnäolo voimistui, kunnes en enää kestänyt sitä. Lakkasin rukoilemasta, koska pelkäsin, että kaatuisin kumoon tai saattaisin jopa pyörtyä.

...

Yhtenä aamuna tulin myöhässä Sai Baban darshaniin, ja hän oli jo lähdössä. Kun hän oli lähtenyt, menin korokkeelle lähelle sitä paikkaa, jossa hän oli istunut. Hänen läsnäolonsa tuntu säilyi vielä viisitoista, kaksikymmentä minuuttia korokkeella.
Elämääni muodostui mukava rutiini: kävin palvontahetkissä ja katsomassa Sai Babaa, ja päivät soljuivat toistensa perään.
Joka aamu ashramin työntekijät Sai Baban näyttäytymisen jälkeen panivat esille Sai Baban opetuksia, joita voimme sitten mietiskellä koko päivän.
"Ihmiset tulevat ashramiin eri syistä", luin eräänä päivänä opetuksesta. "Jotkut tulevat saamaan aineellista hyvää; toiset tulevat parantuakseen. Joskus harvoin etsijällä on palava halu olla lähellä Jumalaa. Sellainen ihminen on minulle erityisen kallisarvoinen."
"Voi, Sai Baba! Puhdista minun tarkoitusperäni", rukoilin. "Ota pois kaikki halut, jotka vievät minut harhaan Jumalan etsinnästä."
Toisena päivänä Sai Baba vertasi itseään kirurgiin, joka on valmistautunut leikkaamaan pois epäpuhtaudet sydämistämme, jos annamme hänen tehdä sen.
"Sai Baba", kuiskasin, "käytä veistäsi minun sydämeeni, silläkin uhalla, että minun on kestettävä kovia koettelemuksia sen vuoksi."
Kaipasin sitä enemmän kuin mitään muuta.

Palvova asenteeni ei kuitenkaan ulottunut Sai Baban fyysiseen olemukseen. Jos seisoimme hotellin pihalla tietyssä paikassa, saatoimme joka ilta illallisen aikaan nähdä Sai Baban kävelevän asuinalueellaan. Ryhmä Sai Baban uskollisia seuraajia, yleensä Sharonin johdolla, kerääntyi tuohon kohtaan palvomaan guruaan. Vaikka silloin tällöin menin heidän mukaansa, en osallistunut kokosydämisesti. Sai Baba näytti silloin keneltä tahansa tavalliselta ihmiseltä, ja minusta tuntui väärältä palvoa ihmistä.
Erityisesti yhden palvontahetken aikana ashramissa Sai Baban inhimillisyys paljastui minulle. Kun hän käveli minua kohti, näin vain keski-ikäisen miehen, jolle oli tullut jo vatsaa. Koetin keskittyä Sai Baban jumalallisuuteen, sillä koin syyllisyyttä nähdessäni hänet ihmisenä, mutta tuo kuva jäi pysyvästi mieleeni.
Mutta kun ajattelin Jumalaa henkenä, minulla ei ollut tällaisia ongelmia. Kun kerran mietiskelin sitä, että Jumala on kaikkialla läsnä, Sai Baban minipatsaita ilmestyi rivi rivin perään näkökenttääni, katsoinpa minne tahansa. Ihastelin näkyä ja mietin, että tätä siis tarkoitti olla läsnä kaikkialla.
Kafeterian ruoalla toimeentuleminen oli myös este, josta minun oli selvittävä. Siellä pitäydyttiin tiukasti kasvisruokavalioon, ei ollut kananmunia, kalaa eikä lihaa ja vain muutamia maitotuotteita. Tulisissa kastikkeissa oli runsaasti chilipippuria, jossa ei ollut paljoakaan ravintoarvoa. Ja vaikka Sai Baba painotti sitä, miten tärkeää oli valmistaa ruoka rakkauden ilmapiirissä, oli hetkiä, jolloin rakkaus silmiinpistävän selvästi puuttui ashramin kafeteriasta. Muistan kerran kuulleeni, miten kokit sinkosivat teräviä sanoja toisilleen ja puivat nyrkkiä. Ei siis ollut mikään ihme, että ruoka maistui kammottavalle.
Eräänä iltana tehdessäni yksin työtä Sharonin kirjan kimpussa tunsin, että mahanpohjastani lähti kylmää säteilyä. Säikähdin. Menin Sharonin huoneeseen ja aloin heti vapista.
"Minäkin tunnen kylmyyden", Sharon huomautti.
Hän sanoi, että oli kyse proteiininpuutteesta ja antoi minulle pähkinöitä. Pian tunne hävisi, mutta mietin, söisinkö enää jatkossa kafeterian ruokia.

Runsaasti maustetun ruoan takia aloin saada epämiellyttäviä kuumia aaltoja. Niitä tuli yhä useammin, kunnes tiedostin niiden olemassaolon lähes keskeytyksettä. Lisäksi itkin pienimmästäkin ärsykkeestä.
Samaan aikaan, kun tunteeni tulvivat enkä pystynyt hallitsemaan niitä, tulin yhä herkemmäksi ihmisille. En tiennyt johtuiko tämä päivittäisestä mietiskelystä, ruokavalion muuttamisesta vai molemmista. Mutta minussa oli ehdottomasti tapahtunut muutoksia. Kun ihmiset tulivat lähelleni, tunsin heidän lämpönsä tai kylmyytensä psyykkisinä kokemuksina.
Lämmittelin uskollisen gurun seuraajan aurinkoisessa hymyssä ja värisin kylmästä, kun joku käänsi minulle kylmät kasvonsa.
Kerran näin tummanharmaan masennuksen pilven yhden ashramilaisen pään yläpuolella, kun hän istui katukiveyksellä ja nojasi päätä käsiinsä. Yhä useammin pystyin myös ennalta aavistamaan, mitä ihmiset aikoivat sanoa. Vaikka tällainen kyky tuntui harvinaiselta, huomasin, ettei kokemukseni ollut ainutlaatuinen.
Uskolliset gurun seuraajat kokivat usein samanlaisia muutoksia, kun he viipyivät jonkin aikaa ashramissa. Jos kehittyisin tähän suuntaan, pystyisin pian lukemaan ihmisten ajatuksia samalla tavoin kuin Therese oli lukenut minun ajatuksiani. Tämä mahdollisuus innosti minua, ja rukoilin Sai Babalta tätä kykyä.

Huoli valtasi minut aallon tavoin eräänä päivänä, kun ajattelin äitiäni. Koin, että minun oli saatava puhua hänen kanssaan. Lähdin ashramista ja juoksin paikalliseen postitoimistoon, josta voi soittaa ulkomaanpuheluja. Kiireellisyyden tunne vain kasvoi, kun lähestyin postia. Kun tulin perille, virkailija kuitenkin kertoi minulle, että puhelinlinjat eivät toimineet, koska äskettäin oli ukkostanut.
Myöhemmin kuvailin tunteitani äidille ja kysyin, mitä kotona oli sattunut tuohon aikaan. Kun hän lopulta vastasi, hän myönsi olleensa huolissaan minusta. Hän oli heittelehtinyt vuoteellaan miettien minua eikä ollut saanut unta. Yhtäkkiä hänen ahdistuksensa huojentui, ja hän rauhoittui.

Samassa hotellissa meidän kanssamme asui joukko länsimaisia gurun seuraajia. Yhteinen taustamme ja tavoitteemme yhdisti meitä ja kerroimme huolemme toisillemme kuin perheenjäsenet. Olin erityisen huolissani australialaisesta pariskunnasta. Joskus mies tuijotti tyhjyyteen ja pysytteli erossa muusta ryhmästä. Hänen vaimonsa katsoi miestään surullisin silmin. Pieni pullollinen heroiinia putosi kerran vahingossa miehen taskusta ja hajosi eteeni lattialle. Kun salaisuus oli paljastunut, hänen vaimonsa vuodatti sydäntään minulle nyyhkytysten säestämänä.
"Sen vuoksi minä olen täällä", hän sanoi itkien. "Toivoin, että Sai Baba olisi auttanut meitä."

Tärkeä tapahtuma lähestyi. Milloin tahansa Sai Baba muuttaisi Puttaparthin ashramiinsa. Meille kerrottaisiin vasta päivää ennen kuin lähdön oli tarkoitus tapahtua.
Lopulta odotuksemme päättyi. Uutiset olivat kulkeneet joukossamme, että lähtisimme Sai Baban mukana Puttaparthiin seuraavana päivänä. Perjantaina marraskuun kuudentena päivänä 1981 koko ashram kihisi toimintaa, kun gurun seuraajat pakkasivat omaisuuttaan ja koettivat ennättää ostamaan lippua tilausajobusseihin. Lippu maksoi noin viisi dollaria, neljäkymmentä rupiaa hengeltä, ja monet moittivat hintaa.
Uudessa ashramissa päivittäiseen rutiiniin tulisi joitakin muutoksia. Ensinnäkin suunnittelin ostavani kasvisruokani kylästä ashramin ulkopuolelta ja valmistavani sen itse. Noudattaisin edelleen Sai Baban suosittelemaa tiukkaa ruokavaliota, mutta sisällyttäisin siihen enemmän proteiinia ja vähemmän mausteita kuin mitä kafeterian ruoka tarjosi.
Toiseksi aioin viettää viikon hiljaisuudessa kuullakseni paremmin Jumalan äänen. Kristillinen kirja oli johdattanut minut tähän hengelliseen kurinalaisuuden askeleeseen. Olin jo päättänyt seurata hyvyyden kaitaa tietä, tapahtuisipa mitä tahansa.
Kun olimme järjestäneet yksityiskohdat kuntoon, seisoin Sharonin kanssa odottamassa bussia. Yhtäkkiä ashramin portista ajoi ulos musta amerikkalainen limousine, joka kiisi ohitsemme. Sai Baba lähti. Sharon juoksi innoissaan auton perään nähdäkseen vielä vilahduksen Sai Babasta.
Tunnin kuluttua linja-auto oli valmis lähtöön. Linja-autofirman lupauksista huolimatta bussi oli kaukana luksuksesta. Vain muutama paikka oli enää vapaana siinä vaiheessa, kun me nousimme kyytiin, joten jouduimme istumaan erillemme.
Maisemat vaihtelivat. Pikku hiljaa pähkinäviljelmät loppuivat, ja alkoi karu autiomaa. Karussa maassa oli yhä enemmän siirtolohkareita, ja lopulta ne hallitsivat koko maisemaa. Suurten kivien eriskummalliset muodot toivat maisemaan yliluonnollisen tunnun ja näyttivät kuin enteiltä.
Matkan aikana tunsin kyyneleiden kerääntyvän silmiini, ja tukahdutettu pakokauhu kasvoi sisimmässäni.
"Sai Baba, auta minua rauhoittumaan", rukoilin. Jotenkin pystyin pitämään itseni koossa koko matkan ajan.
Muutaman tunnin kuluttua alitimme suuren kyltin, jossa luki: Sai Baban Totuuden Valtakunta. Useita kilometrejä myöhemmin toinen samanlainen kyltti toivotti meidät tervetulleiksi.
Lähellä oleva kyltti kiinnitti huomiotani. Siinä varoitettiin, että jos joku osti ashramiin rajoittuvan maa-alueen, hän sai odottaa mitä hirveimpiä seuraamuksia. Sitten Puttaparthin kylän tutut ääriviivat tulivat näkyviin, ja tiesin, että matkamme oli ohitse.
Bussi ajoi sisään ashramin porteista ja pysähtyi ilmoittautumistoimiston eteen. Astuimme ulos autoista ja jonotimme tietoa, mihin asettuisimme asumaan.
Toisin kuin Whitefieldissä, Puttaparthissa asuttiin ashramin omalla alueella. Huoneet kuuluivat pitkäaikaisille ashramilaisille, mutta saimme käyttää niitä omistajien ollessa poissa. Maksoimme viisi rupiaa päivässä eli alle dollarin, jolla peitettiin sähkö- ja vesikustannukset.

Sai Baban syntymäpäivä lähestyi, ja ashramissa elettiin vuoden kiireisintä aikaa. Jopa 50 000 ihmistä saattaisi olla paikalla yhtä aikaa. He tulisivat todistamaan Sai Baban syntymäpäivänään tekemiä erityisihmeitä.
Ihmeet olivat aina samoja. Ensin Sai Baba työntäisi kätensä purkkiin, jota hänen avustajansa pitivät ylösalaisin ilmassa, ja aineellistaisi vibuthia, pyhää tuhkaa, jossa oli parantavia ominaisuuksia. Sai Baba oli tullut juuri niiden takia kuuluisaksi. Niin kauan kuin Sai Baba piti kättään purkissa, pyhää tuhkaa kasaantui lattialle. Mutta aina kun hän veti kätensä pois, tuhkavirta katkesi. Hän toisti saman, kunnes tuhkaa oli kasoittain hänen ympärillään. Myöhemmin seuraajat jakoivat tuhkaa pienissä erissä kaikille, jotka tarvitsivat parantumista. Vapauttaakseen tuhkan parantavan vaikutuksen sairaat söivät tuhkaa tai sivelivät sitä otsaansa.
Toisen ihmeen aikana Sai Baba yski ja veti suustaan esille yhden tai useamman lingamin eli tuhoajajumala Sivan falloksen symbolin. Lingamit olivat jalometallia tai jalokiveä, kuten kultaa, hopeaa, rubiinia, lasuurikiveä, smaragdia, topaasia, kuukiveä tai opaalia. Koko tapahtumaketjuun meni muutama tunti. Yleisö lauloi odottaessaan ylistystä Sai Baballe, joka oli nyt Siva. Ilmiselvästi Sai Baballe oli hyvin epämiellyttävä kokemus saada nämä kananmunankokoiset pallerot ulos itsestään. Hänen ruumiinlämpönsä kohosi, ja hänen kasvonsa vääntyivät kivusta. Howard Murphet kuvaa fyysisiä muutoksia erittäin yksityiskohtaisesti kirjassa: Sai Baba, ihmeiden mies.

...

Menimme temppelialueelle ja lauloimme ylistystä Sai Baballe bhajanin aikana. Useimmiten sisäpiha oli jo täyttynyt uskollisista seuraajista siihen mennessä, kun minä saavuin paikalle, ja minun oli istuttava ulomman pihan lattialla. Mutta tänä päivänä onnistuin löytämään tilaa sisäpihalta. Näin näkisin Sai Baban hyvin, kun hän istuisi valtaistuimellaan vastaanottamassa palvontaa. Pystyin myös helposti seuraamaan laulujen sanoja.
Ylistys- ja palvontahetken loppuessa sykkivät melodiat jatkuivat hypnoottisesti. Ilma väreili palvonnasta tulevaa energiaa. Laulun voimakkuus kohosi kohoamistaan, kunnes sydämeni nousi korkeuksiin ylistäessäni.
"Sai Baba", huusin sisimmässäni vapautumisen hetkellä. "Annan sinulle sydämeni kaikkine epätäydellisyyksineen. Ota se. Se on sinun, ja saat tehdä sille mitä haluat."
Sillä hetkellä kuumeinen sisäinen oloni lähti minusta. Lopultakin koin tyyneyden, jota olin niin kauan etsinyt. Koin olevani kuin lintu, joka kohosi korkeuksiin.

3. Totuus paljastuu.

Pian palvontahetki oli ohi. Ylionnellisessa tilassa kävelin ulos ashramin porteista ja kävin ostamassa kyläkaupasta ruokaa. Laskin leikkiä intialaisten kauppiaiden kanssa ja minun oli helppo olla. Kun kuumeisuus oli häipynyt, tunsin ihanaa viileyttä ja tyyneyttä.
Palasin huoneeseeni ashramin alueelle ja purin laatikkoni. Olin täysin rentoutunut. En itse asiassa muistanut kokeneeni ennen tällaista rentoutta. Rentoutuminen muuttui velttoudeksi, kunnes se voitti minut kokonaan. Kun olin syönyt Darjeelingissa oopiumia, olin ollut täysin voimaton ja maannut liikkumatta sängyssä kaksitoista tuntia. Nyt vieläkin suurempi voimattomuus valtasi minut. En pystynyt vastustamaan sitä. Minun oli lopetettava se, mitä olin tekemässä, ja antauduttava kokemuksen valtaan...

Lopulta kokemus päättyi. Velttous häipyi, ja nousin seisomaan. Tiesin muuttuneeni jollakin tavalla, vaikka kasvoni näyttivät peilissä aivan samanlaisilta kuin aina ennenkin. Minusta myös tuntui aivan normaalilta.
Olin sekaisin, mutta ryhdyin taas työhön, lajittelin vaatteita pesua varten.
Yhtäkkiä Sai Baban kasvot kohosivat eteeni. Hänen kasvonsa olivat kuitenkin hyvin erilaiset kuin sen rakkaudellisen Sai Baban, johon olin tottunut. Kasvot olivat synkät ja pelottavat ja hehkuivat kuin hiillos.
"Hah, hah, hah", Sai Baba nauroi inhottavasti. "Olet antanut itsesi paholaiselle!"
Olin hämmästynyt, sillä Sai Baban ääni ei tullut näkemästäni kuvasta, vaan sisältäni. Sai Baban henki asui minussa. Se täytti olemukseni ja oli päättänyt tuhota minut. Samalla hetkellä kaikki loksahti paikoilleen. Ymmärsin, mistä lähteestä Sai Baba sai uskomattomat voimansa. Hän oli liittoutunut pahojen voimien kanssa.

Näin ashramin helvettinä pienoiskoossa, ashramilaiset olivat helvetin käskyläisiä, jotka toteuttivat heille annettuja helvetillisiä tehtäviä. Mielleyhtymä kauhistutti minua. Tiesivätkö johtajat totuuden? Varmasti joidenkin ainakin oli pakko tietää. Hytisin ajatellessani, että joku saattoi tieten tahtoen päättää palvella paholaista.

Painuin sisimmässäni kasaan. Mitä minä olin tehnyt? Raamattu oli sittenkin oikeassa osoittaessaan, että oli olemassa hyvä ja paha. Olin ollut hölmö, sokea sille, että pimeä puoli oli myös todellisuutta. Nyt olin sen kanssa kasvokkain. Tempasin käteeni Uuden testamentin ja polvistuin itkien katkerasti.
"Jumala, anna minulle anteeksi", nyyhkytin. "Minua on petetty. En tiennyt, mitä tein. Minä en kerta kaikkiaan ymmärtänyt." Lähetystyöntekijän sanat tulvahtivat mieleeni. Jeesus oli ainoa tie Jumalan luo. Hän oli käyttänyt Raamattua väitteensä tueksi. Ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun olin aloittanut hengellisen etsintäni, olin avoin ja valmis uskomaan Jeesukseen.
Heitin Sai Baban kirjat inhoten seinään, tungin tavarani reppuun, jätin juuri ostamani ruoat ja pesuvadissa likoamassa olevat vaatteet ja ryntäsin ulos ovesta. Minun oli päästävä ashramista.
Koska olin tietämättäni antautunut paholaiselle, minun olisi käännyttävä Jeesuksen puoleen saadakseni apua. En tiennyt mitään muuta tietä Jeesuksen luo kuin kirkon kautta. Juoksin ashramista kylätielle ja pyysin ohikulkijoita neuvomaan minut lähimpään kirkkoon.
"Täällä ei ole kirkkoa, täällä on temppeli", mies vastasi osoittaen ashramiin. Hätkähdin, kun mies halusi ohjata minut takaisin ashramiin.
Miten typerä olin luullessani, että täältä löytyisi kirkko. Tämähän oli Sai Baban totuuden valtakunta, kuten tiellä näkemäni kaksi kylttiä olivat selvästi ilmoittaneet.

Minun olisi mentävä Bangaloreen, viiden tunnin bussimatkan päähän löytääkseni kirkon. Miten pääsisin sinne tähän aikaan illasta? Kello oli kahdeksan. Linja-auto oli jo lähtenyt, ja seuraavan oli määrä lähteä vasta seuraavana iltana.
Päätin kävellä.
Raskas reppu painoi minut kumaraan, kun lähdin marssimaan tielle. Sisimmässäni oli paholainen. Kun ajattelin vakavaa ahdinkoani, tajusin, että nopeus olisi ensiarvoisen tärkeää. Omaisuuteni tuntui mitättömältä ja arvottomalta, kun ajattelin, miten paljon nopeammin pystyisin kulkemaan ilman painavia tavaroita. Empimättä pudotin reppuni maahan ja huusin taksinkuljettajalle, että hän jakaisi omaisuuteni köyhille. Rahavyöni ja passini olivat turvassa vyötärölläni, ja niiden lisäksi en ottanut muuta kuin Uuden testamenttini.

VII. Kohti valoa. Harhojen ja totuuksien välimaastossa. Irti Sai Baban otteesta.

1. Epätoivoinen taistelu demonisista siteistä vapautumiseksi alkaa.

Kiirehdin koko yön tietä pitkin, ja Sai Baba houkutteli minua.
"Etkö halua minun voimaani? Voit saada myös tietoni." Kieltäydyin harkitsemasta hänen ehdotustaan. Hän jätti tällaisen suostuttelun ja siirtyi toisenlaiseen taktiikkaan.
"Luuletko pääseväsi täältä elävänä? Sinulla ei ole mitään mahdollisuutta. Tiedät liikaa." Pelko kouraisi minua, mutta tiesin, että tapahtuisipa mitä tahansa, minun olisi jatkettava.
Pystyin erottamaan myös toisen äänen, hiljaisen ja tuskin kuuluvan.
"Pysy tiellä", se kuiskasi. "Kulje suoraan eteenpäin, kunnes tulet tienviitan kohdalle." Tienviitat ilmaisivat Sai Baban kuningaskunnan rajat.
"Mikään ei voi vahingoittaa sinua, kunhan huudat avuksesi Kristuksen nimeä." Sanat lohduttivat minua. Tajusin, että ne tulivat Sai Baban ulkopuolisesta lähteestä. Päätin uskoa niihin.
Kuunvalossa maisema näytti kolkolta, epätodelliselta. Paikallisia asukkaita tuli vastaani, ikäänkuin he olisivat olleet valmiita sulkemaan tieni. Viime hetkellä he siirtyivät syrjään, katosivat hämärään ja antoivat minun mennä ohitseen. Kun kävelin mutkan taakse, koirat alkoivat haukkua. Niiden aavemaiset hahmot loihtivat eteeni kuvia pahoista hengistä. Ohitseni meni härkien vetämä vankkuri. Kuljettaja tarjosi minulle kyytiä. En kiinnittänyt mieheen huomiota. Tämä oli Sai Baban valtakunta. Hän hallitsi sekä maa-aluetta että siellä asuvia ihmisiä.
Tulin lammen rantaan.
"Istu toviksi lepäämään", Sai Baba houkutteli. "Näetkö, miten täällä on rauhallista?"
Jatkoin eteenpäin. "Heti kun pääset sairaalaan, saat ensimmäisen vesikauhukohtauksen. Kuolema on hidas ja tuskallinen." Syvimmät pelkoni olivat Sai Baban mielikohteita. Kun hänen äänensä voimistui liikaa, huusin Kristuksen nimeä ja kuljin täyttä vauhtia eteenpäin puristaen Raamattuani. Koin olevani liitossa Jeesuksen kanssa, jota myös oli kiusattu, mutta toisin kuin Jeesus, en uskonut kestäväni. Kutsuin häntä, mutta missä hän oli.
"Täällä ei ole Jeesusta", Sai Baba sanoi nauraen.

Kun olisin ohittanut kyltit, olisin Sai Baban alueen ulkopuolella ja hänen otteensa ulottumattomissa. Tarrauduin tähän toivoon. "Oletko varma, että Kristus auttaa sinua?" Sai Baba nälvi. "Huudat turhaan. Siellä ei ole yhtään mitään. Ei mitään."

Lopulta tulin ensimmäisen kyltin kohdalle. Tässä kohtaa tie haarautui, ja pysähdyin. Seuraava kyltti olisi useiden kilometrien päässä, mutta en tiennyt, kumpaa tietä minun pitäisi mennä päästäkseni sinne. Puhtaasti arvaamalla käännyin vasemmalle. Sai Baba nauroi. "Kuljet yhä sisemmälle valtakuntaani. Mikähän tie sinun pitäisi valita? Et tiedä, vai mitä?"
Palasin takaisin ja lähdin oikealle.
"Minun valtakunnallani ei ole loppua. Et koskaan löydä ulospääsytietä. Kuljet ympyrää, kunnes romahdat. Pian väsyt huutamaan Kristusta."
Epätoivo ja tyhjyys täyttivät olemukseni. Epäilin, etten jaksaisi jatkaa paljon kauempaa.
Sitten tajusin, että minulla oli yhä edelleen uskonnolliset korut. Yhteen aikaan ne olivat olleet vahvistuksena kaikkien uskontojen ykseydestä. Nyt ne inhottivat minua. Minun oli päästävä eroon kaikesta, mikä liittyi pahan voimaan. Vedin kädestäni sikhi-rannekorun, riisuin hinduriipuksen sekä medaljongin, jossa oli Äidin suojelus ja heitin ne metsään. Vaikka olin iloinen päästessäni eroon näistä uskonnollisista symboleista, oloni ei keventynyt. Vasta myöhemmin tajusin, että minulla oli yhä edelleen sormessani kanadalaisen Jeanin antama sormus. Käteni olivat turvoksissa, mutta päätin silti vetää sormuksen pois, vaikka sen mukana lähtisi sormikin. Viimein sain kiskaistuksi sormuksen sormestani ja heitin sen niin kauas kuin jaksoin.
Heti taakka nostettiin hartioiltani. Minua painaneet epätoivo ja toivottomuus antoivat tilaa toivolle. Taivaalla mustat pilvet repesivät, ja niiden välistä näkyi hetken valoa. Aistin ympärilläni toisenlaisen läsnäolon tunnun; auttavan läheisyyden.
Tämän jälkeen voimainmittelö oli tasapuolisempaa kahden voiman taistellessa minun sielustani. Itse tiestä tuli tämän kaksinaisuuden symboli. Vasen laita edusti pahuutta ja oikea hyvyyttä. Pitäydyin niin tarkasti oikeassa laidassa kuin pystyin. Taistelin Sai Babaa vastaan koko ajan. Voittaakseen minut itselleen alamaiseksi hän koetti nyt toisenlaista lähestymistapaa. Hän opetti minua.
Pitkän keskustelun aikana Sai Baba selitti, mitä Eedenin puutarhassa oli tapahtunut. Sain uudenlaisen näkökulman ihmisen syntiinlankeemukseen. Ihastelin sen syvyyttä ja merkittävyyttä.

Alkoi sataa. Minulla oli surkean kylmä lyhythihaisessa puserossani ja keveissä nahkahihnasandaaleissani. Astuin kulkiessani ohdakkeisiin. Onnuin eteenpäin ja irvistelin kivusta.
"Olet sitä, mitä uskot olevasi", Sai Baba jatkoi opetustaan. "Jos uskot olevasi Jumala, olet Jumala. Jos uskot, että ohdakkeet ovat haavoittaneet sinua, niin olet haavoilla. Jos uskot, että sinulla on kylmä, niin sinulla onkin. Uusi elämäsi on alkanut. Olet nyt karmasi ulkopuolella ja voit tehdä mitä haluat. Sinä itse luot oman karmasi." Olin kiinnostunut vain siitä, että pysyisin lähellä hyvän puolta.
Juuri ennen aamunkoittoa vallitsevassa pimeydessä tulin talon luo; kyyristyin räystään alle odottamaan päivänvaloa.
"Jos sinulla on kylmä", Sai Baba jatkoi opetustaan, "ajattele sinussa olevaa sisäistä lämpöä, joka säteilee ulospäin ja ympäröi sinut." Vapisin vilusta, ja Sai Baban ohjeet tuntuivat loogisilta. En ymmärtänyt, mitä haittaa olisi siitä, että noudattaisin niitä. Muutaman yrityksen jälkeen ne tosiaan toimivat. Tunsin olevani kauttaaltaan lämmin, vaikka olinkin läpimärkä sateesta. Seuraava oppituokio alkoi. "Jos sinusta tuntuu, että olet märkä, kuvittele, että sinua ympäröi muuri, jonka läpi vesi ei pääse." Tämä oli vähän vaikeampaa, mutta lopulta onnistuin tuntemaan itseni kuivaksi.
Koira alkoi haukkua. "Kuvittele, ettei se pysty näkemään sinua." Tein niin, ja koira hiljeni.

Alkoi olla valoisaa. Huomasin olevani pienen kaupungin laitamilla, ja ensimmäiset ihmiset olivat jo heränneet ja liikuskelivat ulkosalla. Kyhjötin edelleen räystään alla, ja kun talon omistajat huomasivat minut, he ajoivat minut pois alueeltaan. Kävelin poispäin ja minun oli jälleen hirvittävän kylmä. Ylitin sillan ja tulin kaupungin keskustaan. Ensimmäisessä suojaisessa paikassa, johon tulin, kysyin voisinko viipyä jonkin aikaa ja lämmitellä. Se oli puusepän maja, ja koko perhe oli kahvilla. He pyysivät minua istumaan penkille ja juomaan kahvia heidän kanssaan. Kun sain peitteeksi juuttisäkkejä, lämpenin hitaasti.
Kun juttelin perheen kanssa sikäli, kuin heidän englannin kielen taitonsa antoi myöten, olin oma itseni, mutta heti kun vaivuimme hiljaisuuteen, Sai Baban ääni vainosi minua ja hautasi minut masennukseen. "Koska olet karmasi ulkopuolella, millään mitä teet, ei ole vaikutusta. Vaikka olisit hyvä, ihmiset reagoivat sinuun sattumanvaraisesti."
Kuin todistaakseen Sai Baban sanojen tarkoitusta perhe tarjosi minulle hammastahnaa ja vettä sellaisesta astiasta, josta intialaiset joivat, niin etteivät koskettaneet sitä huulillaan, mitä tekniikkaa minä en ollut koskaan oppinut hallitsemaan. Läikytin vettä ympäriinsä. Nainen katsoi minuun ilkeästi.
"Näetkö, mitä tarkoitan? Enää ei ole mitään mieltä olla hyvä", Sai Baba sanoi.
Penkillä oli riepu. Se näytti juuri sopivalta, että voisin kietoa sen ympärilleni saadakseni itseni lämpimäksi. Sai Baba tiesi, mitä ajattelin. "Ota toki tuo riepu. Sinä tarvitset sitä enemmän kuin nämä ihmiset, eivätkä he osaa sitä edes kaivata. Sinähän olet joka tapauksessa karmasi ulkopuolella." Kiusaus oli todellinen, mutta vastustin sitä, koska olin tehnyt valintani aikaisemmin ja halusin millä hinnalla hyvänsä pysyä hyvän puolella. Vaikka tällä tiellä en saisikaan enää mitään tuloksia, omatunto salli minun seurata vain sitä.
Olin sillä välin pohtinut asioita. Taskussani olevilla kahdella rupialla saisin maksettua aterian, mutta kaupungissa oli pakko olla myös pankki. Heti kun se avautuisi, kävisin vaihtamassa matkashekkini Intian rahaksi. Lähdin puusepän mökistä pankkiin. Pankki oli pääkadun varrella, ja löysin sen nopeasti. Varmuuteni kohentui, menin sisään ja esitin asiani virkailijalle.
"Olen pahoillani, mutta teidän täytyy mennä Puttaparthiin", mies sanoi minulle. "Me emme vaihda tässä kaupungissa ulkomaan valuuttaa. Kaupunki on aivan liian pieni."
"Mutta minulla ei ole lainkaan Intian rahaa", koetin väittää vastaan.
"Minäpä sanon, mitä voitte tehdä", mies vastasi. "Ottakaa minulta vähän rahaa. Se riittää bussilippuun Puttaparthiin." Hän ojensi minulle viiden rupian setelin.
"Entä Anantapurissa, onko siellä pankkia?" kysyin melko kärkevällä äänellä. Nyt olin jo pystynyt paikantamaan, missä olin, ja tiesin, että tämä vähän suurempi kaupunki oli myös lähellä.
"Anantapurissa voi kyllä vaihtaa rahaa, mutta se on kauempana kuin Puttaparthi, ettekä ehdi sinne ennen pankkien sulkemisaikaa." Näillä sanoilla hän lopetti keskustelun. Otin rahani ja kävelin masentuneena ulos. Sai Baba siis pakotti minut palaamaan Puttaparthiin. Se oli viimeinen paikka, jonka koskaan halusin nähdä.

Ohikulkija neuvoi tien kirkkoon.
"Miten voin auttaa?" apupappi kysyi toimistossa. Selitin, että halusin kääntyä kristityksi ja kastattaa itseni. Hänen kasvoilleen levisi hymy korvasta korvaan ja hän pyysi poikaa hakemaan pastorin. Aikaa tappaakseen hän jutteli odottaessamme. Mitä kauemmin hän puhui, sitä vaikeammaksi minun oloni kuitenkin tuli. Hänen hymynsä vaihtui virnistyksiin, ja hänen kasvojaan oli inhottava katsella, ne olivat kuin pahan ruumiillistuma. Olisin halunnut hetken mielijohteesta juosta karkuun. Mutta puristin tuoliani; olin päättänyt selvitä tunteistani tapahtuipa mitä tahansa.
Kun pastori lopulta tuli, selitin, että olin ollut Sai Baban seuraaja, mutta jättänyt hänet ymmärrettyäni, että hän oli paha. Nyt halusin kääntyä kristityksi ja kastattaa itseni.
"Tällä seudulla me kaikki tiedämme, että Sai Baba on paha", pastori vahvisti minun hämmästyksekseni. "Meillä ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan." Selittämättä sen enempää hän laski kätensä pääni päälle ja ryhtyi kastamaan minua.
Seuraavaksi tapahtui jotakin sellaista, jota en ollut osannut mitenkään odottaa. Pastorin käsien kautta alkoi kehostani vuotaa ulos energiaa. Käteni alkoivat täristä kuin horkassa. Vaikka yritin pitää ne tuolin käsinojilla, minun oli vaikea saada ne pysymään paikoillaan. Ulospäinvirtaus kasvoi, kunnes tunsin sen koko kehossani, erityisesti vatsan alueella. Vatsalihakseni kiristyivät niin tiukoiksi, että luulin vatsani repeävän kahtia. Koko kehoni vapisi holtittomasti.
"Rakas Herra, auta tätä tyttöä hänen piinassaan", pastori rukoili, kun minä huusin. Voimakas äänenkäyttömme veti ovelle ihmisjoukon. Ihmiset tukkivat oviaukon ja tuijottivat meitä ihmeissään. "Tyttöparka", pastori mutisi yhä uudelleen ja uudelleen. Vähitellen värähtelyt lakkasivat, ja pastori liikahti siirtääkseen kätensä pääni päältä.
"Isä, älkää päästäkö", anoin. "Ei se ole vielä loppunut." Toisen kerran energiaa alkoi virrata pastorin käsien kautta, tällä kertaa minuun. Jälleen kerran vatsani alue kovettui, ja vapisin päästä varpaisiin.
Se oli melkein ohitse. Virtauksen voima laantui. Kauhea ajatus iski minuun. Pastori, jonka kautta paha voima oli lähtenyt, oli nyt saman pahan voiman tahraama. En voinut luottaa häneen. Minun oli nopeasti lähdettävä kirkosta. Kun nousin ylös, käteni vapisivat edelleen.

"Kiitos, Isä", mumisin. "Minun täytyy nyt mennä." Pastori liikahti tukeakseen minua. "Älkää koskeko minuun", huusin. Lähdin kirkosta ja kuljin suoraan eteenpäin; jätin pankinjohtajan rahatkin ottamatta. Pastori ja apupappi juoksivat jälkeeni ja pyysivät minua hartaasti pysähtymään, mutta en kiinnittänyt heihin mitään huomiota.

Runsaan viidenkymmenen metrin päässä jalkani pettivät, ja koska minulla ei ollut voimia jäljellä, kaaduin kasvoilleni maahan; käsivarteni olivat levällään muodostaen ristin. Nyt se tapahtuu: minä kuolen. Tämä hinta minun on maksettava siitä, mitä olen tehnyt.
Mahatma Gandhi oli sitä mieltä, että ihmisen tulisi kuolla Jumalan nimi huulillaan, joten toistelin hiljaa Kristuksen nimeä. Ihmisjoukko puristautui ympärilleni kosketellen minua. Joku tarttui käteeni ja kokeili pulssia. En pystynyt pidättämään virtsaa. Kun kuolen, niin saan tietää totuuden.
"Totuus on... että sinut haudataan elävältä, ja tunnet jokaisen madon ja toukan, joka syö sinua hitaasti." Sai Baban ääni kuului yhä edelleen sisimmässäni. Mikään ei ollut muuttunut. Kasteella ei ollut mitään vaikutusta. Sai Baba hallitsi edelleen kehoani ja imi tyhjiin voimani aivan niin kuin itse halusi.
"Haudassa sielusi heittelehtii mullassa tuskissaan eikä löydä rauhaa koko iankaikkisuuden aikana." Tätä on siis helvetti, ajattelin. Olen päätynyt sinne liput liehuen. Pystyin elävästi kuvittelemaan kaiken mielessäni: hautakiveni halkeaisi kahtia voimakkaissa järistyksissä, kuten olin kerran nähnyt tapahtuvan kauhuelokuvassa. En pystynyt näkemään mitään ulospääsytietä ahdingostani.

2. Kamppailua mielenterveyden säilyttämiseksi.

Huomasin istuvani ja juovani vettä. Se maistui herkulliselta. Mutta kun huomasin, että minulle vettä antanut ihminen oli äskeisestä seurakunnasta, olin kauhuissani. En voinut luottaa Sai Baban pahan voiman tahraamaan pastoriin. Enkä voinut luottaa kehenkään muuhunkaan seurakuntalaiseen. Lopetin juomisen ja hoipuin jälleen jaloilleni. Kiirehdin tieheni ja jätin ihmettelevän ihmisjoukon jälkeeni.
"Ei sinua sittenkään haudata elävältä. Se on pastorin kohtalo sen vuoksi, että hän auttoi sinua. Hän ei tiedä sitä vielä. Kun hän saa sen selville, hän kiroaa sinut ikiajoiksi. Ellet sinä sitten ota vapaaehtoisesti hänen paikkaansa..."
"Ei!" vastustin. Syyllisyys viilsi sydäntäni kuin tikari, kun näin sieluni silmin pastorin kärsivän hirvittävästi minun takiani. Minulla ei kuitenkaan ollut rohkeutta vaihtaa paikkoja hänen kanssaan. Valitin itsekseni sitä, etten koskaan enää löytäisi rauhaa, kun tajusin ahdinkoni.
"Hyvä on sitten, koska sinä kieltäydyt ottamasta vapaaehtoisesti tuota paikkaa, sinun karmasi on tästä lähtien olla typerys. Kuljeskelet ympäri Intiaa puristaen Raamattuasi ja toistelet Kristuksen nimeä karkottaaksesi minut mielestäsi. Äitisi ja K-san tulevat Intiaan ja näkevät sinut tällaisena. He säälivät sinua. K-san on Kalkutassa juuri tällä hetkellä. Hän odottaa näkevänsä sinut."
Vaikka en itse halunnutkaan, muutuin mielipuoleksi, joka kulki vaappuen kuin ankka ja puristi Raamattua rintaansa vasten. Ehkä palaisin Kalkuttaan. Voisin aina mennä töihin Äiti Teresalle. Samaan hengenvetoon kuitenkin hylkäsin tämän ajatuksen. Mitä K-san ajattelisi? En voisi koskaan kohdata häntä tällaisena.
Taakseni oli tullut lapsilauma, joka kulki aivan kintereilläni ja matki liikkeitäni nauraen. Lapset jatkoivat leikkiään, kunnes hätistelin heidät tiehensä. Jonkin aikaa heidän naurunsa vielä kuului matkan päästä. Sitten olin jälleen yksin.

Tulin kaupungin laitamilla olevalle joelle. Seutu näytti yksinäiseltä, ja vesi houkutteli. Astuin jokeen täysissä pukeissa. Näin miten lika hitaasti liukeni haaleaan veteen uidessani. Tunsin jälleen olevani ihminen. Uituani oikaisin litteälle tasaiselle kivelle kuivattelemaan itseäni auringossa. Rauhallisuus ympärilläni tuuditti minut uneen. Hetken olin jälleen normaalissa maailmassa ja saatoin vapaasti imeä itseeni auringon lämpöä, niin kuin kuka tahansa turisti.
Taivaalle kerääntyi kuitenkin pilviä. Aurinko peittyi näkyvistä, ja alkoi sataa tihuuttaa. Lihakseni alkoivat väristä märissä vaatteissa.
"Sinulla olisi kuivia vaatteita Puttaparthissa", Sai Baba kuiskasi sisälläni.
"Jätä minut rauhaan", huusin, kun unelmointini loppui lyhyeen. "Minä olen nyt Kristuksen kanssa."
"Enpä oikein usko", tuli Sai Baban vastaus. "Missä Kristus nyt on? Älä unohda, että olet MINUN kuningaskunnassani."
"No, aiotko tulla vapaaehtoisesti pastorin tilalle?" Sai Baba vielä lisäsi. Mikään ei saisi minua ottamaan niin kauheaa rangaistusta, vaikka olisikin oikein, että minä saisin sen.
Kaipasin suojaa ja lepoa. Syyllisyys kuitenkin piinasi minua niin, etten enää pystynyt kestämään sitä. Minun oli pakko nousta seisomaan. Lähdin kulkemaan muistamatta mihin olin menossa.
Sai Baba oli peräänantamaton. Aika ajoin halvaannuin hetkeksi ja vajosin maahan. Sai Baba hallitsi ruumistani. Onneksi halvauskohtaukset kestivät vain hetken. Sitten voimani palasivat ja jatkoin kulkuani, enkä enää vaappunut kuin ankka, vaan minulle tuli muita pakkoliikkeitä, jotka olivat yhtä hirveitä. Sai Baba väsytti minua, leikki minulla kuten kissa leikkii hiirellä. Olin hänen käsissään kuin sätkynukke.

Kerran kun istuin liikkumattomana nurmikolla, luokseni tuli intialaismies.
"Mikä hätänä?" hän kyseli.
En edes yrittänyt vastata. Miten voisin selittää, mitä minulle oli tapahtunut? Miten hän voisi ymmärtää?
"Sinun pitäisi syödä jotakin", mies neuvoi. Kun en mitenkään pyrkinyt vastaamaan, hän kohautti olkapäitään. Käänsin katseeni hänen ymmärtämättömistä silmistään, ja hän lähti pois. Ajattelin, että olisi helpompi, jos koettaisin välttää ihmisiä.

Kun nousin ylös ja lähdin taas kävelemään, huomasin työläisjoukon, joka tuli minua kohti melko kaukana. Katsoin maahan välttääkseni katsekontaktia, kun he tulivat lähemmäs. Kun olin varma, että olin mennyt sopivan kauas, katsoin jälleen eteeni, mutta huomasin, että työläiset olivat edelleen samassa paikassa, vaikka he kävelivät koko ajan eteenpäin. Vaikka olin luullut ajan kuluneen, niin ei todellisuudessa ollut käynyt.
"Täällä ei ole aikaa", Sai Baba nauroi. "Sinä olet nyt iankaikkisuudessa."
Maisema näytti jäiseltä, ja aika näytti pysähtyneen. Sekunnit tuntuivat tunneilta, eikä niillä ollut loppua. Kylmyys turrutti minut. En ollut syönyt koko päivänä muuta kuin pienen välipalan. Ohdakkeiden vaivaamia jalkojani särki sietämättömästi. Tuskalla ei ollut tarkoitustakaan loppua. Tällaistako oli helvetissä? Ympärilläni oli kaunis maailma. Se näytti olevan niin lähellä ja kuitenkin saavuttamattomissa. Kaipasin päästä jälleen yhteyteen luonnon kanssa, mutta tiesin, että kaikki oli vain harhaa. Todellisuus oli minun mielessäni.
Olin täynnä epätoivoa enkä kestänyt enää tätä piinaa. "Hyvä on, sinä voitit", huusin tuskissani. "Otan vapaaehtoisesti pastorin paikan."
"Et voi tehdä sitä!" Sai Baba ilmoitti. "Se on pastorin karma." Sai Baban odottamattomat sanat karmivat selkäpiitäni. Mitä hän vaatisi minulta seuraavaksi?
Yhtäkkiä peli muuttui. "Haluan, että otat kiven ja tapat sillä yhden maatyöläisen. Sitten voimme yhdistää voimamme. Sinusta tulee minun erityislähettini." Ajatus kauhistutti minua. Mikään ei saisi minua tekemään sitä, ajattelin, ei vaikka saisin kävellä miljoona kilometriä.
Yhä uudelleen Sai Baba toisti tarjouksensa.
"Pidä kiirettä, meillä ei ole koko päivää aikaa." Sai Baba kuulosti kärsimättömältä. Hetkeä myöhemmin hän taas heltyi. "Voit tehdä sen yön turvin, jos haluat." Kävelin eteenpäin katse maahan luotuna. Turvonneet jalkani vaivasivat minua. Maassa oli pieniä kiviä. "Tuo on oikeankokoinen", Sai Baba huomautti. "Näetkö, miten terävä se on? Se sopii täydellisesti tähän tarkoitukseen."
Fyysiset voimani olivat ehtyneet.
"Sinun ei tarvitse tappaa koko joukkoa. Yksi riittää."
Tulin pienelle polulle, joka haarautui päätieltä. Päätin seurata sitä.
"Hyvin tehty", Sai Baba onnitteli minua. "Lähdit oikotietä Puttaparthiin. Nyt pääset helvettiin niin, ettei sinun tarvitse tappaa ketään. Olet jo ohittanut sen vaatimuksen."
Epäröin kuullessani nämä sanat, mutta polku näytti selvästi helppokulkuisemmalta ja olin luopunut halustani taistella. Jatkoin vain eteenpäin. Polku laskeutui päätielle, joka vei minut takaisin kaupunkiin.
Jälleen kerran ilma oli täynnä tuttuja, meluisia torin ääniä ja hajuja. Pääkadulla kolme poliisia katseli minua päästä varpaisiin inhoten. Odotin, että he olisivat vieneet minut kuulusteltavaksi, mutta hämmästyksekseni he menivät ohi. Kaikki minut ohittaneet ihmiset näyttivät uhkaavilta. Ajattelin, että minun oli pakko olla lähellä helvettiä. Ihmiset näyttivät niin pahoilta.
Mikä kaikkia vaivaa? mietin. Miksi he tuijottavat minua noin nurjamielisesti? Sitten tajusin, että näytin varmasti itse kauhealta: kasvolihakseni olivat kovettuneet puolustusilmeeseen, silmissäni oli epäluuloinen ja varuillaan oleva katse, hiukseni olivat takussa ja niihin oli tarttunut heinää, vaatteeni olivat hikiset ja kuraiset, jalkani olivat turvoksissa ja tulehtuneet.

Voisin yhtä hyvin mennä helvettiin, että saisin asian pois päiväjärjestyksestä.
Pimeä laskeutui, kun nilkutin sillan yli jälleen Puttaparthin suuntaan. Minulla oli vielä yli kymmenen kilometriä kuljettavana, kun vastaani tuli viisi tai kuusi parissakymmenissä olevaa miestä. He kerääntyivät ympärilleni ja katsoivat minua koko ajan tutkivasti.
"Sinä kävelit täällä eilen illallakin", yksi heistä sanoi. "Oletko sinä hullu vai mikä?"
"Kai minä olen", uikutin. Miten muuten ulkopuolinen olisikaan voinut arvioida käytöstäni?
Miehet katselivat minua sillä silmällä seksi mielessään. Yksi heistä veti minut tieltä sivummalle. Olin kauhuissani ja pelkäsin kuollakseni. En pystynyt millään tavoin puolustautumaan seksuaalista hyväksikäyttöä vastaan, joten käännyin sen ainoan puoleen, jonka tiesin olevan tarpeeksi vahvan pelastaakseen minut. "Sai Baba, auta minua!" huusin sisimmässäni. Sillä hetkellä Sai Baba tuntui olevan kahdesta pahasta pienempi.
"Pysykää erossa minusta!" karjahdin kääntäen kasvoni vihollista kohti. Olin itsekin järkyttynyt omasta voimastani. Miten minulla saattoi olla näin paljon voimia jäljellä?
"Jättäkää minut rauhaan!" karjuin yhtä voimakkaasti kuin aikaisemminkin ja ojensin kättäni pahaenteisesti miehiä kohti. Helpotuksekseni miehet perääntyivät naureskellen kuin puolustellen itseään. Kun kävelin heidän keskitseen tielle, polveni tärisivät.

Silmieni eteen kohosivat Sai Baban hiilenmustat kasvot. "Tule ja sulaudu yhteen minun henkeni kanssa."
Sai Baban leimuavat silmät houkuttelivat minua hänen puhuessaan. "Asetu pitkäksesi tielle. Näytät kuolleelta, mutta pian sinut siirretään uuteen todellisuuteen. Se on todellinen itsensä toteuttaminen."
"Vai haluatko mieluummin kävellä Puttaparthiin?" Sai Baba jatkoi, kun en tehnyt elettäkään totellakseni.
"Ruoskitutan sinut julkisesti esimerkiksi muille. Emme voi antaa sellaisten ihmisten jäädä ilman rangaistusta, jotka sanovat minun olevan pahan, vai mitä?"
Jälleen tutuksi käynyt heikotus iski minuun. Polveni notkahtivat ja lyyhistyin maahan. Lähellä olevalla linja-autopysäkillä oli useita intialaisia. He tulivat tutkimaan tilannetta. En pystynyt liikkumaan.
"Minäpä annan sinulle vielä toisen vaihtoehdon", Sai Baba ehdotti. "Voit palata ashramiin ja liittyä portin ulkopuolella olevien kerjäläisten joukkoon; olisit ainoa ulkomaalainen. Sinusta tulee hullu ja yksinkertainen. Pystyt sanomaan vain Om sai ram (hindutervehdys, joka osoittaa suurta kunnioitusta)."
Olin tehnyt tenän, kun minulle oli tarjottu elävältä hautaamista tai jonkun tappamista, mutta tämän ehdotuksen voisin hyväksyä. En ainakaan vahingoittaisi ketään.
"Sinua kohdellaan hyvin", Sai Baba lisäsi, "ja saat tarpeeksi syötävää. Noin neljän vuoden kuluttua päätän sitten, mitä sinulle tehdään."
"Sopii, olet voittanut", myönsin väsyneenä.

Kun olin antautunut Sai Baban edessä ja vapaaehtoisesti palaisin Puttaparthiin, kaikki sujui mutkattomasti. Yksi intialainen auttoi minut ylös.
"Sinä olet sairas", hän sanoi.
"Olen ihan kunnossa", sanoin hänelle. "Minun on päästävä Puttaparthiin." Annoin toisten viedä minut linja-autopysäkille. Perässäni seurasi auttajien lauma. Sade oli lakannut.
Yhtäkkiä muistin tilanteeni: "Minulla ei ole rahaa", tokaisin, mutta en suunnannut sanojani erityisesti kenellekään. Vieressäni seisova mies veti taskustaan kymmenen rupian setelin. Kiitin häntä odottamattomasta lahjasta.
Kun hän sai kuulla, etten ollut syönyt, hän osoitti muutaman metrin päässä olevaa kauppaa. Petyin kuullessani, että kauppias oli jo laittanut ruoat pois siltä päivältä. Palasin takaisin tyhjin käsin. Yksi intialaisista tarjosi minulle heti kaksi banaania. Istuin kilometripylvään päälle ja söin hyvällä ruokahalulla.
Linja-autoa odottaessani mieleeni välähti, että voisin nousta bussista siinä kohtaa, missä tie haarautui, ja kokeilla tietä, joka edellisenä iltana oli jäänyt kokeilematta. Siitä olisi lyhyt matka Sai Baban valtakunnan rajalle ja vapauteen.
Samassa silmänräpäyksessä kuitenkin luovuin ajatuksesta. Epäilin, etten uupuneena jaksaisi enää kävellä kovin pitkälle. Päätin mennä takaisin Puttaparthiin omasta tahdostani ja kohdata seuraamukset. Kun päätös oli tehty, luovuin vapauden ajatuksista. Sai Baba oli voittanut.

3. Vapautus.

Linja-auto tulisi millä hetkellä hyvänsä. Ihmisiä kerääntyi linja-autopysäkille. Istuin kilometripylvään päällä ja mietin tulevaisuuttani Puttaparthissa. Olin hyväksynyt paluuni väistämättömänä pakkona. Olin antautunut Sai Baban edessä.
Yhtäkkiä kuulin sisälläni Sai Baban karjunnan.
"Miten uskallat kuvitella, että voit palata valtakuntaani! Sinä et kuulu tänne. Et ole yksi meistä. Painu tiehesi! Äläkä pysähdy, ennen kuin olet päässyt seuraavaan kaupunkiin. Tai muuten!"
Olin mykistynyt. Sai Baba vapautti minut. Miksi nyt, juuri kun olin luopunut toivosta? Siinä ei ollut mitään järkeä, mutta eihän sillä ollut merkitystä. Tunsin, että käsittämättömän painava taakka putosi yltäni.
Onnuin takaisin kaupunkiin niin kiireesti kuin ohdakkeiden repimät jalkani sallivat. Sataa tihuutti. Minusta huolta pitänyt mies tuli aivan kannoillani.
"Mihin olet menossa?" hän vaati tietää. Hän oli huolissaan minusta.
"Olen ihan kunnossa", huudahdin. "Minun ei enää tarvitsekaan mennä Puttaparthiin." Annoin hänelle rahat takaisin ja jätin hänet sanattomana keskelle tietä.
Tie jatkui kaupunkia ympäröivälle joelle. Kun kolmannen kerran ylitin saman sillan, tiesin ylittäneeni näkymättömän muurin, aivan kuin olisin päässyt pitkän juoksun jälkeen maaliin ja saisin palkinnon. Hyvän ja pahan välisessä taistelussa olin päässyt oikealle puolelle.

Laitan nyt tämän KAUKO-OHJATTU lyhennelmän myös. Neljässä osassa: 1) Nousu korkealle lentoon - ja pudotus takaisin maan päälle. 2) Vapauteen. 3) Okkultismin todellisuus. 4) Totuus ja valhe.

Päähenkilö Ingerlise on 27-vuotias tanskalainen opettaja tapahtumien alkaessa. Neljän vuoden peruskoulunopettajana työskentelyn jälkeen arkirutiinit ovat alkaneet ahdistaa.
Kirjan alussa hän toteaa: "Yhä useammin mieleen pyrki ajatus, että täytyy olla jännittävämpääkin elämää kuin tämä."
Sitten eräs työtoveri, Svend, antaa Ingerliselle pari Ufoja käsittelevää kirjaa.
"Ja yhtäkkiä Ufot valloittivat elämäni. Kuin pyörremyrsky niitä käsittelevät kirjat puhalsivat elämästäni kaiken ikävyyden. Jännitystä, sisältöä - vihdoinkin!"

1. NOUSU KORKEALLE LENTOON - JA PUDOTUS TAKAISIN MAAN PÄÄLLE.

1. Näin se alkoi.

Oli ihmisiä, jotka olivat olleet yhteydessä toisilta planeetoilta tulleiden olentojen kanssa. Nähneet Ufoja. Puhuneet muukalaisten kanssa, ja yksi oli päässyt heidän mukanaan jopa avaruuteen. Hän oli kirjoittanut kokemuksistaan kirjan, jossa kertoi asioista, joita olennot olivat hänelle avaruudessa "opettaneet".
Sota, väkivalta ja tuho sellaisina kuin ne maan päällä koemme, olivat heidän mukaansa vain osoitus siitä, että emme olleet vielä kehittyneet niin korkealle kuin mihin meidät oli säädetty. Kerran hekin olivat eläneet samalla tavalla, mutta he olivat jo kauan sitten käsittäneet, että sellainen elämä oli järjetöntä ja alkukantaista. He olivat oppineet luopumaan kaikesta itsekkyydestä ja palvelemaan toisia ja koko maailmankaikkeutta. Siksi he olivat tulleet nyt myös maan päälle - Jumalan, Korkeimman lähettäminä - kertoakseen kokemuksistaan myös ihmisille. Opettaakseen maan asukkaat elämään rakkauden täyttämää, palvelevaa elämää, jossa sota ja hätä kuuluvat menneisyyteen.
Miten halusinkaan sellaista maailmaa!
Miten kauniilta kaikki vaikutti, suunnitelmat, ajatukset ja jopa itse ilmaisutapa. Se oli kauneuden ja hyvyyden kyllästämää. Se meni suoraan vereen kuin hedelmäsokeri ja täytti minut ilolla ja kuplivalla energisyydellä. Koskaan aikaisemmin minusta ei ollut tuntunut näin hyvältä.

Vasta jälkeenpäin tajusin, että se oli todellisuudessa vain tahmeaa siirappia, joka sumensi sekä järjen että tahdon. Niinkuin kärpäset, joita seurasin lapsuudessa maalla isoäidin mökissä, hakeutuivat katosta riippuvaan tuoksuvaan kärpäspaperiin, samalla tavoin minua houkutti noiden suurten sanojen ja ajatusten makea tuoksu. Kuten kärpäsetkin, tajusin erehdykseni vasta kun olin tarttunut pääsemättömästi liimaan.

Miten pääsisin osalliseksi tästä uudesta, ihmeellisestä maailmasta?
Työtoverillani Svendillä oli vastaus valmiina, sillä hän oli vanha tekijä alalla. "Heihin saa yhteyden langan päässä olevan sormuksen avulla", hän sanoi.
Svendille näytti olevan hyvin tärkeää saada minut vakuuttuneeksi siitä, että tällä ei ollut mitään tekemistä spiritismin kanssa. Tässä ei ollut kyse yhteydestä kuolleisiin vaan eläviin. Ufo-olentoihin.
Minulle oli samantekevää oliko kysymyksessä spiritismi vai ei. Missä raja kulki? Mitä me itse asiassa tiesimme elävistä ja kuolleista - ehkä mekin siirrymme toisille planeetoille, kun jätämme tämän maan, ehkä juuri se oli iankaikkista elämää? Joka tapauksessa tiesin, että ne olennot joihin olimme yhteydessä olivat eläviä, ajattelevia ja jännittäviä. En mistään hinnasta halunnut jättää tutustumatta heihin.

Jonkin ajan kuluttua meistä tuntui, että sormuksen käyttäminen oli hidasta - mutta Svendillä oli ratkaisu valmiina. Hän oli kerran tavannut ihmisen, joka kykeni kirjoittamaan sanat suoraan.
Heittäydyin täysin siemauksin yritykseen.
Jonkin aikaa minusta tuntui, että olin murtautumassa läpi, mutta välissä tuntui kuitenkin olevan jonkinlainen muuri, jonka läpi en päässyt. Kunnes eräänä leppoisana sunnuntaiaamuna muuri murtui ja sanat ryöppysivät esiin. Ne olivat kuin vesi, joka syöksyy murtuneen padon läpi. Kädessäni olevasta kuulakynästä valui tekstiä vuolaasti ja vaivattomasti.
Vähän aiemmin olin pohtinut sitä, kuka se mahtoi olla, joka yritti "päästä läpi". Olivatko kyseessä avaruusolennot, kuten Svend ajatteli - vai olivatko kyseessä kuolleet ihmiset - vai halusiko itse Jumala ilmaista itsensä tavalla tai toisella - tai Jeesus???
Kun sanoja alkoi virrata oli ensimmäinen mitä kirjoitin, tämä: "Minä olen Jeesus Nasaretilainen, kaikkeuden kuningas. Sinä olet Isän rakastettu, se johon Hän luottaa. Sinä tulet olemaan valkeuden enkeli maan päällä ja levittämään valoa ja lämpöä monille ihmisille."
Viimeinkin sain kokea sen, mitä olin toivonut. Hän puhui suoraan minulle, hän kertoisi minulle kaiken mitä tahdoin tietää ja johtaisi minut aivan uuteen elämään.

"Sinä panet kätesi sairasten päälle, ja ne tulevat terveiksi. Sinä menet ihmisten luo, ja kerrot heille, mitä minä olen sinulle sanonut, ja minä annan sinulle sanat ja tunnusmerkkejä, niin että he kuuntelevat sinua ja uskovat, mitä sanot..."
Kynästä soljui lupauksia ja samanlaista filosofiaa, johon olin törmännyt lukemissani kirjoissa.
Kieli oli korkealentoisen runollista, kirjoitus täydellisen kaunista. Suuria, hyvinmuodustuneita ja kauniisti eteenpäin kallistuvia kirjaimia - aivan erilaista käsialaa kuin omani, joka on aina ollut ja on edelleenkin hutiloivaa, vailla minkäänlaista järjestystä tai kallistuksia, vaikka kuinka huolellisesti yrittäisin.

Lehtiö toisensa jälkeen täyttyi kirjoituksesta ja vähän ajan kuluttua minä käytännöllisesti katsoen elin näiden olentojen, tai kuten he itse kutsuivat itseään "avaruudessa olevien sisarteni ja veljieni" kanssa. Ensimmäisen yhteyteni jälkeen, jossa yhteyshenkilöni kutsui itseään Jeesus Nasaretilaiseksi, minut siirrettiin jollekin toiselle, jolla oli hieman toisenlainen, vaikkakin yhtä täydellinen käsiala.

2. "Tiedän, että puhun jonkun kanssa."

Olinko vähääkään huolissani, tunsinko sisimmässäni pienintäkään epäilyä? Jos näin oli, se oli hautautunut syvälle sisimpääni ja pääsi hyvin harvoin pintaan, jossa tyrmäsin sen johdonmukaisilla päätelmillä.
"Tiedän, että puhun jonkun kanssa", sanoin eräänä päivänä huolestuneelle äidilleni. "Tiedän että se ei ole kuvitelmaa, kirjoitus ei ole omaani, sellaisia sanoja tai ajatuksia en pystyisi keksimään! Tiedän, että on olemassa vain kaksi voimaa: Jumala ja Saatana. Ja viimemainittu on mahdottomuus, sillä kaikki, mitä se sanoo on niin ihmeellistä ja oikeaa, niin hyvää ja mieltä ylentävää! Sen TÄYTYY olla Jumala, ja siksi minun on pakko totella!"
"Jaa-a", vastasi äitini alistuneesti, "mutta se ei oikein muistuta sitä Jumalaa, jonka minä luulen tuntevani..."

Toisaalta oli totta, etten näyttänyt voivan hyvin. Silmät punaisina ja kasvot harmaina unen puutteesta, koska kirjoitin myöhään yöhön, kuljin kuin sumussa melkein kaiken aikaa, enkä ajatellut muuta, enkä tahtonut muuta kuin "puhua sisarteni ja veljieni kanssa".
Ja sisareni ja veljeni rohkaisivat minua palkkioksi monin lempein sanoin - minä olin erityisen rakas ja minut oli valittu jotain suurta ja erikoislaatuista tehtävää varten - ja pian - pian - saisin korjata pitkämielisyyteni ja uskollisuuteni hedelmät.

3. Totuus paljastuu.

Tänä iltana se tapahtuisi - tapaisin heidät. Niin monta kertaa oli tullut esteitä, niin monta kertaa olin pettynyt. Mutta tällä kertaa se onnistuisi, tunsin sen selvästi.
Olin kauan sitten oppinut tulkitsemaan kirjoitusta kaikissa oloissa, ja osasin kirjoittaa antamalla toisen käteni sormen liukua toisen käden kämmenellä. Lisäksi olin muutaman viime viikon aikana kyennyt kuulemaan heidän äänensä; he puhuivat suoraan tajuntaani, niin että usein tiesin etukäteen mitä käteni kirjoittaisi.
Sisimpäni täytti syvä rauha. Oli kuin yksin minulle olisi uskottu suloistakin suloisempi salaisuus satumaailmasta, joka pian paljastuisi minun hämmästeltäväkseni koko kirkkaudessaan.

Tämän tästä taivutin päätäni taaksepäin ja tähyilin tähtitaivaalle. Tulisivatko he? Miten? Milloin? Minä olin valmis, tahdoin tuonne ylös - kaukaisuuteen - se oli sinä hetkenä ainoa toiveeni. Olin valmis jättämään opettajan työni. Skootterini olin jo myynyt polkuhintaan, ja siitä saamani rahat antaisin johonkin hyväntekeväisyystarkoitukseen "tervehdyksenä valkeuden enkeliltä". Kaikki kirjoitusten mukaan. Mutta mieluiten tahtoisin, että he noutaisivat minut tänä iltana ja unohtaisivat palauttaa takaisin maan päälle, sillä eihän täällä ollut mitään, mitä voisi verrata sisarten ja veljien luona vallitsevaan paratiisilliseen tilaan.
Kuinka kauan olin kuljeksinut? Tunnin, kaksi? En ollut enää selvillä. En myöskään tiedä, missä vaiheessa kylmyys alkoi hiipiä varpaista ja korvista sieluuni. Luultavasti silloin kun tajusin, että sanomat olivat tulleet erilaisiksi. Kun ne aikaisemmin olivat olleet rohkaisevia ja hyvin tarkkoja, ne olivat nyt sekavia, epäselviä, katkonaisia - aivan kuin jälkikoira joka kadottaa vainun. Minun täytyisi varmaan kokeilla useita eri paikkoja, ne sanoivat, se ei näköjään tapahdukaan täällä. Jos ajaisin lähemmäksi kaupunkia, niin ehkä?
Löysin takaisin autolle, ja lähdin ajamaan umpimähkään. En pystynyt enää saamaan minkäänlaisia tarkkoja käskyjä. Äkkiä tunsin itseni väsyneeksi, väsyneeksi. Tunsin, että olin kestokykyni rajoilla.

Kaikki tuntui pelottavalta ja ahdistavalta.
Jäätävä, puristava tietoisuus valtasi minut. En ollut enää ihminen, jolla yksin on suloinen salaisuus hallussaan, olin vain yksin. Hylättynä, petettynä, naurunalaisena.
"Minä lähden kotiin!" selvitin kovalla äänellä pimeässä autossa.
"Mene sinä vain kotiin nukkumaan", kuului heti halveksiva ääni, kuin merimies sanoisi "maakrapu!" toiselle merimiehelle.
Kun nousin hissiin, kuulin heidän äänensä. Naurukuoron, joka alkoi hiljaa ja katkonaisesti ja paisui sitten kunnes muistutti järjetöntä humalaisjoukkiota, joka iski kämmeniä reisiinsä ja ulvoi naurusta rivolle vitsille.

Minulla ei vielä ollut rohkeutta katsoa petosta suoraan silmiin, vaan uskottelin itselleni, että olin vain lopen väsynyt ja tarvitsin unta - seuraavana aamuna kaikki näyttäisi valoisammalta. Tämän kaiken täytyy olla vain väärinkäsitystä.

Sängyn laidalla istuen pidin pienen yksinpuhelun. En halunnut puhua kenenkään kanssa, en edes "sisarten ja veljien" - en halunnut minkäänlaista vastausta, halusin vain asettaa uhkavaatimuksen sille, joka kirjoitti kädelläni:
"Tästä lähin en ole enää käytettävissä! Sinä tiedät että olen tehnyt kaikkeni! Nähnyt vaivaa tehdäkseni juuri niin kuin olet käskenyt, tehnyt itseni naurunalaiseksi monien ihmisten silmissä, alistanut itseni täydellisesti toteuttamaan sinun suunnitelmiasi! Mutta nyt olen väsynyt, uupunut - lopussa! Jos olet Jumala, olet myös armahtavainen, etkä vaadi minulta, että jatkaisin tätä olematta täysin varma, että se olet sinä - sinun täytyy osoittaa se minulle aivan selvästi! Minusta se ei ole liikaa pyydetty - näillä ehdoilla minä en enää tahdo, en jaksa enää."
Sitten rojahdin tyynylle ja vaivuin unettomaan uneen.

Seuraavana aamupäivänä heräsin siihen, että äitini ja monivuotinen ystävättäreni soittivat ovikelloa. Vakavina ja huolestuneina. Se oli inhottavaa, alentavaa - eivätkö he voineet antaa minun toipua omassa rauhassani? Mutta he eivät voineet. Heidät oli lähetetty luokseni. Lähettäjä oli muuan lääkäri, johon rehtorini oli ottanut yhteyttä. He asettivat minulle uhkavaatimuksen, minulle joka itsekin olin asettanut uhkavaatimuksen Jumalalle. Heidän uhkavaatimuksensa kuului: "Joko lopetat kirjoittelusi tähän ja lähdet mukaamme, tai sinut otetaan laitoshoitoon. Pakkohoitoon, jos kieltäydyt!"
Viimeksi sanottu oli lääkärin määräys. Äitini oli taistellut vapaudestani ja päässyt sellaiseen sopimukseen, että jos lähtisin hänen tai ystävättäreni mukaan, jättäisin kaiken ja olisin jälleen oma itseni tietyn lepoajan jälkeen, kaikki olisi kunnossa. He olivat toimineet viisaasti ja ymmärtäväisesti.
He halusivat minun parastani, tiesin sen. Mutta yhtä kaikki olin raivoissani. Nöyryytetty ja haavoitettu. Miksi he eivät voineet antaa minun kulkea tietäni loppuun asti itsekseni, minähän olin melkein päämäärässäni. Kohta selviäisi lopullisesti, oliko kaiken takana Jumala, ja asiat olisivat niin kuin niiden pitääkin. Ja jollei se olisikaan Hän, minä tietysti lopettaisin. Mutta he tahtoivat, että minut lakaistaan maton alle!
Minä tahdoin taistella oikeudestani kulkea omaa tietäni - mutta olin liian väsynyt. Aloin luhistua sisäisesti - heidän reaktionsa oli kai aivan luonnollinen, kaikki NÄYTTI olevan sekaisin!

He menivät leipomoon ostamaan jotain kahvileiväksi. Minä voisin sillä aikaa pakata. Mutta kun he olivat menneet, kuohahti vihani jälleen, ja kohdistin sen häneen, joka näytti pettäneen minut täydellisesti:
"Siinä nyt näet, oletko tyytyväinen? Minä olen lopussa, täysin kappaleina, ja nuo ovat valmiit viemään minut pois vaikka pakkopaidassa. Minä kysyin sinulta erästä asiaa eilen illalla, jos satut muistamaan! Jos olet Jumala, sinun on nyt pakko ilmaista itsesi ja pelastaa minut. Ja jos et ole Jumala, vaadin että minun täytyy saada tietää tarkalleen kuka sinä olet, ja mitä ihmeen peliä sinä pidät minun kanssani!"
Minä melkein karjuin sanottavani täynnä kapinaa ja vihaa. Sitten otin esille kynän ja paperipalan. Ja innokkaasti kuin olisi tapahtunut jonkinlainen räjähdys - aivan kuin hän olisi odottanut tätä hetkeä, kuin padottu tulivuori, joka odottaa saavansa syöstä sisuksensa taivaalle, hän alkoi kirjoittaa kädelläni.

Kirjoitus oli tavanomaisen täydellistä, vaikka se vaikutti aavistuksen tärisevältä, kuin kiihtymyksen vallassa tehdyltä. Mutta kirjaimet olivat tällä kertaa 4-5 cm korkeat - suurimmat mitä koskaan olin kirjoittanut, ja ne suorastaan loistivat voitonriemua.
Paperilla luki: "MINÄ OLEN SAATANA, JA MINÄ OMISTAN SINUN SIELUSI!"

4. Pelastettu.

Kiitän Taivaallista Isääni ja maallisia vanhempiani siitä, että tuona hetkenä tiesin mitä minun pitää tehdä. Että tiesin kuka on voimakkain henkimaailmassa, kenen edessä Saatanan piti väistyä. Jos en olisi sitä tiennyt, on epävarmaa, olisinko välttynyt psykiatrin hoidolta ja mielisairaalalta, tai mitä tuohon tilanteeseen sitten olisikaan hoidoksi löydetty.
Mutta minä tiesin sen, nousin seisomaan - ruumiini, sieluni ja henkeni nousi! Sinkosin kynän kaikin voimin huoneen nurkkaan, lennätin paperin perässä ja huusin: "Vai NIIN sinä uskot? Sinä et omista ketään, joka ei tahdo sitä! Minä en kuulu sinulle! Sinä olet pettänyt minua, mutta minä kuulun Jumalalle!"
En maininnut Jeesuksen nimeä, mutta uskoin Taivaan täydelliseen ylivoimaan pimeyden voimista. Ja tartuin kuin pieni lapsi ainoaan näkyvissä olevaan pelastumismahdollisuuteen: Jumalaan, minun Isääni. Jumala oli voimakkaampi kuin tuo, joka väitti omistavansa sieluni!

Millä tavalla minua kuukausia ohjannut vieras olento jätti minut, on vaikea kuvailla, mutta en milloinkaan unohda tuota tunnetta, jonka tunsin koko ruumiillani.
Seisoin keskellä lattiaa, ja heti kun olin huutanut viimeiset sanani, minusta tuntui kuin jokin vaatekappale tai pikemminkin säkki, joka oli ollut päälläni, mutta josta vasta nyt olin tullut tietoiseksi, olisi aukaistu pääni yläpuolella ja kierretty alas ruumistani pitkin, kunnes se lojui jalkojeni juuressa. Jokin, joku valui alas ja ulos ruumiistani, ja siinä hetkessä tiesin, että hänen valtansa oli murtunut, hän oli poissa.
Ensimmäinen ajatukseni oli: "Oi, Jumalan kiitos, minua ei olekaan valittu mihinkään erityiseen tehtävään, olen vain aivan tavallinen ihminen. Ja kiitos Jumalalle, ettei maailmanloppu tulekaan 29.tammikuuta (olin saanut sanoman, että näin tapahtuisi) - saisin taas elää, nähdä taas auringon ja taivaan ja puut!"

Oli kuin olisin herännyt unesta. Ei painajaisesta, pikemminkin päinvastoin, mutta unesta, jonka vallassa olin ollut niin täydellisesti, että siitä oli tullut koko elämäni. Minä itse, oma persoonani, oli lakannut olemasta ja ympärilläni olevat asiat olivat muuttuneet epätodelliseksi varjomaailmaksi.

Kun ajoin ystävättäreni kyydissä hänen kotiinsa, lämmitti aurinko riitteisiä kynnöspeltoja. Minä lämmittelin sen valossa ja lämmössä, imin sisääni päivän kauneutta ahnaasti kuin ihminen, joka on vaeltanut loputtomilla jäälakeuksilla, sokaistunut niiden valkoisista kentistä ja tuntenut niiden kylmyyden luissaan ja ytimissään. Olin vieraillut kuoleman valtakunnassa, ja olin nyt täynnä kiitollisuutta Jumalalle, jonka tiesin pelastaneen minut takaisin elämään.

...

2. Vapauteen.

1. Ylös kuolemanvirrasta.

Istuin hiljaa, mutta monet ajatukset risteilivät mielessäni. Miten kauan siitä olikaan kun olin ajatellut omia ajatuksiani! Tilanteessa oli jotain epätodellista - jotain keskiaikaista! Se oli kuin vanhasta sadusta - jossa ritari ratsastaa kantaen sylissään lasta, kannoillaan itse Paholainen, joka vaatii lasta omakseen, koska on kauan sitten saanut tämän itselleen ovelalla petoksella - ratsastaja karauttaa kirkon pihaan, ovelle, sisälle kirkkoon - bang! Ovi kiinni! Lapsi on pelastunut! Ja Paholainen raivoaa mielettömästi ja voimattomasti ulkopuolella.
Satuako? Tiesivätkö vanhat enemmän Pahan todellisuudesta kuin me viisaat ja epäuskoiset nykyihmiset, ajattelin mielessäni. Joka tapauksessa he tiesivät ainoan pakopaikan maailmassa. Jeesuksen. Ristin.
Tunsin halua aivan kirjaimellisesti etsiä turvapaikkaa kirkosta, puhua papin kanssa. Mutta seuraavassa hetkessä peräydyin ja ajattelin, etten kuitenkaan tekisi niin. Saatoin nimittäin jo kuulla vastauksen: "Mutta rakas ystävä, ota nyt rauhallisesti, eihän ole olemassa ketään, jonka nimi on "Saatana", ennen vanhaan sanottiin vain niin, kun haluttiin jollakin tavalla kuvata pahuutta! Nyt tiedämme paremmin, paha on käsite, ei persoona, joka voisi puhua ihmisille tai vaivata heitä. Sinä olet vain ylirasittunut, keskustele asiasta lääkärisi kanssa, hän pystyy auttamaan sinua!"
En tahtonut riskeerata ja kuulla tuollaista vastausta. Se mutkistaisi tilannettani entisestään. Päätin siis painia itsekseni.

Lääkäri, jolle ystävättäreni oli kertonut minusta ja jonka luona hän pyysi minua käymään saadakseni "jotain hermoilleni", puristi kättäni ymmärtäväisesti.
Hän katsoi minuun vakavasti ja sanoi minulle ilman vähäisintäkään moitetta tai halveksuntaa äänessään: "Taivaan ja maan välillä on asioita, joista emme tiedä... siitä ei ole epäilystäkään! Mutta älä kajoa niihin, älä yritä tunkeutua sille alueelle, sillä ihmismieli ei sitä kestä. Usko minua, psykiatrisilla osastoilla on monia, jotka ovat räjähtäneet kappaleiksi näiden asioiden vuoksi."
Hän hyväksyi rauhallisesti, että olin ollut alueilla, joilla todella tapahtuu merkillisiä asioita. Rauhallisesti ja asiallisesti hän antoi oman neuvonsa.
Se lohdutti minua suuresti, ja siksi en koskaan unohda häntä. Ensimmäinen lääkäri oli ollut sitä mieltä, että minut pitäisi viedä hoitoon, kun uskoin mokomiin asioihin, ja toinen tapaamani lääkäri oli yrittänyt vakuuttaa minulle, että olin kehitellyt kaikki omassa mielikuvituksessani. Mutta tämä lääkäri osoitti minulle kunnioitusta, kun hän otti kokemukseni todesta, ja kohteli minua kuitenkin kuin itsenäistä ihmistä, joka itse valitsee tiensä: "Voit jatkaa tällä tiellä, mutta sinun tulee tietää, että minun käsitykseni mukaan se tuhoaa sinut!"

Tunsin todella itseni terveeksi ja "normaaliksi" siitä hetkestä, jolloin "säkki" putosi jalkoihini, olin vain väsyneempi kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen olen ollut. Sielu ja ruumis lopen uupuneita.
Otin vähän sitä "jotakin hermoille", jota lääkärit antoivat minulle, mutta pian lopetin lääkkeiden ottamisen ja tyydyin vain nukkumaan ja lepäämään, lepäämään ja nukkumaan - tämän tästä koin suunnatonta iloa siitä, että olin saanut elämän ja vapauden takaisin.
Muutaman viikon päästä koin olevani valmis palaamaan työhöni. Kirjoitin työtovereilleni ja rehtorille ja pyysin heiltä anteeksi - sen enempää selittelemättä - typerää käytöstäni ja lupasin palata joulun jälkeen työhön uutena ja parempana ihmisenä!
Kaikki olivat sydämellisiä, lapset olivat iloisia että palasin takaisin, eikä kukaan kysellyt piinallisia kysymyksiä. Ja minä kiitin joka päivä Jumalaa siitä, että hän oli auttanut minut - pelastanut minut - ylös kuoleman virrasta, johon sokeasti, typerästi ja vapaaehtoisesti olin heittäytynyt.

2. Kuka hän oli?

Oliko se todella Saatana itse, kuten hän väitti, joka oli kolmen kuukauden ajan pitänyt minua täydellisesti hallinnassaan? Oliko se todella hän, joka oli kirjoittanut kädelläni ne korkealentoiset, suloiset sanat?
Sitä minä pohdin usein seuraavina päivinä.

Oli selvää, että kyseessä oli persoona. Hänellä oli tunteet, luonne, tahto, ajatuksia.
Olin rakastanut kaikkia niitä kauniita asioita, jotka hän sanoi - kaikkea sitä, minkä hän ikään kuin palvoen laski jalkojeni juureen.
Ja olin sulkenut silmäni kaikelta, mikä viittasi siihen, että hän ei mahdollisesti ollutkaan se mikä väitti olevansa.

Kun olin kuuliaisesti antautunut toteuttamaan hänen ohjeitaan, hän liehitteli minua mairitteluin ja lupauksin ja antoi minulle onnen tunteen, joka ajoittain oli melkein ruumiillisesti huumaava. Se oli onnentunne, jota mikään maallinen kokemus ei koskaan ollut minulle antanut, eivät edes syvimmät rakastumiset.
Kun sitä vastoin kerran yritin panna jarruja hänen ahdistukseen asti vaatimalleen tottelevaisuudelle, jouduin kokemaan pohjattoman hylätyksi tulemisen tunteen, jollaista en myöskään ole milloinkaan kokenut tässä maailmassa. Hän ei puhunut minulle tuntikausiin, käsi oli aivan kuollut, yhteys täysin kadonnut. Minä luulin että kaikki oli lopussa, käpristyin yksinäisyyteeni, itkin ja kaduin kapinallisuuttani - tietysti tottelisin häntä! Muutaman tunnin kuluttua hän otti minut taas armoihinsa, aluksi kuin loukkaantuneena moittien, mutta kohta taas täynnä lohdutusta, rohkaisua ja uusia lupauksia.

Minusta kyllä tuntui hieman omituiselta, että tämä olento, jonka piti olla jumalallista alkuperää, käyttäytyi siten - erityisesti minua hämmästytti hänen loukkaantunut äänensävynsä, jolla hän aika usein koetti taivutella minua tahtoonsa. Mutta minä TAHDOIN uskoa, että oli kyse hyvästä, ja loppujen lopuksi, eihän Jumalan kanssa sopinut väitellä, hän ei varmaankaan suvainnut tottelemattomuutta. Näin pohdin. Ja torjuin näin mielestäni vähäisen levottomuuden päästäkseni taas osalliseksi lupauksista ja onnesta.

Vasta nyt jälkeenpäin minulle selvisi miten monilta pieniltä vihjeiltä olin ummistanut silmäni. Miten monet merkit olisivatkaan voineet ajoissa osoittaa minulle mitä alkuperää hän oli.
Mutta minä en halunnut enkä voinut, sillä ainoa mikä minua kiinnosti, oli saada se mitä hän jatkuvasti minulle lupasi! Sillä tavalla ihminen myy sielunsa! Kun on päässyt niin jonkin makuun, että sitä etsii ja haluaa mihin hintaan tahansa.
Keskustellessani kerran hänen kanssaan yritin saada selville kuka hän tarkkaan ottaen on. Hän vastasi aina kysymyksiin, paitsi jos kysyin häneltä jotain tämän tapaista. Mutta tällä kertaa hän näytti raottavan vähän ovea.
- KUKA sinä oikeastaan olet? kysyin.
- Olen luoja, kuului vastaus.
- Oletko sinä Luoja?
- En, olen eräs luojista.
- Mitä sinä luot?
- Minä luon suunnitelmia ihmisille!
Yritin udella häneltä lisää, mutta hän torjui minut lempeästi: "Sinä kyselet liian paljon, rakas sisar!" hän sanoi ja muutti aihetta.

Kyllä se oli itse Saatana, jonka kanssa olin keskustellut. Kun katsoin taaksepäin mieleeni nousi kuva ajattelevasta, toimivasta persoonasta, jonka olemus vastasi hyvin sitä kuvausta, jonka Raamattu antaa Paholaisesta. Persoonasta, jonka ainoa päämäärä on vangita, tuhota ja omistaa ihmissielu, joka todellisuudessa tahtoi kuulua Jumalalle.

Tämä persoona oli tehnyt minunkin varalleni suunnitelman. Hän oli nähnyt, mitä minun sydämeni eniten kaipasi, sen lisäksi että se halusi kuulua Jumalalle: jännitystä, seikkailua, hauskuutta. Tulla huomattavaksi ja tärkeäksi ihmiseksi, jota muut mielellään ihailisivat! Sitä hän kykeni käyttämään suunnitelmassaan! Ja hän tuli "viettelijänä", "valkeuden enkelinä", mikä Raamatun mukaan on yksi hänen valepuvuistaan.

Suunnitelman malli oli selvä - näin jälkeenpäin! Ensin hän valloitti "taloni" kultaisilla lupauksillaan ja liehittelevillä sanoillaan. Sen jälkeen hän sulki ikkunat ja tyhjensi talon kaikesta irtaimesta, niin että sinne ei jäänyt muita kuin hän ja minä pimennettyjen ikkunoiden taakse. Vähitellen hän murensi ruumiini ryöstämällä yöuneni ja kalvoi sieluani antamalla mieleni alituiseen vaihdella ylijännittyneestä odotuksesta syvään pettymykseen.
Ja autuaassa huumassa istuin vain paikoillani ja katselin kuinka talo pimennettiin ja hävitettiin. Dynamiittipanos lattian alla olisi hyvin täydentänyt työn ja räjäyttänyt talon pirstaleiksi - ajanut minut huutavana ja raunioituneena suljetulle osastolle, itsemurhaan tai ties minne: "Minä olen Saatana, ja minä omistan sielusi!" Se oli kortti, joka hänen oli pakko pelata pöytään vähää ennen kuin hän oli suunnitellut antavansa kuoliniskun.

Hän oli todella Saatana, se jota Raamattu sanoo murhaajaksi, valehtelijaksi, hävittäjäksi, varkaaksi. Hän on se henkilöitynyt paha, jonka ainoa päämäärä ja tarkoitus on ihmisten vangitseminen. Mutta hän ymmärtää myös tekeytyä täydelliseksi vastakohdakseen, valkeuden enkeliksi, kun se sopii hänen suunnitelmiinsa.
Innokkaasti ja avokätisesti hän sirottelee ympärilleen lupauksia ja unelmia ja onnea, mutta vain päästäkseen lopulliseen päämääräänsä, jota hän ei milloinkaan unohda ja josta hän ei koskaan luovu.
Minä tiedän että hän on sellainen, sillä hänen kanssaan minä keskustelin. Se oli hän, joka tarjoili minulle hunajaa ja viiniä ja kuiskaili maireita lupauksiaan niin kauan kuin söin ja join - ja se oli hän, joka loukkaantuneen hiljaisuuden vallitessa kääntyi minusta pois, jos hetkeksikään pysähdyin ajattelemaan tai epäröimään. Se oli hän, joka päästi karmean pilkkanaurun, kun uskoi saaneensa minut verkkoonsa, ja se oli hän, joka pitkän aikaa vielä jälkeenkin vainosi minua raivoten, kun hänelle selvisi että hänen suunnitelmansa ei toteutunutkaan.

Sillä se ei koskaan toteutunut. Jumalan armosta. Jumalan, joka myös on se, joksi Raamattu HÄNET kuvaa: pelastava, armahtava Jumala, Isä, joka tulee lastensa avuksi, kun he huutavat häntä avukseen. Ja senkin minä tiedän, sillä hän tuli minun avukseni.

3. Uusi rakennus.

Vaikka kaikki ulkoisesti sujui reilusti yli odotusten, huomasin silti pian, että nuo pimeät kuukauteni olivat saaneet aikaan pahoja tuhoja "taloni sisällä".
Raamattu sanoo, että kun paha henki lähtee ihmisestä, se jättää jälkeensä tyhjyyden. Se on totta. Kun katsoin omaa sisintäni, se oli tyhjä. Kylmä, autio, halvaantunut. Minusta tuntui, että se oli vieläkin enemmän kuin vain tyhjä, se oli kuin tontti. Kuin riisuttu ja autio rakennustyömaa, jossa kaikki lojui sikin sokin, kuin pyörremyrskyn jäljiltä. Tunteet, tahto, arvostelukyky, toimintatavat, kaikki näytti olevan sekasotkuisessa mytyssä, joka oli heitetty maahan miten sattuu ja vahingoittunut.
Öisin tontilla riehuttiin. Yö toisensa jälkeen heräsin, läpimärkänä hiestä, kykenemättä liikkumaan ja jäätävän pelon kangistamana. Joskus tuntui siltä kuin päälläni olisi ollut valtava paino, joka puristaisi ilmat pois keuhkoistani, tai tunsin aivan ruumiillisesti jonkun olevan huoneessa, jonkun joka puristi kätensä kurkkuni ympärille ja alkoi kuristaa huohottaen samalla korvaani.
Kun näin tapahtui ensimmäistä kertaa, lamaannuin kauhusta, enkä olisi millään uskaltanut mennä takaisin nukkumaan. Mutta sitten tulin ajatelleeksi ratsastajaa, jolla on lapsi sylissään, ryntäämässä kirkkoon paholainen kintereillään.
Kirkko, Jeesus, risti. Tunsin, että se oli ainoa käytettävissä oleva ase, jota hän tosissaan pelkäsi.

Niinpä otin ristin aseekseni. Huohottaen ja haukkoen ilmaa näiden yöllisten hyökkäysten aikana, jotka tuntuivat kestävän ikuisuuden, toistin toistamasta päästyäni: "Minä nostan ristin sinua kohti, sinulla ei ole mitään valtaa minuun, minä nostan ristin sinua kohti..." Ja tuskallisen hitaasti, mutta varmasti, ote irtosi kaulaltani, läsnäolo, paino, pelko ja käsi totteli taas ja kurotuin valokatkaisijaan. Monta kertaa nukuin lopun yötä valot päällä toivoen, ettei sama taas kohta toistuisi.

Ristin voiman koettuani sain kantavan pohjan uudelle elämälleni. Sillä joka kerta kun se tapahtui, pystyin torjumaan sen suuremmalla arvovallalla, ja mitä useammin opin nukahtamaan uskossa ristin varjelevaan voimaan, sitä harvemmiksi tuskakokemukseni kävivät.

Minulle kasvoi aivan uusi usko, voimakkaampi kuin minulla oli ollut aikaisemmin. Olin aina uskonut, että Jumala on Saatanaa voimakkaampi, ja että Jeesus voitti Saatanan kuollessaan Golgatalla. Nyt tiesin, että se on totta. Tunsin omassa ruumiissani, ettei Saatana voinut mitään kun "nostin ristin häntä kohti". Hän pystyi pelottamaan, muttei koskaan voittamaan, hän pystyi raivoamaan aikansa, mutta lopulta hänen täytyi väistyä.

Tämä usko oli tontilleni rakennettavan uuden talon perusta. Mutta talo se ei vielä ollut. Sisimmässäni tunsin itseni edelleen täysin kylmäksi ja kuolleeksi, ja aloin jo pelätä, että joutuisin elämään lopun elämääni niin.
Meni muutamia viikkoja, ehkä jopa joitakin kuukausia, ennen kuin tajusin, että Isäni, joka oli pelastanut minut kuoleman virrasta, ei aikonut jättää työtään siihen. Hän halusi raivata tonttini ja rakentaa sille uuden talon.
Hän alkoi kirjaimellisesti perustuksista.

Eräänä jääkylmänä talvipäivänä olin matkalla koulusta kotiin. Matalalta paistavan auringon säteet lankesivat hangen peittämälle meren jäälle, ja saivat kaiken kimaltelemaan valkoisena ja kristallinsinisenä. Yhtäkkiä silmäni avautuivat näkemään, kuinka kaunista kaikki oli ja mieleni täytti ylitsevuotava ilo ja voimakas tunne siitä että MINÄ ELIN. Jumala oli totisesti luonut maailman ihmeelliseksi, ja tässä aivan tavallisessa arjessa oli niin paljon kaunista nähtävää ja iloittavaa, että se aivan pakahdutti sydämen! Miten tyhmä olinkaan ollut, kun olin uskonut, että onni olisi sitä, että pääsisi jonnekin tähtiin...
Ajatuksiini nousi kaikki se elämä, joka lepäsi valkoisten hankien alla, ja se tuntui minusta melkein kuin kuvalta omasta sisimmästäni. Kylmää, jäätynyttä ja kangistunutta. Mutta ei kuollutta. Hangen alla oli elämä horroksessa.
Tämä ajatus antoi uutta toivoa, uutta rohkeutta. Minun täytyi odottaa, niinkuin maan alla olevan elämänkin täytyi odottaa. Lämpöä, aurinkoa ja kevättä. En voinut jouduttaa sitä, mutta voin ottaa vastaan ja antaa lämmön vaikuttaa, kunnes versot olisivat valmiit murtautumaan esiin.
Seuraavina kuukausina koin kerta toisensa jälkeen, että minut valtasi sama syvä ilo ja kiitollisuus milloin mistäkin Jumalan luomistyön osasesta. Koskaan aikaisemmin ei esimerkiksi kevät ollut tuntunut niin ihmeelliseltä ja kauniilta kuin sinä vuonna. Pienet ja arkiset jokapäiväiset asiat tulivat tärkeämmiksi ja rakkaammiksi kuin koskaan aikaisemmin. Löysin vähä vähältä sen minkä olin kadottanut, tai pikemminkin heittänyt pois, kun annoin teljetä itseni sisään yhdessä viholliseni kanssa. Myös ajatusmaailmassani, joka oli joutunu täydelliseen kaaokseen, näytti olevan käynnissä jonkin raivaus - en tiedä kuinka se tapahtui, mutta vähitellen käsitteet saivat uuden merkityksen ja alkoivat asettua järjestykseen.

Olin taas maan pinnalla ja iloitsin siitä. Olin saanut myös takaisin luottamukseni Jumalaa kohtaan. Hän oli minun Isäni, ja minä hänen lapsensa, sellainen, jollainen olin ollut ennen kuin lähdin pois hänen luotansa.
Mutta jouduin kokemaan tuskallisen kokemuksen, ennen kuin pääsin normaaliin yhteyteen toisten ihmisten kanssa. Tuo kokemus tuli rakastumisen kautta, joka ensi alkuun vaikutti lupaavalta ja onnelliselta, mutta päättyi hyvin pian suureen pettymykseen.
Alkuun minusta tuntui, että olin takaisin siinä, mistä juuri olin vapautunut: suuria lupauksia, jotka osoittautuivat tyhjiksi, kiihkeitä toiveita, jotka vaihtuivat syvään ja tuskalliseen hylkäämiseen. Sulkeuduin entistä enemmän itseeni valitellen katkerasti häviötäni ja tuskaani.
Nyt vuosien päästä näen, että juuri tämä kokemukseni karisti viimeisetkin jään ja kuoleman rippeet sisimmästäni. Ja näen, kuinka tärkeää oli, että jouduin sen kokemaan. Turvallinen ja luottavainen jumalasuhde on rakennuksen perusta ja myös uuden talon rakentamisen edellytys. Mutta ilman elävää sydäntä ei koskaan voi olla elävää rakennusta.
Eikä minun sydämeni ollut elävä. Vietettyäni kuukausia pahuuden henkivaltojen seurassa, sydämeni oli kylmä ja itseriittoinen...

Vedin verhot syrjään ja avasin ikkunat ja ovet ulos maailmaan - lukitakseni itseni taas kohta sisään katkeran kokemukseni kanssa.

Tämä aika lukittujen ovien takana pakotti minut valitsemaan, haluanko viettää lopun elämääni sisällä hautomassa kokemiani loukkauksia ja puolustautumalla uusilta pettymyksiltä, vai halusinko ottaa riskin ja elää "avoimin ovin".
Ymmärsin, että ainoa mitä sisälle jääminen saisi aikaan, oli entistä kuolleempi ja jäätyneempi sydän, ja siitä seuraisi, etten uskaltaisi ottaa vastaan mitään sen paremmin Jumalalta kuin ihmisiltäkään, koska pelkäisin menettäväni sen.
En tahtonut, että minulle kävisi niin. Mutta oli vaikea taivuttaa tunteet kuuntelemaan ymmärryksen todistelua.
Mutta Isäni auttoi minua jälleen. Tunsin hänen läsnäolonsa hyvin selvästi kaiken eristyneisyyteni keskellä. Oli kuin hän olisi kaiken aikaa yrittänyt kääntää katseeni pois oman itseni tarkkailusta katsomaan ympäröivää elämää. Eikö siellä ollutkin iloa ja valoa ja raikasta ilmaa? Enkö ollutkin ennen kokenut kuinka hyvä ja lämmin toisten ihmisten seura oli? Enkö uskonut, että hän tahtoi olla myös ulkopuolella kanssani, kaikessa mitä siellä tapahtui, sekä hyvinä että pahoina päivinä?
Kyllä minä sen tiesin, tunsinhan minä Isäni, joka oli aina ollut lähelläni, sekä ilossa että surussa. Hänen avullaan ja armostaan pystyin antamaan sekä nykyisyyteni että tulevaisuuteni hänen käsiinsä. Luovuttamaan hänelle katkeruuteni ja tuskani, kaikki tunteeni, joita en kyennyt hallitsemaan, ja päättämään, että avaisin sydämeni jälleen yhteydelle ympäröivään maailmaan.

Jumala ei vain pelasta lapsiaan Saatanan käsistä. Hän korjaa myös tuhot, jotka Saatana on aiheuttanut. Sillä hän pystyy korjaamaan jokaisen murtuman armahtavasti ja täydellisesti.

Vuosien varrella olen usein lukenut sanat, jotka Daavid lausuu 40. Psalmissa: "...hän kumartui minun puoleeni ja kuuli minun huutoni. Ja hän nosti minut ylös turmion kuopasta, lokaisesta liejusta, asetti minun jalkani kalliolle, hän vahvisti minun askeleeni. Hän antoi minun suuhuni uuden virren, kiitoslaulun Jumalallemme."
Ja joka kerran olen ajatellut: "Juuri näin hän teki minulle! Täsmälleen näin!" Ja sydämeni täyttyy kiitoksesta.

4. Ehtoollinen.

Heti vapautumiseni alkuajoista lähtien alkoi mielessäni takoa yksi ja sama ajatus: Minun pitäisi mennä kirkkoon ja ehtoolliselle.
Sen olisi pitänyt olla maailman yksinkertaisin asia, mutta en ollut tottunut käymään kirkossa ja minun piti aina ottaa itseäni niskasta mennäkseni sinne. Jouluaattona kyllä kävin, mutta tavallisena arkisunnuntaina tunsin itseni tunkeilijaksi.
Itse asiassa kesti seitsemän vuotta, ennen kuin sain lähdetyksi. Muutaman kerran aikaisemminkin olin rohkaissut itseni ja käynyt kirkossa juhlapyhinä, mutta merkillistä kyllä aina sellaisena päivänä, ettei siellä ollut ehtoollisen viettoa.
Sitten vihdoin seitsemän vuoden kuluttua istuin kirkossa odottamassa, että tulisi ehtoollisen jaon vuoro.

Vanhan maalaiskirkon haalistuneet maalaukset, jotka esittivät enkeleitä, paholaisia, pyhimyksiä ja kadotettuja, muistuttivat minua menneisyyden synkistä päivistä enemmän kuin olisin välittänyt. Nuo vastenmieliset sarvipäiset ja hännälliset hahmot, joille nykyihmiset hymähtävät.
Kunpa he tietäisivät kuinka todellinen hän on! ajattelin. Sarvet ja häntä? No jaa, ehkäpä, ehkä ei, se on epäoleellista. Kysymys on hänen olemuksestaan, sitähän he ovat yrittäneet kuvata. Ja mikään kuvallinen esitys ei voi olla kyllin vastenmielinen. Tai kyllin kaunis jos niikseen tulee! Sillä jos minä joutuisin kuvaamaan häntä sellaisena kuin minä "näin" hänet valon enkelinä, kuvasta tulisi koko lailla erilainen kuin seinällä näkemäni.
Se olisi hurmaava ja komea olento, jolla on mairea hymy ja kutsuva syli. Mutta luonteeltaan hän olisi yhtä inhottava ja sadistinen kuin kirkon vanhassa seinämaalauksessa. Sillä ulkomuodostaan huolimatta hän on aina sama. Hän on silkkaa kuohuvaa, polttavaa ja tappavaa pahuutta.

Siinä istuessani minua alkoi yhä enemmän suututtaa, miten ovelaa suunnitelmaa hän käytti oman aikamme ihmisiin: hän uskotteli heille, ettei ole lainkaan olemassa. Että hän oli pelkkä vanha uskomus. PAHOLAISESTA oli tullut PAHUUS. Mikä peite, jonka alla hän pystyi pitämään omaa peliään!

Samalla kun lauloin virsiä ja yritin kuunnella saarnaa, kasvoi sisäinen levottomuuteni. Oli kuin nouseva rajumyrsky olisi kasvavalla voimalla moukaroinut mieltäni, samalla kun lihakseni kangistuivat niin, että aloin epäillä, kykenisinkö ollenkaan liikkumaan, kun olisi aika lähteä liikkeelle.
Mitä enemmän ehtoolliselle meno lähestyi sitä pahemmaksi oloni kävi, ja kun vihdoin kuljin keskikäytävää pitkin vääntäydyttyäni vaivalloisesti pystyyn, tunsin kulkevani kuin robotti.
Jalat tärisivät, sydän pumppasi verta sellaiseen tahtiin, että luulin kehoni hajoavan. Kurkkua kuristi niin että sain tuskin henkeä, ja kasvoni olivat varmaan kirkuvan punaiset.
Mutta sen sijaan että olisin pelännyt, kuten ilmeisesti oli tarkoitus, päättäväisyyteni vain voimistui. "Vaikka tähän kuolisin", sähisin vihaisena viholliselleni, "vaikka kaikki nauraisivat ähinääni ja puhkumistani, niin älä luulekaan, että voit estää minua menemästä!"

Sain ehtoollisleivän ja nautin sen. Sitten pappi ojensi minulle viinin, ja pidin sitä vapisevin käsin hänen edessään. "Jeesuksen Kristuksen veri!" kuului hänen rauhallinen äänensä.
"SE ON HEDELMÄVIINIÄ!" sanoi samassa toinen ääni. Kovaa, pilkallisesti ja jäätävästi suoraan oikeaan korvaani.
Kului muutama sekunti, ennen kuin uskalsin kääntää pääni ja katsoa kuka ihmeessä oli niin röyhkeä, että uskalsi keskeyttää pyhän toimituksen. Silloin ymmärsin, että en tietenkään voinut nähdä häntä. Kiinnitin katseeni pieneen hopeamaljaan ja toistin itsekseni sanat: "Jeesuksen Kristuksen veri!"
Sitten join, enkä kuullut enää protesteja tai pilkkasanoja. Siinä silmänräpäyksessä ruumiini valtasi levollisuus, ja kun menin paikalleni, minusta tuntui siltä kuin olisin ollut sekä sisäisesti että ulkoisesti suihkussa.

5. Jeesuksen veren voima.

Jeesuksen Kristuksen veri... siitä päivästä tiesin, miten suuri sen merkitys oli henkimaailmassa.

Seitsemään vuoteen minun "yhteyteni" ei ollut ilmaissut itseään millään tavalla. Meidän välillämme ollut risti oli synnyttänyt välimatkan ja muodostanut voimatasapainon, niin ettei hän milloinkaan päässyt vaarallisen lähelle. Me ikään kuin seisoimme molemmat omalla puolellamme kuilua ja huusimme toisillemme - risti oli minun suojani ja hänen esteensä.
Mutta kun kumarruin juomaan "Jeesuksen Kristuksen veren" - silloin hän raivostui niin, että ryntäsi kuilun yli, hänen OLI PAKKO huutaa häväistyksensä ja protestinsa suoraan korvaani niin, että kuulin sen selvästi. Se oli liikaa hänelle!
Jeesuksen Kristuksen veri...

Tietysti olin vaikka kuinka monta kertaa lukenut, mitä Golgatalla tapahtui. Mutta luulen, että vasta sinä sunnuntaina tuossa vanhassa maalaiskirkossa minulle selvisi täysin, että Jeesuksen ristillä vuodattama veri oli kristillisen uskon ydin ja voima. Risti, jota olin korottanut pimeinä öinä, oli ajanut pahan pakosalle. Siksi että Jeesus, Jumalan oma Poika, oli Golgatalla alistunut lävistettäväksi ja teurastettavaksi "uhrilampaana", kuten Raamatussa sanotaan. Koska hän siellä lunasti meidät ihmiset verellään. Ei vain siksi, että meillä kerran olisi iankaikkinen elämä hänen kanssaan Jumalan luona, vaan että me jo täällä maan päällä voisimme elää vapautettuina pimeyden vallasta. Golgatan veren tähden olin kyennyt vapautumaan demonisesta vetovoimasta ja niistä siteistä, joilla Saatana oli minut sitonut. Jeesuksen Kristuksen veren ansiosta.

Se viha, jonka aistin korvaani kähisevästä äänestä ehtoollisviiniä nauttiessani, vakuutti minut paremmin kuin mikään muu. SAATANA VIHAA JEESUKSEN VERTA! Koska se on hänen tiellään kuin muuri, niin ettei hän kykene tekemään mitään. Sitä ihmistä, joka hakee turvapaikkaa tämän muurin takaa, hän ei voi saada valtaansa.
Se ei tarkoita, ettei hän enää voisi vahingoittaa tai häiritä ihmistä, tai että ihminen olisi immuuni hänen vaikutukselleen. Tietysti hän jatkaa "huutojaan kuilun yli", ja yrittää houkutella uhriaan omalle puolelleen. Mutta Jeesuksen veren tähden me olemme vapaita valitsemaan, kuuntelemmeko häntä vai emme. Vapaita valitsemaan, ketä me haluamme palvella.
Ja JOS olemme joutuneet hänen valtaansa - tapahtuipa se sitten tiedostamattamme tai avoimin silmin, meillä on kuitenkin aina - Jeesuksen Kristuksen veren tähden - mahdollisuus huutaa apua.

Turvan etsimisellä "veren muurin" takaa - ristin korottamisella suojaksi - ei ehdottomasti ole mitään tekemistä maagisen manaamisen tai mystisten rituaalien kanssa. Siinä on kyse yksinkertaisesti uskosta. Usko siihen, että Jeesus on voimakkaampi kuin Saatana, antaa rauhan. Usko siihen, että Jeesus voitti hänet kerran kertakaikkiaan vuodattaessaan verensä ja antaessaan elämänsä, vapauttaa ihmiset heidän siteistään.
Eikä USKO merkitse sitä, että tunnemme uskovamme. Vaan se merkitsee sitä, että päätämme uskoa sen. Päätämme, yksinkertaisesti ja selkeästi uskoa, että se on totta, koska Jeesus itse on sanonut niin. Koska Raamatussa sanotaan niin. Kun valitsemme luottamuksen siihen, että se on totta, se on samalla puolen valinta. Pakenemme muurin taakse, ja saamme huomata, että se kestää.

Kuinka usein olenkaan toivonut, että voisin kertoa siteissä oleville sieluille tämän salaisuuden. Sillä pahuuden henkivallat eivät ahdista ainoastaan sellaisia ihmisiä kuin minä, joka olen ollut suoranaisessa yhteydessä heihin...

...

VIII. Jeesus.

1. Ystävällisyyttä ja huolenpitoa.

Ainoa tavoitteeni oli löytää kristittyjä. Kaupungin toisesta päästä löysin muutaman ränsistyneen mökin. Nuori perhe kurkisti yhden ovesta.
"Onko täällä ketään kristittyjä?" tiedustelin toiveikkaasti.
"Ei, me olemme kaikki harijan- eli paarialuokkaa, kastittomia", mies vastasi. "Mutta kaupungissa on kyllä kirkko." Hän viittasi samaan kirkkoon, jonka pastori oli kastanut minut. Se nostatti esiin muistoja Sai Babasta, joten minulla ei ollut mitään aikomusta palata sinne.
"Entä tuossa suunnassa?" jatkoin osoittaen edessäni olevaa tietä. Näin valtatien merkin muutaman metrin päässä. Opasteessa luki: Kadiri 72 kilometriä.
"Kadirissa on paljon kristittyjä. Siellä on kristittyjen yhteisö." Olin niin innoissani tästä uutisesta, että olisin ollut valmis lähtemään vaikka heti, elleivät pitkä matka ja se, että pian olisi ilta, olisi estäneet minua. Tiesin, että olisi parempi levätä.
"Voisinko olla teidän luonanne yötä?" kysyin. "Minulla ei ole rupioita, mutta voin antaa yhden Amerikan dollarin. Se on noin kahdeksan rupian arvoinen."
Mies katseli minua päästä varpaisiin, ennen kuin lopulta kieltäytyi.
"Kiitos kuitenkin." Mielialani oli edelleen korkealla, kun lähdin kävelemään pitkin tietä, vaikka tiesinkin, etten pystyisi jatkamaan kovin pitkälle. Jalkani olivat turvoksissa, ja varpaani alkoivat kouristella.
"Odota", mies taipui. "Seuraavaan kylään on liian pitkä matka. Voit jäädä meidän luoksemme." Ajattelin, että Jumala piti minusta huolta, ja olin kiitollinen siitä, että hän puuttui asioihin.

Kiitin perhettä, kun minut johdatettiin hökkeliin. Sisällä tarkistin, ettei seinällä olisi Sai Baban kuvia ja huokasin helpotuksesta, kun en nähnyt yhtään ainoaa. Vaimo ojensi minulle kuumaa teetä ja riisiä, joka oli kostutettu kylmällä kastikkeella.
Miten vaatimaton ateria, mumisin hiljaa itsekseni. Samalla hotkin ruokaani, minulla oli sudennälkä. Sitten pysähdyin. Miten saatoin olla näin kiittämätön! Tällaista ruokaa kastittomat syövät joka päivä. Lisäksi he jakavat kaiken, mitä heillä on, minun kanssani. Söin nöyrästi kaiken, mitä minulle tarjottiin.
Mökissä oli kaksi huonetta, jotka oli erotettu toisistaan palmunlehdistä tehdyllä seinällä. Keskusteltuamme hetken perhe ohjasi minut toiselle puolelle. Muutoin tyhjillään olevassa huoneessa oli vain nukkavieru pukkisänky. Sängyssä oli juuttisäkki patjana ja peittona. Yöilma oli kolea, ja kosteat vaatteeni liimautuivat ihooni. Hatara maja ei tarjonnut juurikaan suojaa.
Tuuli piiskasi maalattiaa vuoteeni alapuolella ja ujelsi juuttisäkin läpi. Tunsin, miten lämpö haihtui, ja ruumiinlämpöni laski. Yhtäjaksoinen kävely, kylmä sää, kevyt vaatetus ja ruoanpuute kahden päivän aikana olivat kuluttaneet voimani. Vuorikiipeilykokemukseni perusteella tiesin, että lämmönmenetys oli hypotermian eli vajaalämpöisyyden merkki.
Juuri silloin isäntäni kurkisti huoneeseen nostaen kerosiinilamppua nähdäkseen paremmin.
"Onko kaikki hyvin?" hän halusi tietää. Tartuin tilaisuuteen ja pyysin toista huopaa. Hän pudisti päätään.
"Yksi riittää", hän sanoi minulle. Hänen kädessään olevasta lampusta hehkui huoneeseen lämpöä.
"Voinko sitten pitää lampun?" Olin epätoivoisesti lämmön tarpeessa.
"Hyvä on", isäntäni myöntyi. Hän sovitteli lampun sängyn tolppaan. "Mutta pidä se tolpassa", hän varoitteli. Ymmärsin hänen huolensa. Varomaton liike, ja hökkeli palaisi yhdessä hetkessä. Mies opetti minulle, miten lamppu sammutettiin, ja sitten hän lähti ja toivotti vielä kerran hyvää yötä.
Vapisin holtittomasti. Ensimmäisen kerran elämässäni elimistöni ei pystynyt korvaamaan menettämäänsä lämpöä. Minulla oli läpikotaisin kylmä. Tajusin, että tilanne oli vaarallinen.
Muistin, että apu vajaalämpöisyyteen oli vatsanseudun lämmittäminen. Tämä mielessäni otin lampun ripeästi sängyntolpasta ja laskin sen suoraan vatsani päälle. Useaan minuuttiin en tuntenut yhtään mitään. Tuntui kuin lampun lämpö ei riittäisi lämmittämään minua. Sitten lämpö alkoi päästä kudoksiini. Tunsin sisälläni hienoisen hehkun. Vähitellen vapina lakkasi.
Hyvin pian lämpö, joka oli ensin ollut mieluisaa, alkoi tuntua epämukavalta. Peitin lämmittämäni alueen ja siirsin lamppua toiseen kohtaan lämmittäen uutta aluetta samalla tavoin, kunnes minulla oli kauttaaltaan lämmin.
Vatsan iholle tuli kolme vesirakkulaa, ja yhtäkkinen ruumiinlämmön muutos sai minut kiemurtelemaan levottomasti, mutta lamppu pelasti henkeni.
Uni ei kuitenkaan tullut. Jaloissani tykytti. Lihakseni olivat jännittyneet. Jonkin aikaa nypin irti ohdakkeen piikkejä. Kaikkein pahinta oli kuitenkin se, että aistin Sai Baban läheisyyden. "Minähän käskin sinun lähteä tästä kaupungista. Lähde tällä minuutilla!" Sai Baba määräsi. Tämä ajatus syöksi minut syvään masennukseen.
"Huomenna saat tietää, mikä on sinun todellinen karmasi", Sai Baba jatkoi. Nämä sanat tuntuivat jo tutuilta, saman asian toistamiselta.

Vähitellen alkoi sarastaa. Isäntäni koputti palmunlehdistä tehtyyn väliseinään ja toi kupillisen höyryävän kuumaa kahvia. Hän virnisti ja vaihtoi kanssani muutaman sanan ojentaessaan kuuman juoman. Minusta tuntui, että olin uuden elämän alussa. Tämä oli minun ensimmäinen päiväni "toisella puolella".
Juotuani kahvin talon emäntä antoi minulle ohuen saippuapalan, ja lauma pieniä lapsia johdatti minut vesiastian äärelle. He suojasivat minua juuttisäkeillä, kun riisuin likaiset vaatteeni...

Vaatteet kuivuivat nopeasti kuumassa auringonpaisteessa, ja palasin lasten kanssa majaan täysin uupuneena. Siellä minua odotti juhla-ateria. Istuin jalat ristissä maassa, ja perheenjäsenet asettivat eteeni keksiä, riisiä ja uutta satoa olevia maapähkinöitä, joista poistettiin kuoret erityisesti minua varten jalkojeni juuressa. Kastittomat jakoivat kanssani kaiken, mitä heillä oli. Söin ahnaasti toisten katsellessa. Nauroimme hyväntahtoisessa ilmapiirissä. Tämä oli uuden elämäni ensimmäinen ateria.
Melkein heti aterian jälkeen isäntäni viittoili Kadiriin menevälle kuorma-autolle. Koko perhe saattoi minut tielle. Vaimo antoi minulle pitkähihaisen paidan matkaa varten. Hyvästelimme kiireesti, ja annoin isännälleni dollarin. Hän katsoi sitä epäilevästi.
"Pidä se", hän vastusteli ja ojensi rahan minulle takaisin työntäessään minua kuorma-autoon. Vilkutimme toisillemme, niin kauan kuin pystyimme näkemään toisemme. Kupliva hyvänolon tunne vain kasvoi, kun kuorma-auto kiihdytti vauhtia. Asiat kehittyivät niin hyvin, että kaikki tuntui liian hyvältä ollakseen totta.
Kuorma-auto oli julkisen liikenteen ajoneuvo, joka otti kyytiin matkustajia. Autossa oli jo viisi tai kuusi intialaista. Selitin rahanpuutteeni kuljettajalle ja näytin hänelle dollariani. Hän tutki sitä huolellisesti. Muut matkustajat halusivat innokkaasti myös kosketella rahaa, joten seteliä kierrätettiin kädestä käteen, ja lopulta se palasi kuljettajalle.
"Tässä, pidä rahasi", kuljettaja sanoi ja antoi rahan takaisin minulle. "Minä vien sinut Kadiriin. Älä huolehdi rahasta."
Kiitin miestä ylenpalttisesti ja istuin mukavaan asentoon. Saavuimme Kadiriin noin tunnin kuluttua. Olin lähtemässä ulos muiden matkustajien kanssa, kun kuljettaja viittoili minua jäämään paikoilleni. Sitten hän haki minulle riksan. Tällainen kulkuneuvo oli minun mielestäni ylellisyyttä, mutta valinta ei ollut minun käsissäni.
"Mihin?" riksakuski kysyi.
"Kirkkoon", oli vastaukseni. Minut vietiin kirkkoon tyylikkäästi. Kun saavuimme perille, riksakuski otti minun suureksi pettymyksekseni dollarini epäröimättä.

...

2. Kristittyjä

Oli sunnuntai, kun tulin kirkkoon, ja jumalanpalvelus oli menossa. Vilkaisin kirkon nimeä mennessäni sisään: Intian ja Ceylonin lähetys. Sariin pukeutuneet naiset istuivat vasemmalla ja miehet intialaisessa housuasussaan oikealla. Olin menossa naisten joukkoon, mutta minulle osoitettiin miesten osastoa. Farkuissa ja paidassa minua luultiin mieheksi. Vastaanpanematta hivuttauduin penkkiin miesten viereen.
Jumalanpalveluksen päätyttyä seurakuntalaiset lähtivät ulos, ensin naiset ja sitten me "miehet" hyvässä järjestyksessä. Ulkona odotin, että pastori vapautuisi, ja kerroin sitten hänelle, että halusin kasteelle ja ehtoolliselle.
"Mihin kirkkokuntaan kuulut?" pastori kysyi. Tuijotin häntä tyhjin silmin, ja hän toisti kysymyksensä. "Mihin kirkkokuntaan kuulut? Oletko katolinen vai protestantti? Mikä seurakunta?"
"Katolinen", vastasin. Minut oli kasvatettu katoliseksi, eikä minulla ollut mitään muuta, mihin olisin voinut verrata kokemustani. Vieressämme seisonut intialainen tarjoutui viemään minut katoliseen kirkkoon kotimatkallaan, joten lähdimme yhdessä.

Intialainen, joka esittäytyi tohtori Sunderamiksi, kauhisteli missä kunnossa jalkani olivat, ja kutsui minut ensin kotiinsa, jotta hän voisi hoitaa niitä.
Lääkärin klinikka oli yksinkertainen huone, jossa oli yhdellä sivustalla rivi tuoleja. Se sijaitsi hänen kotinsa takaosassa. Tohtori Sunderam istutti minut pöydän ääreen ja veti pois useita jalkaani uponneita piikkejä steriileillä pinseteillä. Hoidettuaan jalkaani lääkäri kutsui minut kotiinsa.
Sunderamin vaimo toivotti minut avosylin tervetulleeksi ja lähetti heti palvelijan keittiöön hakemaan ruokaa. Söin kunnes nälkäni oli sammunut.
Tämä kristittyjen asuinalueen keskustassa sijaitseva koti oli intialaisen mittapuun mukaan keskiluokkaa. Murrosikäiset lapset touhusivat ympärilläni. Swarna Latha, vanhin tytär näytti minulle sarivarastoaan ja vaati ehdottomasti, että käyttäisin yhtä hänen sareistaan mennessäni papin talolle. Hän valitsi valkopohjaisen sarin, jossa oli kirkkaan oranssin värisiä kuvioita. Kuvioihin ommelluilla pienillä risteillä oli minulle suuri symboliarvo.

Halusin innokkaasti päästä lähtemään, joten enempää viivyttelemättä tohtori Sunderam saattoi minut pappilaan. Matkalla hän toivotti minut tervetulleeksi viipymään kotonaan niin pitkän aikaa kuin haluaisin. En ollut miettinyt seuraavaa siirtoani, ja hänen tarjouksensa tuli miellyttävänä yllätyksenä.
Tohtori Sunderam esitteli minut papille, joka oli hollantilainen lähetystyöntekijä ja oli ollut Intiassa yli kolmekymmentä vuotta.
"Isä, haluan kastattaa itseni, ripittäytyä ja saada ehtoollista", aloitin. Selitin, että olin ollut Sai Baban opetuslapsi, mutta että hän oli osoittanut minulle olevansa paholainen.
Pappi istui kivettynein kasvoin. Anoin yhä hartaammin, kunnes minulla ei ollut enää mitään sanottavaa, ja vaivuimme hiljaisuuteen. Kiusallisen tauon jälkeen pappi kääntyi tohtori Sunderamin puoleen.
"Usein, kun länsimaiset naiset matkustavat jonkin aikaa yksin Intiassa, he jollakin tavalla herkistyvät", hän sanoi. "Tämän tytön pitäisi olla psykiatrisessa hoidossa. Oletteko varma, että haluatte hänen asuvan kotonanne?"
Olin järkyttynyt huomatessani, ettei pappi uskonut minua. Hän ei pystynyt sijoittamaan äsken kertomaani kokemusta omaan maailmankuvaansa.
"Rakas Jumala", rukoilin sisimmässäni, "auta häntä uskomaan." Tajusin kuitenkin, että minun oli hyväksyttävä papin todellisuus, jos halusin olla jälleen osa normaalia maailmaa.
Helpotuksekseni tohtori Sunderam tuki minua. "Otamme hänet oikein mielellämme kotiimme." Tohtori selitti edelleen, että hän oli pettynyt, kun en tuntenut Raamattua. Aikaisemmin hän oli pyytänyt minua ottamaan esille yhden Psalmin jakeen, enkä ollut tiennyt, mistä sen löytäisin.
"No, katolisessa kirkossa emme tutki Raamattua kovin paljon", pappi mumisi. "Mielestämme on parempi rukoilla ja laulaa. Me keskitymme niihin."
Nyt pappi käänsi huomionsa minuun. "Onko sinut kastettu lapsena?"
"Kyllä on", vastasin.
"No sitten ei ole mitään syytä suorittaa uutta kastetta. Saamasi kaste on koko elämää varten." Hyväksyin papin sanat ja huokasin helpotuksesta, että siitä puolesta oli huolehdittu.
"Rippi ja ehtoollinen saavat odottaa muutaman päivän. Emme voi kiirehtiä niitä", pappi jatkoi.
Papin puhuessa huomasin vastaavani hänen kysymyksiinsä ja hämmästyin, miten harkitsevalta ja selväjärkiseltä kuulostin.
Pappi hymyili erotessamme, ikään kuin ei olisi tiennyt, mitä ajatella kertomuksestani. Hän toivotti minut sydämellisesti tervetulleeksi lounaalle, että tapaisin intialaisen piispan, joka tulisi samana päivänä. Tohtori Sunderam vastasi puolestani ja sanoi, että söisin heillä, mutta otti puolestani myös vastaan kutsun teelle myöhemmin iltapäivällä.
Iltapäivä kului hitaasti. Koetin levätä, mutta en pystynyt. Tunsin, että katsoinpa minne tahansa, ylivoimaiselta tuntuva voima koetti imeä minut ruumiistani ja veti minua sulautumaan ympäristööni. Pakokauhun vallassa rukoilin hiljaa itsekseni, ja tunne kaikkosi hetkeksi.
Se kuitenkin palasi yhä uudelleen ja uudelleen. Joka kerran rukoilin. Yksi lapsista tuli juuri kriittisellä hetkellä luokseni ja käänsi huomioni muualle. Swarna Latha leikki nuorempien sisarustensa kanssa ja puhkesi laulamaan iloisia Jeesuksesta kertovia lauluja. Toiset seurasivat esimerkkiä. He kannustivat minua, kun yritin yhtyä lauluun. Lapsilla ei ollut aavistustakaan siitä, miten paljon laulaminen hoiti minua.
Sunderamin perhe hämmästytti minua. Jokainen perheenjäsen näytti olevan innostunut Jeesuksesta.

Tohtori Sunderam saattoi minut sovittuun aikaan pappilaan ja jätti minut kirkon ovelle selviytymään yksin vierailusta. Olin rukoillut, että saisin ripittäytyä sinä päivänä. Olin levoton, koska piispan minusta saama vaikutelma olisi hyvin ratkaiseva.
Piispa ojensi kätensä tervehtiäkseen minua. Tunsin heti saavani häneen yhteyden. Hän pyysi poistumistamme anteeksi papilta ja johdatti minut sinikattoiseen huoneeseen. Kävimme ainutlaatuisen keskustelun. Suustani tuli täydellisesti muotoiltuja ajatuksia, ikään kuin olisin tietoisesti harkinnut niitä etukäteen, vaikka todellisuudessa en ollut tehnyt mitään sellaista. Pyhä Henki teki työtään.
Minulla ei ollut aavistustakaan, miten paljon aikaa oli kulunut, kun palvelija kutsui meidät teelle. Keskustelumme päättyi yhtä vaivattomasti kuin oli alkanutkin, ja liityimme papin seuraan pyöreän pöydän ympärille, jolle oli kasattu tuoksuvia herkkuja. Ruokaa oli ylenmäärin. Viimeaikoina oli tapahtunut liikaa kaikenlaista, ja vatsani oli sekaisin. Pappi ja piispa keräsivät lautasensa kukkuroilleen, mutta minulla ei ollut ruokahalua; maistelin jotakin ollakseni kohtelias.
Noin viiden aikaan lopetimme ateriamme ja menimme kappeliin iltamessuun. Työvaatteissaan olevia intialaisia laahautui sivuovesta. Hitaasti pieni kappeli täyttyi, ja ihmiset alkoivat laulaa. Laulu meni epävireisesti, ja sanoja venytettiin eri tavoin, mutta tunsin, että tämä rakkaudellinen kunnianosoitus miellytti Jumalaa, ja olin mielelläni osallisena siihen.
Yksi kerrallaan ihmiset pujahtivat viereiseen huoneeseen, jossa pappi kuunteli heidän rippiään. "Rakas Jumala", rukoilin, "anna minunkin vuoroni tulla. Ja ota minut vastaan sellaisena kuin olen, myös se, että rakastan K-sania." Kun viimeinenkin ihminen oli palannut viereisestä huoneesta, piispa nyökkäsi minua tulemaan sisään.
"Kiitos Jumala", kuiskasin. Istuin piispaa vastapäätä tunnustaessani syntini. Pienen tauon jälkeen piispa esitti minulle kysymyksen.
"Oliko kaikki se, mitä tänä päivänä kerroit papille, totta?"
"Kyllä", vastasin. Vastaukseni oli tyydyttävä, ja piispa antoi minulle synninpäästön.
Sain ehtoollista ja koin rauhan sydämessäni.
Messun jälkeen menin katsomaan pappilaan elokuvaa Golgatan tapahtumista. Elokuva oli huonolaatuinen, ja projektori meni useita kertoja epäkuntoon. Yhtäkkiä tarve keventää sydäntäni ja kertoa viimeaikaisista kokemuksistani valtasi minut kokonaan.
"Voinko puhua kanssanne?" kysyin piispalta. Hän vei minut takahuoneeseen. Aloitin kertomukseni valikoiden ja mitä pitemmälle jatkoin sitä levottomampi olo minulle tuli. Piispa oli niin viisas, että keskeytti minut.
"Kertominen saa odottaa", hän rauhoitteli minua. "Ei ole mitään tarvetta jatkaa nyt." Hän antoi minulle rukousnauhan suojakseni ja lähetti minut kotiin. Oloni oli jo parempi, kun tulin Sunderameille.

Seuraavat päivät olivat sekasotkua. Kaikki näytti normaalilta, mutta koin ihmeellisiä tajuisuuskatkoja, joita en pystynyt selittämään. Menin nukkumaan yhteen huoneeseen, mutta heräsin toisessa, eikä minulla ollut minkäänlaista muistikuvaa siirtymisestä huoneesta toiseen.
Eräänä iltana heräsin hätkähtäen enkä pystynyt enää nukahtamaan. Olin levoton ja nousin portaita pitkin katolle. Tähdet loistivat kirkkaina. Yhtäkkiä tunsin isäni piipputupakan tuoksahduksen. Tupakassa oli viikunaa, joka antoi sille makean tuoksun, jonka yhdistin vain isääni. En ollut ajatellut isää paljoakaan sen jälkeen, kun hän kuoli vuonna 1971, mutta nyt tunsin hänen olevan lähelläni.
Sunderamit tarkkailivat liikkumisiani matkan päästä. Nukuin ja valvoin kummallisiin aikoihin. Eräänä iltana vähän sen jälkeen kun olin herännyt mieleeni nousi ajatus, että paholainen oli minun sisälläni. Kerroin tämän suoralta kädeltä tohtori Sunderamille, en sen vuoksi, että olisin niinkään uskonut sen olevan totta, vaan yksinkertaisesti sen vuoksi, että ajatus oli tullut mieleeni.
Seuraavana aamuna rouva Sunderam katsoi minua kyyneleet silmissä. Kuulin myöhemmin, että koko perhe oli rukoillut hartaasti Jumalaa osoittamaan heille, mitä heidän pitäisi tehdä. He löysivät vastauksen Psalmista 91:
"Sinun turvanasi on Herra, sinun kotisi on Korkeimman suojassa.
Onnettomuus ei sinuun iske, mikään vitsaus ei uhkaa sinun majaasi." (Ps.91:9,10)
He olivat edelleen minun rinnallani ja pitivät minusta huolta.
Kävin pienellä tutkimusretkellä basaarissa ja ostin hammasharjan ja hammastahnaa sekä sampoota ja saippuan. Käynti oli kuitenkin vaikea, sillä pelkäsin edelleen Sai Baban vaikutusta. Lähestyin varovasti kauppakojuja. Jos näin hindujumalan kuvan, lähdin pois ja ostin niistä kaupoista, joissa oli sen sijaan Jeesuksen kuvia.

Sunderameilla oli päivisin hyvin vähän tekemistä. Ainoat kirjat, joita talosta löytyi, olivat nykykielinen Raamattu ja J.Oswald Smithin, Torontosta kotoisin olevan kanadalaisen evankelistan ohut kirja pelastuksesta. Yhdessä luvussa Smith kirjoitti kriittisestä ajasta elämässämme, jolloin sydämemme ovat vastaanottavaisia. Kun sydämemme kovettuu, mahdollisuutemme pelastua saattaa vaarantua. Useimmat kääntymykset tapahtuvat nuoruusiässä, Smith kirjoitti. Määrä vähenee vuosien myötä, kunnes vain murto-osa ihmisistä pelastuu keski-iässä. Oli kiire ottaa Jeesus vastaan elämään juuri nyt.
Smithin sanat tuntuivat hyppäävän esiin kirjan sivulta. Ne puhuivat minulle. Olin valmis kutsumaan Jeesuksen elämääni. Sillä hetkellä rukoilin Jeesusta tulemaan sydämeeni. Ja hän tuli. Pyhä Henki tulvi sieluuni. Joka kerran kun toistin kutsuni, tunsin uudelleen hänen läsnäolonsa. Täytyin ilolla.
Sunderameilla oloni aikana tämä oli käännekohta.
Käänsin nyt huomioni Raamattuun. Ensimmäistä kertaa elämässäni luin läpi Apostolien teot. Kertomus sai minut valtaansa. Ahmin sitä. Näin tapahtumat selvästi sieluni silmin, aivan kuin ne olisivat tapahtuneet vastikään ja minä olisin ollut silminnäkijänä. Hämmästyin, että Raamattu oli näin elävä ja sitä oli niin helppo ymmärtää.

Ostin muistikirjan ja pidin päiväkirjaa. Ensimmäisen kerran kirjoittaessani viittasin Sunderameihin uutena perheenäni Kristuksessa ja Swarna Lathaan sisarenani. Rouva Sunderam luki päiväkirjaani. Kanadassa olisin loukkaantunut tällaisesta tungettelevaisuudesta, mutta täällä, intialaisessa perheessä, taivuin mielelläni perheen valvontaan tietäen, että heidän käytökseensä vaikutti huoli minusta.
Kun kävin päivittäin torilla, hämmennykseni ja pelkoni Sai Babaa kohtaan hävisivät. Ostin uusia vaatteita, matkalaukun, sandaalit ja suuren ristin, jota pidin kaulassani.
Joka ilta perhe kokoontui olohuoneeseen hartaushetkeen. Tohtori Sunderam johti meitä, kun luimme Raamattua, lauloimme ja rukoilimme. Olin ensimmäisen kerran perheessä, joka eli jumalakeskeistä elämää, ja se vaikutti minuun syvästi. Heidän elämällään oli tarkoitus. Lisäksi perheenjäsenillä oli vahva yhteenkuuluvaisuuden tunne.
Heti kun uutiset levisivät, että olin Sunderameilla, kristityt naapurit tulivat pistäytymään ja kutsuivat minua käymään luonaan. Kodit olivat köyhiä, mutta Jeesuksen kuva ja muutamia raamatunlauseita oli näkyvästi esillä jokaisessa talossa. He tiesivät löytäneensä jotakin ainutlaatuista. Miten ihmeellisellä tavalla Jumala tutustuttikaan minut kristinuskoon!

...

3. Takaisin Eurooppaan.

Kymmenen päivän kuluttua koin itseni kohtuullisen kuntoutuneeksi ja käänsin ajatukseni tulevaisuuteen. Olin lähtenyt kotoa pyhiinvaeltajana etsimään Jumalaa. Olin löytänyt sen, mitä olin etsinytkin. Ensimmäisen kerran mietin kotiinpaluuta, joko Japaniin tai Kanadaan.
Juuri silloin tarjoutui ihanteellinen mahdollisuus. Tohtori Sunderam oli kastittomista Madrasissa juuri parhaillaan filmattavan elokuvan toinen tuottaja. Hän kävi säännöllisesti Madrasissa auttamassa filmausprosessissa. Seuraavan tilaisuuden tullen hän kutsui minut mukaansa. Tartuin lennossa tähän mahdollisuuteen. Madrasista voisin jatkaa yksin Delhiin, josta pääsi lähtemään sekä Eurooppaan että Japaniin.
Minuun koski Sunderamien luota lähteminen. Perhe oli kohdellut minua, niin kuin olisin yksi heistä. He olivat ensimmäisen kerran tutustuttaneet minut syvällisesti kristillisyyteen sellaisena, kuin sitä tulisi elää todeksi.
Vaihdoimme osoitteita, ja Sunderamit antoivat minulle aikaisemmin otetun valokuvan, jossa olin yhdessä koko perheen kanssa. Olen säilyttänyt sen aarteenani tähän päivään saakka.

Tohtori Sunderam teki usein tämän matkan ja nautti siitä, että sai selittää minulle matkan varrella tuttuja maamerkkejä. Sivuutimme Velloren kristillisen sairaalan, joka oli kautta Intian kuuluisa hoitotasostaan. Illalla saavuimme Madrasiin, jossa marraskuun kuumuus oli minulle edelleen lähes ylivoimainen.
Asuimme huoneistossa, joka kuului kahdelle filmausryhmän jäsenelle. Nukuin matolla viileällä lattialla ja heräsin virkistyneenä.
Aamiaisen jälkeen tohtori Sunderam kutsui riksan, joka vei meidät elokuvastudiolle.
Seuraavana päivänä menin rautatieasemalle koettaakseni onneani, halusin lipun New Delhiin. Sain toisen luokan makuuvaunulipun seuraavaksi päiväksi.
Tohtori Sunderam saattoi minut asemalle. Halasimme intialaisittain. Minulla oli pala kurkussa, kun hän käveli pois laiturilta.

Mutta minulla ei ollut enempää aikaa miettiä tohtori Sunderamin ystävällisyyttä, sillä luokseni tuli intialainen mies.
"Sinä olet kristitty", hän totesi osoittaen kaulassani riippuvaa ristiä. "Minäkin olen", hän sanoi kasvot loistaen. Juttelimme niitä näitä. Olin hämmästynyt, miten usko synnytti meitä yhdistävän siteen. Tämän sain matkoillani kokea yhä uudelleen.
Pian seuraamme liittyi miehen ystäviä: nelissäkymmenissä oleva valkoihoinen lähetystyöntekijä Uudesta Seelannista ja intialainen oranssikaapuinen mies, joka näytti buddhalaiselta, paitsi että hän kantoi kainalossaan suurta Raamattua ja paloi Jeesukselle. Hymyilin katsellessani kirjavaa joukkoamme.
Kaapumies, joka matkustaisi lyhyen matkaa samaan suuntaan kuin minäkin, ei ollut saanut varattua itselleen paikkaa, joten ehdotin, että hän tulisi minun kanssani samaan vaunuosastoon. Miehen seuralaiset ylistivät Jumalaa ja olivat ylionnellisia kuullessaan hyvät uutiset. Kun juna saapui, he vilkuttivat niin antaumuksella, että minusta tuntui kuin olisin tuntenut heidät kauan.
Junassa kerroimme toisillemme uskoontulostamme.
"Sinun pitäisi lukea yksi kirja", intialainen opasti minua kuultuaan tarinani. "Kirjan nimi on Sai Baba, Lord of the Air, ja sen on kirjoittanut Tal Brooke, amerikkalainen, joka asui Sai Baban luona. Hänestä tuli kristitty niin kuin sinustakin, kun hän huomasi, että Sai Baba oli paha."
Kirjan kustantanut Vikas Press sijaitsi Delhissä ja merkitsin itselleni muistiin, että ostaisin kirjan.
Oli aikainen aamu, kun juna saapui Delhin asemalle noin neljäkymmentä tuntia Madrasista lähtömme jälkeen. Muistin Delhin siltä kesältä, jolloin lämpötila oli vaihdellut 46 celsiusasteen tietämissä. Kaupunki oli ollut kuin pölyinen pätsi. Nyt oli marraskuun loppu, ja huomasin palelevani ohuissa Madrasin vaatteissani. Näin hotellin basaarialueella aseman lähellä ja menin välittömästi ostamaan talvivarusteita.
Delhin aikani oli tuottoisa. Kävin Vikas-kustantamossa, jossa kustantaja, hyvinpukeutunut sikhi kutsui minut toimistoonsa.
"Ai Talin kirja", hän puuttui puheeseen. "Haen sen teille. Hinta on seitsemänkymmentä rupiita." Hän varmasti huomasi minun nielaisevan tyhjää kuullessani hinnan, sillä samaan hengenvetoon hän tarjosi minulle teetä. Teetä juodessamme saimme sopimuksen aikaan.
"Saatte tämän hieman vahingoittuneen kirjan kolmellakymmenelläviidellä rupiilla."
Tyhjensin taskuni ja sain kasaan täsmälleen mainitun summan. Minulla ei ollut yhtään enempää rahaa.
"Teillä ei ole linja-autorahaa!" sikhi huudahti. "Miten pääsette takaisin hotellille? En voi antaa teidän lähteä tällä tavoin", hän sanoi ja antoi minulle viisi rupiita takaisin.

Tal oli ollut Sai Baban luona yhdeksäntoista kuukautta ja kuului Sai Baban uskottuun sisäpiiriin, jonka sallittiin mennä jopa hänen makuuhuoneeseensa. Sitten Tal alkoi huomata epäjohdonmukaisuuksia Sai Baban opetuksissa. Hänen pettymyksensä kärjistyi, kun Sai Baba teki hänelle homoseksuaalisia ehdotuksia. Toisten todistukset vahvistivat hänen omaansa. Lopulta halu löytää totuus johdatti Talin ottamaan Kristuksen vastaan.

Joka ilta kävin katolisessa katedraalissa messussa. Tapasin siellä saksalaisen Rudolphin, josta oli tullut kristitty Thaimaassa samanlaisissa olosuhteissa kuin minustakin. Hänen tapauksessaan buddhalainen munkki oli käyttänyt voimaansa häntä vastaan. Eräänä yönä ollessaan munkin vallassa Rudolph oli menettänyt tajuntansa. Hän palasi tajuihinsa, mutta huomasi olevansa kultakelloa ja sormusta köyhempi ja uivansa henkensä edestä Bangkok Klongs -nimisessä saastuneessa joessa, joka kiemurtelee kaupungin läpi. Hän onnistui pääsemään rannalle, jossa kristittyjen ryhmä otti hänet luokseen ja hoiti häntä hengellisesti. Hän otti Kristuksen vastaan ollessaan näiden kristittyjen hoidossa.
Rudolph rohkaisi minua kristillisessä vaelluksessani sen ajan, jonka hän oli Delhissä. Jaoimme kadulla ilmaisia traktaatteja, paljolti Hare Krishna -ryhmän tyrmistykseksi, sillä heidän oli perittävä omistaan maksu.
Ennen Saksaan lähtöään Rudolph lainasi minulle laukun kristillisiä kirjoja, jotka lupasin postittaa hänelle luettuani ne.

Minun oli vielä tehtävä yksi suuri ratkaisu: lähtisinkö takaisin Japaniin vai jatkaisinko matkaa Englantiin. Delhistä molemmat maat olivat suunnilleen saman matkan päässä. Kun rukoilin, aloin pitää Eurooppaa parempana vaihtoehtona.
K-sanin tapaaminen uudelleen alkoi tuntua kaukaiselta mahdollisuudelta, ja hän oli minun ainoa houkutukseni palata Japaniin. Jatkoin rukouksiani, että Jumala näyttäisi minulle selvästi, oliko K-san minua varten.
Samaan aikaan kävin kaikissa matkatoimistoissa etsimässä halpaa lippua Eurooppaan. Lot, puolalainen lentoyhtiö, tarjosi parhaan kaupan. Varsovassa olisi välilasku, mikä antaisi erinomaisen mahdollisuuden käydä sukulaisten luona. Olin jo ostaa lipun, mutta viime hetkellä päätin odottaa vielä päivän. Yöllä Puola julisti sotatilan. Kaikki maantie- ja lentoyhteydet Puolaan ja Puolasta katkaistiin. Lotin liput olivat arvottomia. Jos olisin ostanut lipun, olisin menettänyt rahani.
Niinpä ostin Afganistanin lentoyhtiön lipun Pariisiin; välilaskut tehtäisiin Kabulissa Afganistanissa ja Frankfurtissa. Pienestä lisähinnasta minun oli mahdollista lentää Englantiin.

Lentokentällä katselin viimeisen kerran Intiaa, joka oli ollut kotini kahdeksan kuukauden ajan. Minua jännitti palata Eurooppaan. Poikkeaisin Ranskassa ja kävisin tapaamassa Colettea, Kalkutan retkeilymajassa tapaamaani ranskalaista tyttöä, joka oli ottanut säilytettäväksi myöhemmin myyntiin tarkoitettuja vaatteita. Toivoin saavani työtä Englannista, jos viranomaiset sallisivat sen.
"Rakas Herra, salli minun päästä Eurooppaan turvallisesti", rukoilin koneen noustessa.
Kabulin tunnin mittaisen välilaskun aikana kävelin pienellä lentokentällä. Sotilaat vartioivat kaikkia ulosmenoteitä. Heidän konekiväärinsä näyttivät pahaenteisiltä, mutta heidän silmänsä vilkkuivat iloisesti. He olivat innokkaita juttelemaan, ja kun oli aika nousta jälleen koneeseen, he antoivat kaksi postikorttia Afganistanista.
Matkalla Saksaan mietin, miten ihmeessä tulisin toimeen Euroopassa. Euroopan hintatasolla rahani riittäisivät viikoksi tai pariksi. Saavuimme Frankfurtiin, jossa vaihtaisin toisen lentoyhtiön koneeseen seuraavana aamuna. Olin järkyttynyt huomatessani lentokentällä, että hinnat olivat vieläkin korkeammat kuin olin odottanut. Huoli painoi minua, ja menin lentokentän kappeliin rukoilemaan. Raamattu oli avattu Matteuksen evankeliumin kohdalta, josta seuraavat jakeet hyppäsivät silmiini:
"Te vähäuskoiset! Älkää siis murehtiko: 'Mitä me nyt syömme?' tai 'Mitä me juomme?' tai 'Mistä me saamme vaatteet?' Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin."
Sanat haihduttivat huoleni, sillä tiesin Jumalan huolehtivan minusta.
Kun kerroin Pariisin tullivirkailijoille, miten pitkään olin ollut Intiassa, he tutkivat matkatavarani jokaista laskosta myöten vakuuttuneina siitä, että kuljetin huumeita.
"Petytte", nauroin heidän avatessaan täysinäisen yrttipurkin. Lopulta he pudistivat päätään ja laskivat minut menemään.
Ajoin metrolla Pariisin keskustaan, jossa nuorisomaja sijaitsi. Junaa vaihtaessani unohdin pienen matkalaukun laiturille. Kun huomasin erehdykseni, junan ovet olivat jo sulkeutuneet. Palasin seuraavalta asemalta takaisin, mutta liian myöhään. Matkalaukkuni oli hävinnyt. Siinä olivat Rudolphin kirjat ja minun osoitekirjani.
Miten ikinä pystyisin paikantamaan Coletten? Miten jäljittäisin Rudolphin osoitteen tai korvaisin hänen kirjansa? Seuraavana päivänä menin löytötavarakeskukseen, mutta kukaan ei ollut palauttanut matkalaukkua. Otin tämän Jumalan merkkinä siitä, ettei hän halunnut minun myyvän vaatteita. Se oli järkeenkäypää, sillä tällainen kaupanteko oli laitonta. Nyt oli Jumalan vuoro osoittaa, miten saisin rahaa.

4. Englannissa.

Pariisista lensin Lontooseen ja laskeuduin Heathrowin lentokentälle.
"Seisotte väärässä jonossa!" tullivirkailija selitti minulle, kun hän huomasi, että syntymämaani oli Englanti. "Olette maahan palaava vakituinen asukas."
"Tarkoitatteko, että saan tehdä täällä työtä ja minulla on muitakin oikeuksia?" kysyin hämmästyneenä.
"Totta kai. Britannian kansalainen on aina Britannian kansalainen."

Asetuin asumaan australialaisille ja uusiseelantilaisille tarkoitettuun retkeilymajaan. Oli lomakausi, joulun ja uuden vuoden välinen aika ja työnvälitystoimistot olivat kiinni. En voinut tehdä muuta kuin nauttia elämästä uudenvuodenpäivään saakka, jolloin elinkeinoelämä alkaisi pyöriä normaalisti.
Retkeilymajassa ystävystyin uusiseelantilaisen pojan kanssa, jonka lempinimi oli Jimoh; se kuulosti ystävällisemmältä kuin hänen oikea nimensä Jim. Jimoh pyysi minua jakamaan ruokatalouden hänen ja ystävänsä Paulin kanssa. Kukin meistä antoi viisi puntaa viikottaiseen ruokalaskuun ja kävi kaupassa ja laittoi ruokaa vuorollaan. Järjestely toimi hyvin. Olimme kiinnostuneita kokkaamisesta, lainasimme jopa leivontakirjoja kirjastosta. Muut asukkaat haistelivat ilmaa, kun keittiöstä leijui erilaisia tuoksuja. Järjestimme pannukakkukekkereitä ja kutsuimme kaikki syömään kanssamme.
Uuden vuoden ensimmäisenä työpäivänä Jimoh ja minä menimme työvoimatoimistoon täyttämään papereita. Masennuin, kun huone oli täynnä työtä odottavia ihmisiä. Istuimme ainoille vapaille tuoleille.
Puhelin soi pian sen jälkeen, kun olimme istuutuneet odottamaan. Dickens and Jones, vilkas tavaratalo Lontoon keskustassa tarvitsi naista auttamaan ravintolassa. Yllätyksekseni olin ainoa nainen odotushuoneessa. Sain työpaikan, ennen kuin olin edes hakenut työtä.
Työ oli väsyttävää, ja palkka minimaalinen. Yhdeksän päivää yhteen menoon keräsin likaisia astioita ravintolan pöydiltä kahdeksan tuntia päivässä. Suureksi yllätyksekseni eräs asiakas jätti minulle kahden punnan juomarahan ja seuraavana päivänä löysin punnan setelin lattialta.

Viimeisenä päivänä Dickensin ja Jonesin palveluksessa Andrea, uusiseelantilainen työtoverini näytti minulle kuvia herätyskristillisten uskovien ryhmästä, joka kokoontui Lontoon ulkopuolella.
"Haluaisin tulla kokoukseen", kerroin Andrealle. Tapasimme Victorian asemalla saman viikon sunnuntaina, ja lähdimme junalla Kentiin. Andrea osti minulle lipun ja halusi välttämättä tarjota. Minulla ei olisi ollutkaan tarpeeksi rahaa matkalippuun. Ryhmä oli helluntailainen. He uskoivat upotuskasteeseen, mikä tarkoitti, että kasteessa koko ihminen upotettiin eikä vain päätä valeltu vedellä. Kun he saivat kuulla, ettei minua ollut kastettu tällä tavalla, he eivät pitäneet minua lainkaan kristittynä. Minut kastettiin heidän altaassaan, joten täytin helluntailaisten vaatimukset ja olin täysivaltainen kristitty.
Seuraavana päivänä minua odotti kaksi kirjettä American Expressenin toimistossa. Toinen oli Janelta, kanadalaiselta tytöltä, joka oli ollut työssä Kalkutassa Äiti Teresan luona.
Toinen kirje oli Robilta, australialaiselta etsijältä. Jos olisin mennyt American Expressenin toimistoon päivää aikaisemmin kuten olin aikonut, en olisi saanut hänen kirjettään. Ilmeisesti Rob ja hänen ystävänsä odottivat kuin tulisilla hiilillä kuullakseen kokemuksistani Sai Baban luona. Kuuden viikon ajan he olivat koettaneet palata Sai Baban luokse. Joka kerran kun he lähtivät matkaan, heille tuli mystisiä viivytyksiä. Rob epäili, että viivytyksiin täytyi olla jokin syy, ja minulla olisi avain tähän salaisuuteen. Samana iltana kirjoitin hänelle ja kerroin läpikotaisin kokemuksestani säästelemättä mitään. Kehotin Robia lukemaan Talin kirjan.
Kuukautta myöhemmin Rob kirjoitti, miten kauhistuneita hän ja hänen ystävänsä olivat olleet lukiessaan kirjettäni. He olivat sen jälkeen lukeneet Talin kirjan ja olivat nyt molemmat uskossa.
Kun katselin taaksepäin Intiasta lähtöni jälkeisiä tapahtumia, olin hämmästynyt siitä, miten selvästi Jumalan käsi näkyi kaikilla elämäni alueilla: taloudessa, ystävyyssuhteissa ja saamassani seurassa. Sama päti myös seuraaviin tapahtumiin.

Sen sijaan, että olisin palannut työvoimatoimistoon etsimään uutta työpaikkaa, päätin kirjoittaa loppuun tärkeimmät asiat Sai Baba -kokemuksistani. Minulla oli rahaa ainakin muutamaksi viikoksi. Mutta tarvitsin kirjoituskoneen käyttööni. Saman viikon sunnuntaina käydessäni jumalanpalveluksessa paikallisessa kirkossa huomasin kirjoituskoneen seurakunnan toimistossa. Pastori suostui siihen, että käyttäisin toimistoa milloin tahansa iltapäivisin. Seuraavana päivänä ostin kirjoitustarvikkeita ja olin valmis aloittamaan.
Kun olin menossa toimistoon, näin kielikoulun mainoksen. Minulla ei ollut juuri silloin kiire, joten menin sisään tutustumaan asiaan. Vastaanottotiskin takana istui nainen, joka kirjoitti koneella. Huomasin, että koulussa käytettiin samaa englannin kirjaa, josta minäkin olin opettanut Japanissa. Kun aloimme jutella, huomasin, että Margaret oli koulun johtaja. Pikku hiljaa keskustelumme kääntyi kielten opetusmenetelmiin. Huomasin, että aihe oli hänelle rakas. Nautin keskustelustamme. Ja yhtäkkiä Margaret kysyi, halusinko opettaa hänen koulussaan. Hän jatkoi selittämällä, että hän suunnitteli lähtevänsä lomalle Keniaan muutamaksi viikoksi ja tarvitsi itselleen sijaisen. Ennen kuin pystyin vastaamaan, hän lisäsi, että tietenkin hänen pitäisi nähdä minun opettavan ja kysyi, haluaisinko antaa näytetunnin noin tunnin kuluttua.
"Mutta en ole opettanut yli vuoteen", nieleskelin.
"Ellet halua paikkaa, löydän varmasti jonkun toisen", Margaret vastasi lyhyesti.
"Hyvä on", vastasin yhtä napakasti ja otin haasteen vastaan. "Minä yritän." Seuraavan tunnin ajan valmistelin kuumeisesti opetustuokiota ja rukoilin paljon. Onneksi tunti oli vasta-alkajille, ja olin opettanut samantasoista ryhmää ennenkin.
Margaret istui luokan takana muistikirja kädessään ja kirjoitti vaivihkaa huomioitaan, kun minä opetin. Oppilaat suhtautuivat hyvin ja olivat paljon eläväisempiä kuin japanilaiset olivat olleet. Tunti meni nopeasti. Tunnin jälkeen monet oppilaat jäivät esittämään kysymyksiä. Sitten viimeinenkin lähti, ja jäin kaksin Margaretin kanssa.
"Voisitko aloittaa maanantaina?" Margaret kysyi.
Olin etsimättäni saanut työpaikan. Olin hämmästynyt ja sanaton.
Olin liian innostunut kirjoittaakseni muistiinpanojani puhtaaksi toimistossa. Kirjoittaminen saisi odottaa vielä päivän.
Maanantaina opetin ensimmäisen kerran, oppilaita oli parikymmentä. Lähes puolet opiskelijoista oli Puolasta tulleita pakolaisia, ja loput muista maista, lähinnä arabiankielisistä, mutta jotkut olivat tulleet Euroopastakin. Käytin puolalaisista opiskelijoista heidän puolalaisia nimiään. Tunnin jälkeen Andrew-niminen mies tuli luokseni ja kysyi, mitä yhteyksiä minulla oli Puolaan. Muutamalla lauseella hän kertoi minulle, ettei hän uskonut Jumalaan, mutta että hän kaipasi sitä enemmän kuin mitään muuta. Kun lähdimme koululta, kävimme hyvin epätavallista keskustelua kävellessämme lähellä olevalle retkeilymajalleni.
Tiistaina Margaret palasi. Hän ei ollut onnistunut järjestämään Kenian matkaa, mutta koska hän oli hukkua paperitöihin, hän halusi minun opettavan, kunnes saisi työnsä ajan tasalle.
"Meidän toisessa koulussamme etsitään muuten iltapäiviksi opettajansijaista. Tiedän, että tänään iltapäivällä eräs ehdokas tulee katsomaan paikkaa. Sinäkin voisit yrittää, jos haluat", Margaret kertoi minulle.
Kyseltyäni tarkemmin, kuulin, että toinen ehdokas oli kokenut ja tunsi ennestään tutkintovaatimukset. Mietin, kannattaisiko kuitenkin yrittää. Minulla ei ollut mitään menetettävää, vaikka mahdollisuuteni saada tämä paikka olivat heikot.
Koulu oli kävelymatkan päässä ja löytyi helposti. Heti kun olin esittäytynyt johtajalle, hän kertoi, että saisin paikan.
"Entä toinen hakija?" kysyin heti vähän epäuskoisena.
"Hän ei tullutkaan."
"Tarkoitatteko, että saan paikan sen pitemmittä puheitta? Ilman näytetuntia?"
"Margaret on jo nähnyt teidän opettavan. Se riittää minulle."
Kävelin ulos sanattomana. Opetin kuusi tuntia päivässä: kolme aamulla ja kolme iltapäivällä, eikä minun edes tarvinnut hakea tätä paikkaa. Jumala teki minun puolestani ihmeellisiä asioita.
Seuraavina viikoina asetuin mukavasti rutiineihin. Aamutuntien jälkeen palasin lounaalle retkeilymajaan, sitten kävelin toiselle koululle valmistautumaan iltapäivätuntejani varten.

...

Muutamana päivänä Andrew saattoi minut koululta kotiin. Lopulta hän kutsui minut lounaalle, jonka aikana kerroin kokemuksiani Intiasta. Viikon kuluessa ystävyytemme kehittyi niin, että vietimme kaiken vapaa-aikamme yhdessä.
Andrew teki iltaisin töitä, joten olimme yhdessä neljä tuntia päivittäin. Hän etsi Jumalaa, ja ensimmäisillä "treffeillämme" hän kutsui minut puolalaisen kirkon messuun. Menimme jälleen seuraavalla viikolla, tällä kertaa ripittäydyimme ja osallistuimme ehtoolliselle. Andrew oli kiinnostunut herätyskristillisestä ryhmästä, jossa edelleen kävin kaksi kertaa viikossa, ja tuli mukaan kokoukseen. Seuraavalla viikolla hänet kastettiin. Tämä muutti perinpohjaisesti hänen käsitystään elämästä. Iloitsimme yhdessä Jumalassa.
Viikot vilisivät ohitse. Halusimme auttaa puolalaisia kaikella mahdollisella tavalla ja päätimme kerätä paikallisista hotelleista vieraiden unohtamia vaatteita ja lahjoittaa ne puolalaisten yhteisöön. He puolestaan voisivat lähettää ne erityiskuljetuksissa Puolaan. Hotellien johtajat tukivat meitä ja antoivat silloin tällöin myös kotoa tuomiaan vaatteita. Yksi nainen toi neljä laukullista vaatteita kotoaan, kukin laukku painoi viisitoista kiloa. Järjestimme vaatteiden noudon kustakin hotellista kerran viikossa ja varastoimme vaatteet minun majapaikkaani.

Sen lisäksi, että vietin aikaa Andrewin kanssa, kirjoitin kirkon toimistossa koneella muistiinpanoja Intian ajalta ja kävin joka sunnuntai ja keskiviikko herätyskristillisessä kokouksessa. He olivat anti-katolisia, samastivat paavin antikristukseen ja Marian palvonnan epäjumalien palvontaan. Minua hämmästytti, miten vähäistä kiinnostusta he osoittivat vaatteidenkeruuta kohtaan. Heidän ensisijainen tavoitteensa oli voittaa sieluja. Lisäksi ihmisten oli puhuttava kielillä. Hyväksyin nämä ajatukset vähän karvastellen, mutta omaksuin kuitenkin monet niistä sujuvasti.
Huolimatta pienistä ärsyttävistä piirteistä odotin aina innokkaasti kokouksia. Yhteisö rakensi minua hengellisesti ja vahvisti uskoani. Keskuksessa järjestettiin myös sosiaalista toimintaa ja paastopäiviä, joiden jälkeen jaoimme traktaatteja lähikaduilla.

Andrew tuli usein lounaalle retkeilymajaan, mikä suututti Jimohia. Jimoh piti Andrewta perivihollisenaan ja kilpailijanaan. Eräänä iltana Jimoh tuli kotiin silmissään ilme, josta ei voinut erehtyä. Tiesin, että hän piti minusta. Seuraavana päivänä Andrew tuli lounaalle. Jimoh oli myrkyllisellä tuulella. Hän heitteli ivallisia huomautuksia kaikille, mutta erityisesti minulle. Hän lähti juomaan eikä tullut kotiin, ennen kuin seuraavana iltana.
Hän tuli kotiin itkien. Hän oli tavannut pubissa joitakin blackpoolilaisia. Kotimatkalla nämä mukiloivat hänet sivukujalla ja veivät häneltä kaikki edellisestä palkasta säästyneet rahat. Jimohilta murtui nenä, hänen silmälasinsa rikottiin ja hänet jätettiin hapuilemaan pimeään. Soitimme ambulanssin, ja minä läksin Jimohin kanssa sairaalaan. Monta tuntia myöhemmin kävelimme yhdessä kotiin. Olimme taas iloisia, ja välillämme olleet erimielisyydet oli korjattu. Tämän jälkeen Jimoh nimitti minua "lempijeesustelijakseen". Yksi retkeilymajassa asuvista pojista pani hatun kiertämään, ja me kaikki annoimme lanttimme Jimohin vuokranmaksuun.
Koska halusin keskittyä kirjoittamaan kirjaa, johon uskoin Jumalan minua kutsuvan, irtisanouduin molemmista kouluista helmikuun lopussa.

Yksi asia alkoi huolestuttaa minua. En ollut pitkään aikaan kuullut mitään äidistä. Kun kirje lopulta tuli, se oli kirjoitettu vapisevalla käsialalla sairaalassa. Äidillä oli ollut lähes kaksikymmentä vuotta diabetes, ja nyt sairaus oli muuttunut vaikeammaksi, mikä merkitsi, ettei se pysynyt enää hallinnassa. Äiti kertoi, ettei hän enää uskonut näkevänsä minua. Soitin heti kotiin. Sekä äiti että minä itkimme. Raamatussa oli hyvin selvästi kerrottu tästä asiasta.
"Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että saisit kauan elää siinä maassa, jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa." (2.Moos.20:12)
Tiesin, että minun olisi lähdettävä kotiin.
Seuraavana päivänä ryhdyin hankkimaan lippua. Halvimmalla lennolla oli välilasku Seattlessa; lippu maksoi vain puolet normaalihinnasta. Mutta se merkitsi sitä, että minun pitäisi lähteä pian. Edessä olevat päivät olivat kiireisiä, kun koetin saada kaikki kuntoon. Lähtöpäivänä Andrew otti vapaata työstä. Hän valmisti minulle täydellisen aterian etu- ja jälkiruokineen. Lentokentällä hän halasi minua hellästi ja sanoi hyvästit.
Jälleen oli yksi luku elämässäni päättynyt. Tänä aikana Jumala oli monin tavoin todistanut uskollisuutensa minua kohtaan. Hän oli järjestänyt askeleeni paremmin kuin minä olisin koskaan itse pystynyt tekemään. En tiennyt mitään siitä, että edessäni oleva vaihe olisi kaikkein vaikeimpia, mitä olin elämässäni kokenut.

5. Hidas vieraantuminen

Tunteeni myllersivät ollessani koneessa matkalla Seattleen. Kotona minua odotti hyvin erilainen maailma, johon minulla ei ollut minkäänlaista kosketusta. Päällimmäisenä mielessäni oli äitini terveydentila. Sitten oli kysymys kristinuskosta! Oliko Pohjois-Amerikassa lainkaan kristittyjä? Hyväksyisivätkö ystäväni minut nyt, kun Kristus oli elämäni keskipiste? Löytäisinkö yhtä hyvää seuraa kuin minulla oli ollut Englannissa?

Linja-autoasemalta soitin kotiin. Kun otin käteeni puhelimen kuulokkeen, huomasin kristittyjen jättämän traktaatin. Taitettu paperinpala vakuutti minulle, ettei Jumalan ihmisiä ollut pelkästään Atlantin toisella puolella, vaan täälläkin. Kun näin nuorella, lenkillä olevalla miehellä Jeesus-napin rintamuksessa, tämä vahvisti minua kaksinverroin.
Jännitykseni kasvoi, kun linja-auto lähestyi Vancouveria. Tutut maamerkit toivat mieleeni valtavan määrän muistoja.
Monien kauppojen tilalla oli kirpputoreja, jotka olivat todisteena talouden huonosta tilasta. Englannissa minua oli varoitettu tästä. Mietin, miten vaikeaa mahtaisi olla saada työpaikkaa.
Veljeni tuli minua vastaan Vancouverissa. Hän oli entisensä, paitsi että hiuksiin oli tullut vähän enemmän harmaata. Juttelimme iloisesti, kunnes pääsimme kotiin, jossa äiti seisoi ovella. Liikutuin, kun näin miten hauras hän oli.
"Olen iloinen, että tulit." Äiti näytti helpottuneelta. Itkimme jälleennäkemisen ilosta. Myöhemmin lääkäri kertoi, ettei hän ollut uskonut äidin selviytyvän vaikeasta sairaudestaan, mutta että minun kotiinpaluuni oli muuttanut tilanteen.
Hitaasti sopeuduin kotona olemiseen. Yllätyksekseni Chris, kaikkein pitkäaikaisin ystävättäreni, oli myös poissa ollessani tullut uskoon. Nauroimme sitä, miten Jumala oli ottanut meidät molemmat kiinni, vaikka minä olin ollut toisella puolella maapalloa. Seuraavana päivänä hän kutsui minut asumaan luokseen. Äidin koti oli pieni. Lisäksi läsnäoloni ärsytti veljeäni, joka oli tottunut elämään kaksin äidin kanssa, joten otin kutsun vastaan.

Jumala ratkaisi hyvin pian kysymyksen siitä, missä kirkossa kävisin. Eräänä päivänä huomasin kristillisen kirjakaupan ikkunassa kirjan Gurun kuolema. Tätä kirjaa, joka kertoo hindulaisen toivioretkestä Kristuksen luokse, oli suositeltu minulle Englannissa. Menin kauppaan ja juttelin Doriksen, myyjän kanssa. Kävi ilmi, että hän oli ollut seitsemäntoista vuotta lähetystyössä Intiassa ja Nepalissa. Tarinani kiinnosti häntä ja hän halusi lukea, mitä olin kirjoittanut. Hän itse keräsi kirjaa niiden maailmanmatkaajien todistuksista, jotka olivat tulleet uskoon Intiassa. Hän myös johti Link House -nimistä kristillistä kommuunia, jossa asui ulkomaisia opiskelijoita. Hän kutsui minut Pyhän Hengen täyttämään seurakuntaan, johon liityin.
Äidin terveys heikkeni. Seuraavien kuukausien aikana hän joutui useita kertoja sairaalaan. Hänen jalkansa turposivat erityisesti kävellessä. Lääkärit totesivat haiman suurentuneen, mitä oli epäiltykin, mutta leikkauksessa löydettiin vain tervettä kudosta. Leikkaus kuitenkin heikensi äidin henkistä kestävyyttä. Äiti turhautui, koska ei pystynyt enää liikkumaan rajoituksetta ja koska hänellä oli jatkuvia kipuja.

Huomasin oman hengellisen tilani huononevan.
Pikku hiljaa menetin puhtaan vakaumukseni, joka oli tuntunut helpolta säilyttää Intiassa. Vancouverilaiset käyttäytyivät ikään kuin vain aineellinen ulottuvuus olisi ollut olemassa. Tällaisessa henkisessä ilmastossa hengellinen ote menetti terävyytensä. Kaikkein pahinta oli, että aloin omaksua ympäristöni arvoja.
Ajauduin pois Jumalan luota ja epäilin hänen hyviä tarkoitusperiään. Oliko Jumala todella kiinnostunut minusta? Välittikö hän?
Mistä hänet voi löytää?

6. Syvempään vapautumiseen ja parantumiseen Pyhän Hengen hoidossa. Jeesuksen Kristuksen auktoriteetti henkivoimien yli

Lähes huomaamatta tulin tietoiseksi, että Sai Baba oli lähelläni. Kun ensimmäisen kerran kuulin hänen äänensä, hätäisen kuiskauksen, sivuutin sen oman mieleni aiheuttamana tepposena. Mutta Sai Baban läsnäolo muuttui voimakkaammaksi. Lähes kuulumaton ääni oli nyt kuuluva ja selkeä. Omiin ajatuksiini sekoittui muita ajatuksia, jotka pystyin hyvin erottamaan omistani; lauserakenteet, sanavalinnat ja kielioppi olivat minulle vieraita. Ne eivät aivan varmasti olleet minusta lähtöisin.
Olin kauhuissani. Yksityisyyteni rajojen loukkaaminen pyyhkäisi minut normaalien ilmiöiden ulkopuolelle, maaperälle, jota kulttuurimme ei tunnusta todelliseksi.
Sellainen yhteiskunta, jossa tällaisiin ilmiöihin ei lainkaan uskota, ei pysty myöskään tarjoamaan näkemystä siitä, miten niihin pitäisi suhtautua. Koin olevani täysin yksin. Kenen puoleen voisin kääntyä, kuka ymmärtäisi mitä minulle tapahtui? Miksi Sai Baba oli tullut takaisin?
Mieleeni nousi Link Housen Doris. Hänellä oli taustatietoa Intiasta, ja hän voisi ymmärtää, mitä minulle tapahtui. Menin kiireesti hänen kotiinsa, joka oli aivan lähellä. Yhdessä kommuunin asukkaat rukoilivat puolestani, ja rauhoituin.
Seuraavien viikkojen aikana olin yhä useammin tietoinen Sai Baban läsnäolosta. Joka kerran se kauhistutti minua. Heti ensimmäinen vihjaus hänen läsnäoloonsa syöksi minut pakokauhun valtaan. Hyvistä aikeistani huolimatta aloin kuitenkin etsiytyä hänen seuraansa. En enää keskittänyt ajatuksiani Jumalaan vaan Sai Babaan.
Kävin usein Link Housessa. Jopa keskellä yötä, jolloin pelkäsin Sai Babaa kaikkein eniten ja makasin täysin valveilla vuoteessani, saatoin soittaa kommuuniin, että joku rukoilisi puolestani.
Link House -kommuunin lisäksi kukaan ei tiennyt, mitä kävin läpi elämässäni. Minua pelotti, että jos puhuisin sivu suuni, ystävät pitäisivät minua hulluna. Suurin pelkoni oli, että minut passitettaisiin mielisairaalaan. Syvällä sisimmässäni olin vakuuttunut, että ongelmani oli perustaltaan hengellinen, joten ratkaisunkin oli oltava hengellinen. En kuitenkaan tiennyt mitään ennakkotapausta, jossa olisi autettu minunlaisissani vaikeuksissa olevaa.

Taistelin epätoivoisesti vastaan. Halusin keskittyä Jumalaan, mutta kun tein niin, näin Sai Baban, joka istui valtaistuimellaan oranssissa kaavussaan ja pilkkasi minua. Yritykseni selvitä tällaisesta tilanteesta olivat yrityksen ja erehdyksen tietä. Näytti siltä, että mitä enemmän taistelin, sitä huonommaksi tilani muuttui. Häviäisin taistelun.
Sai Baba hallitsi minua jälleen, ja minä tiesin sen.
Aloin syvällä sisimmässäni tuntea epäluottamusta Jumalaa kohtaan. Oliko hänkin siis pettänyt minut? Miten hän oli antanut tämän tapahtua minulle? Entä jos Jumala halusi tuhota minut? Ääni, joka oli nyt aina lähellä, vahvisti tällaiset tunteet ja lisäsi öljyä liekkeihin. Ajatukseni kulkivat samaa rataa enkä saanut rauhaa.
Asioita pahensi entisestään se, että aloin kokea myös Swami Premanandan olevan lähellä. Olin unenpuutteesta suunniltani ja masennuin. Äiti huomasi minussa muutoksen ja syytti seurakuntaa, jossa kävin. Hän näki unen, jossa paholainen sieppasi minut, ja minä paloin liekeissä huutaen apua.
"Jumala sanoi, että sinun pitäisi lähteä siitä seurakunnasta", äiti sanoi. "Olet hyljännyt katolisuuden, ainoan oikean tien pelastukseen, ja sen vuoksi palat helvetin tulessa. Millaista uskoa sinä oikein tunnustat, kun se tekee sinusta noin masentuneen? Mihin sinun iloisuutesi on hävinnyt? Et ole enää sama Barbara, jonka minä ennen tunsin."
Äiti oli oikeassa. Olin kaikkea muuta kuin onnellinen. Mutta minusta tuntui, että paholainen pääsi minun kimppuuni myös hänen kauttaan.
Olin kasvokkain mielisairauden kanssa. Nyt ymmärsin, millaista sekavuutta, ahdistusta ja kauhua skitsofreenikot kokevat, sillä minulla oli kaikki klassiset oireet.

Aina kun vajosin täydelliseen epätoivoon, Pyhä Henki kuitenkin puuttui heti asioihin, ja sain hetkellistä helpotusta. Muuten taistelin täysin yksin. Jumala koetti opettaa minulle jotakin, mutta en pystynyt ymmärtämään mitä.
Eräänä päivänä tilanne ajautui umpikujaan. Menin Link Houseen, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Hyökkäykset olivat erityisen rasittavia. Olin uuvuksissa ja makasin vuoteella nyyhkyttäen.
Epätoivoissaan Doris soitti seurakuntamme vanhimmille ja järjesti minulle tapaamisen heidän kanssaan. Marilyn, Link Housessa asuva vahva kristitty lähti saattamaan minua. Olin niin sekaisin, etten ollut varma, halusinko lähteä tähän tapaamiseen, mutta jokin osa minussa tiesi, että tämä oli ainoa toivoni.
Seurakunnan yhdeksän vanhinta istuivat ympyrässä ja viittasivat meidät istumaan kahdelle tyhjälle tuolille. He aloittivat kyselyn.
"Kerro, mikä toi sinut tänne?"
Kerroin tiivistetysti tarinani ja päätin nykyiseen tilanteeseeni.
"Voisitko kertoa meille taustastasi?"
"Se on ihan tavallinen. Olen filosofian kandidaatti ja pääaineeni oli psykologia, olen ollut yli neljä vuotta tutkimustyössä ja sitten matkustellut maailmalla."
"Mitä paholainen sinulle merkitsee?" joku kysyi.
"Hän on valheiden isä ja murhaaja", vastasin Raamatun mukaisesti.
Joku ehdotti, että ottaisimme Raamatusta esille Luukkaan evankeliumin 11.luvun.
"Kun saastainen henki lähtee ulos ihmisestä, se harhailee autioilla seuduilla ja etsii lepopaikkaa, mutta se ei löydä. Silloin se päättää: 'Minä palaan kotiini, josta lähdin'. Kun se sitten tulee ja löytää huoneensa lakaistuna ja hyvässä järjestyksessä, se hakee seitsemän vielä pahempaa henkeä, ja ne tulevat sisään ja asettuvat sinne asumaan. Näin sen ihmisen tila on lopussa pahempi kuin alussa." (Luuk.11:24-26)
Samastuin heti tähän ihmiseen. Tiesin, että oli kyse minusta.
"Mutta miksi henki tuli takaisin?" halusin tietää.
"Mitä 'puhtaaksi lakaistu' merkitsee sinulle?"
"Luulisin, että se merkitsee tyhjää."
"Tyhjää mistä?"
"Jeesuksesta." Askel askeleelta minut johdatettiin ymmärtämään, että olin ajautunut erilleen Jumalasta.
Vanhimmat seisoivat ympärilläni ja laskivat kätensä päälleni. Otin Jeesuksen vastaan sydämeeni. Tunsin, miten Pyhän Hengen ilo täytti minut kokonaan pitkästä aikaa. Kiitin vanhimpia ja lähdin täynnä iloa. Ajaessani autolla kotiin otin kyytiin peukalokyytiläisen, joka sai kuulla koko tarinani.

Muutos oli pysyvä. Saatoin yhä edelleen aistia Sai Baban äänen ja läheisyyden, mutta pystyin pysymään hänestä erossa ja jättämään hyökkäyksen omaan arvoonsa. Tilani koheni valtavasti. Pystyin jälleen osallistumaan elämään normaalin ihmisen tapaan. Äitikin lakkasi huolehtimasta.
Sai Baballa ei ollut enää tiukkaa otetta minusta. Hyväksyin sen, että kuulin hänen äänensä yhä edelleen, mutta nyt se oli vaisumpi. Se oli hinta, joka minun oli maksettava, koska olin leikkinyt henkimaailman kanssa, vaikka Raamattu kieltää ihmisiä menemästä tälle alueelle.

Jonkin ajan kuluttua Doris suositteli, että menisin kesäkurssille kristilliseen yliopistoon opiskelemaan evankeliointia. Opettajana oli tunnettu dynaaminen kristitty, Michael Green. Luennot olivat sytyttäviä. Yhdessä opetustuokiossa Bruce, Greenen apulainen, ohimennen mainitsi työstään Englannissa, siihen kuului myös pahojen henkien ulosajamista. Kuuntelin korvat höröllä. Ehkä hän voisi auttaa. Järjestin tapaamisen hänen kanssaan.
Aloitin keskustelun kertomalla ydinkohdat elämästäni.
"Monet ihmiset ovat harhautuneet uskomaan, että heidän on tyydyttävä olosuhteisiin, joita ei ole pakko hyväksyä. Jeesus haluaa parantaa meidät ja vapauttaa demonisista vaikutteista."
Bruce laski kätensä minun päälleni ja sanoi, että minua kahlitsivat edelleen epäpuhtauden ja pelon henget. Hän käski minun ääneen kieltää niiden voiman itseeni. Hän rukoili lyhyesti ja nuhteli henkiä. Sitten hän otti kätensä pois. Kiitin häntä, vaikka en tuntenutkaan mitään.

Kotimatkalla minulle tapahtui ihmeellinen asia. Näin kuinka Sai Baba koetti tarttua minuun, mutta pääsin hänen käsistään. Samalla hetkellä hartioiltani nostettiin lyijypaino. Olin viimeinkin vapaa sanan varsinaisessa merkityksessä.
En oikein osannut uskoa sitä todeksi.
Sinä päivänä Jumala antoi minulle esimakua taivaasta. Olin kuin hurmoksessa. Tanssin ilosta Herran edessä. Minulla oli valtavan helpottunut olo, ja sisimmässäni oli rauha.
Sai Baba oli lopullisesti lähtenyt.

Puhkesin ylistykseen.
"Herra, ylistän sinua koko sydämestäni. Haluan ylistää sinua vieläkin enemmän." Kun Kristus vapauttaa meidät, olemme todella vapaita. Kristuksella on valta pahojen henkien ylitse. Kiitos Jumalalle, että hänellä on tämä voima.

...

7. Loppusanat

Tämän jälkeen olen jatkuvasti kasvanut Herrassa. Hän on johdattanut minua laaksoissa ja kukkuloilla, opettanut minua seuraamaan häntä. Avain siihen, että voimme asua hänen luonaan, on luovuttaa kaikki toiveemme, unelmamme ja halumme hänelle. Hän tietää, mikä on meille parasta.
Hän ei halua meidän jäävän entisiin uriin ja ilottomaan elämään, vaan haluaa meidän olevan vapaita, jotta saisimme "elämän, yltäkylläisen elämän" (Joh.10:10).

Miten pääsemme siihen, että voimme nauttia Jeesuksen lupaamasta elämästä, etenkin, jos pahat henget ja menneisyyden haavat ovat painolastina?
Ensin meidän on tutkittava omaa sydäntämme nähdäksemme, mikä meidän suhteemme Kristukseen on.
Olemmeko todella luovuttaneet elämämme hänelle. Vain Kristuksen tulee olla oppaamme ja opettajamme. Emme voi kokea sellaista täyttä iloa, jonka Kristus meille haluaa antaa, ellemme ole ehdottoman uskollisia hänelle.
Samoin meidän ON sanottava ääneen, että hylkäämme kaikki yhteydet okkultismiin. Okkultismiin sisältyvät spiritistiset kirjaintaulut, horoskoopit, tarokkikortit, tulevaisuuden ennustaminen, lukumagia, hypnoosi, transsendentaalinen mietiskely, jopa gurujen ja lahkojen opetukset sekä sellaiset ilmeiset okkultismin muodot kuin Saatanan palvonta ja spiritistiset istunnot. Tällaiset ilmiöt kertovat, että demonit ovat ottaneet joitakin elämämme alueita hallintaansa, ja ne on luovutettava Kristukselle. Ellemme tee näin, jää demonisille voimille mahdollisuus vaikuttaa elämäämme. Kun pyydämme, Jumala paljastaa siteitä, jotka ehkä olemme itse unohtaneet.

Kun tunnustamme oman riittämättömyytemme ja tarpeemme ja viemme ne rukouksessa Jumalalle, pystymme tekemään parannuksen. Parannuksen tekeminen merkitsee sitä, että käännymme pois jostakin. Samanaikaisesti käännymme uuteen elämään, ja Kristus asuu meissä.
Jeesus on aina valmis tulemaan elämäämme, sillä hän sanoo: "Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän."
Voimme avata oven rukoilemalla yksinkertaisesti. Vaikkapa näin: Jeesus, otan sinut vastaan sydämeeni. Tule minun Herrakseni. Haluan seurata vain sinua.
Tästä alkaa elävä yhteys Jumalaan ja Pyhään Henkeen.

Jos olemme vakuuttuneita, että Kristus hallitsee sydämessämme, mutta kuitenkin koemme merkittävää pahan vaikutusta, on aika hakea apua. Kristityt ystävät, jotka terveesti ymmärtävät Kristuksen vallan ja hänen parantavan voimansa, voivat auttaa meitä avaamaan sydämemme. Hyväksyvässä ympäristössä, jossa voimme vapaasti kertoa sisäisistä taisteluistamme, toiset uskovat toimivat Pyhän Hengen työn kanavina.
On seurakuntia, jotka ovat avoimia Pyhän Hengen työlle, ja joiden jäsenet uskovat Kristuksen voimaan. Monissa seurakunnissa sairaiden puolesta rukoileminen ja pahojen henkien vallasta vapauttaminen kuuluu evankeliointiin. Valitsimmepa minkä seurakunnan tahansa meidän on varmistuttava siitä, että sillä on raamatullinen perusta ja että se on opillisilta painotuksiltaan terve. Kristinuskoa jäljittelevien kanssa tekemisiin joutuminen aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. On viisasta rukoilla, mihin seurakuntaan meidän tulisi mennä, ja noudattaa sitten Jumalan johdatusta.

Parantuminen on prosessi. Rikkonaisen elämän korjaamiseen tarvitaan aikaa. Mutta jos luotamme Jumalaan, hän saattaa omat tarkoitusperänsä täytäntöön ja vapauttaa meidät.

...

3. OKKULTISMIN TODELLISUUS. Sidonnaisuudet pahuuden henkivaltoihin ja niistä irroittautuminen.

1. Kertomus.

Olipa kerran tyttö, joka oli kihloissa erään nuoren miehen kanssa. Mies oli komea ja kaunopuheinen. Tyttö tanssi ruusunpunaisissa pilvissä miehen rinnalla, ja lupasi hänelle "sydämensä ja uskollisuutensa". Hän laski koko tulevaisuutensa rakastettunsa käsiin, sillä missäpä se olisi ollut paremmin turvassa kuin noissa käsissä? Lyhyesti sanottuna, hän tunsi itsensä mittaamattoman onnelliseksi ja onnekkaaksi.
Kunnes eräänä päivänä maa petti hänen jalkojensa alla, kun hän sai selville, että kaikki oli ollut petosta. Mies ei ollutkaan sellainen kuin hän oli uskonut. Hetken varomattomuudessaan hän riisui väärään aikaan kauniin naamionsa ja paljasti, että sen takana oli pelkkää valhetta, petosta ja laskelmointia. Hän ei ollut koskaan rakastanut tyttöä. Hän oli vain käyttänyt tätä hyväkseen ja hyödyntänyt tämän sokeaa ja ehdotonta luottamusta omien itsekkäiden päämääriensä saavuttamiseen. Kaiken aikaa tyttö oli ollut petoksen ja petkutuksen uhri.
Välirikko oli katkera ja lopullinen. Miehen täytyi suin päin paeta tytön vihaa, ja sormuksen, jonka hän oli kauniiden lupausten saattelemana painanut tytön sormeen, tyttö heitti hänen jälkeensä portaisiin.
Tyttö lukitsi oven hänen jälkeensä ja kiiruhti puhelimeen tilaamaan uuden lukon oveen. Hän oli ollut niin kevytmielinen, että oli antanut miehelle avaimen, mutta enää tämä ei käyttäisi sitä. Sitten hän pakkasi suureen laukkuun kaikki kauniit lahjat, joita mies oli hänelle antanut, kirjoitti päälle miehen nimen ja kiiruhti postittamaan sen.

Mies ei kuitenkaan ollut samaa mieltä! Hän kirjoitteli, soitteli, yritti päästä sisään ja kolkutteli lukitun oven takana, koetti avata sitä avaimellaan, joka ei enää sopinut oveen. Hän huuteli postiluukusta, lupaili, vetosi, vannoi, pyysi. Mutta tyttö pysyi rauhallisena, ei vastannut hänelle, vaan käänsi kaiken huomionsa asioihin, joiden avulla hän jälleen pääsisi jaloilleen kokemansa iskun jälkeen.
Lopulta mies antoi periksi ja lähti etsimään uutta uhria.

Monien mielestä tämä kertomus kuulostaa tutulta, joko omalta tai jonkun muun tuskalliselta kokemukselta. Se on varmaan yhtä vanha kuin ihmissuku, ja se on mielestäni paras kuvaus siitä, mitä tapahtuu kun ihminen ryhtyy harjoittamaan minkä tahansa laista okkultismia.

...

2. Esineet saastaisten henkien välikappaleena ja siteinä menneisyyteen.

Viettelijä aloittaa lähentelynsä avoimella tarjouksella. Herkkupala toisessa kädessä ja hyvin piilotettu sopimus toisessa hän seisoo valmiina okkultistisen maailman ovilla. Odottaa, että joku tulisi tarpeeksi lähelle ja innostuisi houkutuksista. Kun uhri sitten iskee hampaansa syöttiin ja alkaa syödä, se on hänelle yhtä kuin sopimuksen allekirjoitus...
Pian sormus on jo sormessa ja uhrin asunnon avain hänen taskussaan.
Voi kulua vähän tai kauan aikaa, ennen kuin uhri huomaa, että on antautunut viettelijälle ja antanut hänelle vapautensa, tahtonsa, sielunsa - juuri ne asiat oli painettu pienin kirjaimin sopimuksen alanurkkaan. Mutta kun petos paljastuu, ja uhri haluaa peruuttaa sopimuksen, hänen täytyy toimia yhtä johdonmukaisesti kuin kertomuksemme tyttö toimi: katkaista kaikki yhteydet viettelijään, hävittää kaikki mitä on saanut häneltä ja kaikki mikä muistuttaa yhteydestä häneen.

Kun itse vapauduin, oli taloni täynnä "muistoja". En vielä silloin tiennyt kovinkaan paljon tällaisesta, mutta vaistomaisesti tajusin että minun täytyy päästä niistä eroon.
Suurin osa oli vihkoja, jotka olin kirjoittanut täyteen "yliluonnollista viisautta" kauniilla käsialalla. Mutta kirjoittamiseni ei rajoittunut pelkkiin vihkoihin, olin kirjoittanut mihin tahansa, mikä oli ollut ulottuvilla: paperilapuille, koulukirjoihin. Tunnontarkasti kahlasin ne kaikki läpi - pyyhin pois, revin sivuja irti, keräsin lappuja. Lopuksi niputin kaikki ja poltin erään tuttavani roskatynnyrissä. Näin kuinka ne syttyivät ja hävisivät tuhkana, ja minusta tuntui kuin olisin päässyt eroon ruton saastuttamista vaatteista.

Ufoja käsittelevät kirjat tyydyin työntämään taaimmaiseksi kirjahyllyyni, ja sormuksen jota olimme käyttäneet heilurissamme, piilotin erään laatikon alimmaiseksi, paikkaan minne minulla ei juuri milloinkaan ollut asiaa.
Tänään en missään tapauksessa välittäisi niistä, ja olenkin jo kauan sitten hävittänyt ne kaikki. Materiaaliset menetykset eivät ole mitään siihen verrattuna että saa täyden rauhan, kun tekee kertakaikkisen eron vihollisen kanssa.

Kyse ei ole siitä, että esineet itsessään olisivat "saastuneita" - vaikka, kukapa tietää! Kyse on ennen kaikkea selkeästä ja vastaansanomattomasta näytöstä viettelijälle: "Meidän välimme ovat poikki! En tahdo olla missään tekemisissä sinun kanssasi, en tahdo lahjojasi, en vanhoja enkä uusia, en tahdo kuulla sinua, nähdä sinua enkä muistaa sinua! En tahdo antaa sinulle millimetrinkään tilaa elämässäni!"

Seuraavina vuosina huomasin, että aina kun otin kynän käteeni, hän yritti "tulla läpi" luokseni - yritti pakottaa käteni tahtoonsa. Tunsin suurta houkutusta ryhtyä keskustelemaan hänen kanssaan, haukkua hänet, kysyä häneltä, miksi hän oli tehnyt niin kuin teki ja miksi hän oli sellainen kuin oli. Olin joutunut kokoamaan kaikki voimani sanoakseni: "Jeesuksen nimessä, pidä suusi kiinni, minä en puhu kanssasi!" Mutta kun sain sen sanotuksi, huomasin kuinka käsi vähitellen rentoutui ja tuli taas täysin omakseni.

Saatanan kanssa ei pidä ryhtyä minkäänlaiseen ajatustenvaihtoon. Hänen kanssaan ei pidä väitellä eikä antaa hänelle minkäänlaista mahdollisuutta sanoa mitään. Hän nimittäin käyttää kaikenlaista lähestymistä hyväkseen, hän ymmärtää sen kutsuksi, flirtiksi. Ja vastaa siihen heti mielellään. Siksi välien rikkominen ei voi milloinkaan olla liian täydellinen eikä torjuminen liian päättäväistä.
Jos tahdon säilyttää vapauteni, en saa vastaisuudessakaan olla missään tekemisissä hänen kanssaan, joka varmasti jatkaa suunnitelmiensa tekemistä saadakseen minut uudelleen kahleisiin. Minun täytyy ilmaista vastenmielisyyteni häntä kohtaan "asentamalla uusi lukko oveeni ja lähettämällä kaikki lahjat takaisin". Enkä saa vastata mihinkään yhteydenottoyrityksiin, vaan minun tulee kääntää koko huomioni häneen, joka rakasti minua niin paljon, että tahtoi kuolla että minä saisin vapauden. Minun tulee ottaa vastaan uusi elämä, jonka hän tahtoo antaa.

Minun täytyy tehdä se itseni vuoksi. Mutta myös hänen vuokseen. Sillä kuinka voisin sanoa, että rakastan Vapahtajaani ja olen hänelle kiitollinen, jos samanaikaisesti flirttailen hänen vihollisensa kanssa?!

3. JATKO. Tutustu itseesi ja tarpeisiisi, kasva elämän todellisuuden tuntemisessa ja keskity Jeesukseen vihollisen sijasta.

"Lopulta hän antoi periksi ja lähti etsimään uutta uhria." Näin loppui kertomus tytöstä ja hänen viettelijästään.
Niinhän yleensä käy, kun on kyse ihmisistä. Rajansa silläkin, kuinka kauan jaksaa kolkutella lukitulle ovelle.
Mutta henkimaailmassa se pitää vain osittain paikkansa.

Raamatussa sanotaan:
"Vastustakaa Perkelettä niin se teistä pakenee" (Jaakobin kirje 4.luku 7.jae).
Mutta eräässä toisessa paikassa sanotaan: "Pukekaa yllenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne kestää perkeleen kavalat juonet. Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa." (Efesolaiskirjeen 6.luku, jakeet 11-12.)
Ensimmäinen kohta puhuu kestäväisyydestä taistelussa Paholaista vastaan. Siitä, kuinka on pysyttävä lujana päätöksessään, ettei ole missään tekemisissä hänen kanssaan, vaikka hän kuinka houkuttelisi. Jeesus tiesi keinot, kun hän erämaassa torjui Saatanan houkutukset: "Minä teen vain Isäni tahdon. En ota sinulta vastaan mitään!" on hänen vastaustensa sisältö. Ja niin kolmen kiusauksen ja kolmen torjumisen jälkeen sanotaan: "Ja kun oli kaiken kiusattavansa kiusannut, poistui perkele hänen luotaan ajaksi." (Luukkaan evankeliumi 4.luku, 13.jae.)
Ajaksi. Koska päinvastoin kuin useimmat inhimilliset kiusaajat, hän ei menetä toivoaan, hän yrittää yhä uudelleen.
Siksi meidän on hyvä tuntea myös Efesolaiskirjeen 6.luvun sanat, jotka puhuvat valppaudesta ja kestäväisyydestä toistuvia juonia vastustaessamme. Paavali kehottaa meitä olemaan "Jumalan koko sota-asuun" pukeutuneina aina varuillamme ja valmiit taisteluun vihollista vastaan.

Voimme kysyä itseltämme muutaman kiperän kysymyksen ja vastata täysin rehellisesti: "Miksi ylipäänsä kuuntelin häntä viimeksi? Mikä veti minua niin voimakkaasti puoleensa, etten suostunut näkemään monia pieniä, vilkkuvia varoitusvaloja? Miksi myin hänelle vapaan tahtoni ja annoin hänelle avaimen talooni ja kaiken irtaimistoni hänen hallintaansa?"
Meidän ei nimittäin sovi unohtaa, että loppuun vietyyn viettelykseen tarvitaan kaksi. Ellei viettelijä pysty herättämään uhrissaan eloon uinuvaa halua, hän ei pysty toteuttamaan suunnitelmaansa. Tavalla tai toisella hän ylipuhuu meidät astumaan sisälle valtakuntaansa. Me otamme ensimmäisen askeleen, ja sen jälkeen hän ottaa ohjat käsiinsä.
Kaikessa viettelyssä on toinen osapuoli, joka houkuttelee suloisin sanoin ja lempein hyväilyin, ja toinen, joka heti tai vähän päästä haluaa syöttiä ja hyväilyjä. Ja sitä mukaa kuin halu kasvaa, voimistuu myös valmius katsoa läpi sormien pieniä merkkejä, jotka kertoisivat, ettei kaikki ole niin kuin pitää, jos rakkaus olisi aitoa.

Minun tapauksessani ei ollut kovinkaan vaikeaa tai mutkikasta havaita, miksi nuo kirjat ja kokeilut vetivät minua niin paljon puoleensa, ja mitä keinoja viettelijä käytti soluttautuakseen elämääni. Alkuun minä yksinkertaisesti halusin kauas pitkäveteisestä ja hankalasta arkielämästä, joka asetti minulle vaatimuksia, joita en halunnut täyttää. Sellaista kutsutaan todellisuuspaoksi. Ja tiesin, että se oli ollut osa elämääni niin kauan kuin muistan. Kun jokin asia kävi liian monimutkaiseksi tai saavuttamattomaksi - tai vain hankalaksi - pakenin haavemaailmaan, missä minulla oli erilaisia jännittäviä rooleja ja kokemuksia.
Nyt minulla oli vihdoinkin mahdollisuus toteuttaa unelmani - jopa mahdollisuus elää sisällä unelmassa.
Ei ollut lainkaan vaikeaa asiallisesti ja pinnallisesti tarkasteltuna myöntää, että olin itsekeskeisyydessäni menetellyt täydellisen tyhmästi.
Jonkin ajan kuluttua minulle kuitenkin selvisi, että ei ollut kyse vain tyhmyydestä ja erehdyksestä, vaan mitä suurimmassa määrin asiasta, joka koski ja horjutti minun jumalasuhteeni perustuksia. Ja minun oli vaikeaa ja ahdistavaa tunnustaa itselleni, mihin kaikkeen olin sekaantunut.
Minusta oli aina tuntunut, että suhteeni Jumalaan "oli kunnossa" - luulin tietäväni, mitä pitääkin ja tunsin olevani varma ja vakuuttunut käsityksistäni. Nyt jouduin kysymään itseltäni, oliko minun varmuuteni levännyt horjuvalla perustalla.

Se alkoi valjeta minulle eräänä päivänä, kun luin Raamattua. Ajattelin, että tunnen sen sisällön melko hyvin, mutta en ollut koskaan pannut merkille sitä, mitä tuona päivänä luin. Yhtäkkiä minulle selvisi, että itse asiassa minulla oli monista asioista hyvinkin hatara käsitys. Se sattui minuun tuskallisesti, se oli paljon kipeämpi kuin se epämiellyttävä tunne, jota olin tuntenut kun olin tajunnut tehneeni tyhmyyden ja erehtynyt Jumalan ja hänen vihollisensa suhteen.

"Voi", ajattelin, "jos olisin tuntenut Raamatun paremmin, olisin pystynyt näkemään!"
Ei ollut vain kyse asioista, joita en tiennyt, oli myös asioita, jotka hyvin tunsin, mutta jotka olin päättänyt olla huomioimatta.
Ensimmäisessä lukemassani Ufoja käsittelevässä kirjassa kerrottiin esim. Jeesuksesta. Väitettiin, että Jeesus todellisuudessa oli ihminen, joka oli tullut joltain toiselta planeetalta - todennäköisesti Ufolla. Hän oli paljon korkeammalla kehitystasolla kuin maan ihmiset, ja kykeni siksi elämään puhdasta ja kaunista elämää ja palvelemaan maailmankaikkeuden kaikkia maailmoja ja olentoja. Hänet oli valittu tulemaan maan päälle opettamaan samaa meillekin. Mutta valitettavasti hän epäonnistui tehtävässään, kuten jokainen näkee Raamatusta. Hänet tapettiin, koska ihmiset "eivät vielä olleet valmiita vastaanottamaan hänen sanomaansa". Hänen sanottiin olevan Jumalan poika, kuten kaikki ihmiset ovat Jumalan poikia ja tyttäriä, ja kuten koko maailmankaikkeus oli täynnä hänen poikiaan ja tyttäriään.
Muistan hyvin, kuinka olin pysähtynyt pohtimaan, että tuo oli aika kummallinen tapa tulkita Raamatun kertomusta Jeesuksen elämästä ja kuolemasta. Mutta sitten kiirehdin ajattelemaan kaikkea sitä, mikä sopi hyvin yksiin omien käsitysteni kanssa, unelmia puhtaasta ja hyvästä maailmasta, jossa kaikki Jeesuksen julistamat ihanteet olisivat todellisuutta. Voihan olla myös, että Raamattu kertoo asiat vääristyneinä ja puutteellisesti, täytyyhän ihmisen olla mieleltään avoin ja valmis tarkistamaan käsityksiään.
Ja kun kerran oli ottanut kulauksen valheen maljasta, ei ollut vaikea juoda samasta maljasta muitakin juovuttavia juomia. Kysehän oli vain pienestä mitättömästä sivumausta yhdessä kulauksessa - kukapa heittäisi sen takia pois koko hyvänmakuisen juoman?!

En ollut koskaan pitänyt "synti"-sanasta. Olin myös kuullut käytettävän sitä väärin ja kevytmielisesti. Mutta syvällä sydämessäni tiesin, että nyt olin tekemisissä synnin kanssa. Sillä olin toiminut vastoin parempaa tietoani.
Eikö Jumala ollut antanut minulle kaikki mahdollisuudet oppia tuntemaan hänet, ja hänen tekonsa ihmisen puolesta? Olin oppinut sen lapsuudesta asti, enkä ollut koskaan tosissani epäillyt, ettei lukemani ja kuulemani olisi totta.
Jeesus ei kuollut erehdyksessä, hän tuli maan päälle juuri sitä varten, että hän kuolisi ihmisten puolesta. Hän oli itse valinnut ja itse toivonut, että saisi antaa elämänsä pelastaakseen ihmiset. Hän ei myöskään ollut "eräs Jumalan pojista, kuten me olemme Jumalan poikia ja tyttäriä" - hän oli Jumalan ainosyntyinen ja ainutlaatuinen Poika, yhtä Taivaallisen Isän kanssa, Jumala ja ihminen samassa persoonassa.
Ja tullut maan päälle UFOLLA! Miten olin voinut syödä sellaista pajunköyttä!

Minun olisi pitänyt tietää, minun olisi pitänyt tuntea, minun olisi pitänyt nähdä ja kuulla, ettei noiden sanomien takana ollut Raamatun Jumala! Se tietoisuus iski minuun kuin raskas taakka, kuin syvä epätoivo. Tunsin, että olin käyttänyt väärin ja heittänyt tunkiolle kaiken hyvyyden, jota Jumala oli osoittanut minulle antamalla minulle niin monia mahdollisuuksia oppia tuntemaan hänet.
Minun oli pakko sanoa hänelle: "Rakas Jumala, sinä annoit minulle niin monta mahdollisuutta tietää, ettei se voinut olla sinusta, ja kuitenkin minä toimin vastoin tietämystäni, koska oli jotakin, mitä toivoin niin hartaasti, että olin valmis myymään sinun totuutesi. Anna minulle anteeksi!

Erehdyksen tunnustaminen tekee olon epämiellyttäväksi. Synnin tunnustaminen sattuu sydämeen. Nöyryyttää aivan eri tavalla, koska synnistä ei ole minkäänlaista inhimillistä pakotietä. Ei ole mitään mahdollisuutta tehdä tehtyä tekemättömäksi tai korjata vahinkoa. On vain anteeksiantamus.

Ainoastaan Jumalan armon avulla voi silloin nousta ja jatkaa matkaa. Vain koska Jeesus (sama Jeesus, jonka olin suostunut hyväksymään avaruusmieheksi, joka epäonnistui tehtävässään) ristinkuolemallaan ansaitsi anteeksiannon kaikesta synnistä, voi langennut jälleen katsoa itseään ja muita silmiin.
Tunsin Jumalan ja Raamatun myös tarpeeksi hyvin kyetäkseni ottamaan vastaan tämän anteeksiannon. Tiesin että syntini oli pyyhitty pois, ja tunsin itseni vapaaksi ja iloiseksi.

On tärkeää hankkiutua eroon kaikista ulkoisista merkeistä, jotka yhdistävät ihmisen Pahan maailmaan. Mutta on, jos mahdollista, vielä tärkeämpää selvittää välinsä perusteellisesti ja säälimättömän avoimesti omien "syvempien kerrostensa" kanssa? Kuinka ja miksi minä olin valmis myymään Jumalan totuuden? Mitä minä himoitsin niin paljon, että ylitin rajan ja jouduin vangiksi?
Jos ei tätä asiaa ole valmis ratkaisemaan itselleen, joutuu kulkemaan petoksesta toiseen, ja sidotuksi yhä tiukemmin valheen ja sekaannuksen verkkoon. Sillä ratkaisemattomat syyt ja velat, tunnustamattomat toiveet ja vaikuttimet ovat uusia avaimia viettelijän käsissä.
Jos sen sijaan uskaltaa tuntea itsensä ja kutsua syvimpiä unelmiaan ja vaikuttimiaan niiden oikealla nimellä, on mahdollisuus sekottaa hänen suunnitelmansa ja olla varustautuneena taisteluun yhä uusia juonia vastaan. Sillä viettelijän on vaikea pettää sitä, joka ei itse petä itseään.

...

4. TOTUUS JA VALHE. Jeesus Kristus edustaa totuutta. Valheella on monia muotoja ja se pukeutuu moniksi totuuksiksi. Yksi vihollisen "totuuksista", joilla se se yrittää eksyttää ihmisen pois Jeesuksen yhteydestä, on valkoinen magia: "Kaikki mikä vaikuttaa parantumista ja hyvää, on Jumalasta ja oikein."

1. Räätälöityjä petoksia ihmisen pinnallisiin tarpeisiin.

Kirjassaan "Psykisk roulette" s.231 Vandeman kirjoittaa, että jokaiselle ihmiselle esitellään kerran ns. "räätälintyönä valmistettu petos". Suunnitelma, joka on muotoiltu juuri tämän ihmisen erityispiirteiden, luonteen, taipumusten ja kulloisenkin hetken tilanteen mukaan.
Kun joitain vuosia sitten luin tämän, muistin oman kysymykseni: "Mitä sinä luot?" ja minun okkulttisen yhteyshenkilöni vastauksen: "Minä luon suunnitelmia ihmisille!"
Ufot olivat juuri oikea tapa tunkeutua minun elämääni juuri tuossa elämäni vaiheessa, ja ne kuvattiin juuri sellaisessa räätälöidyssä asussa, joka vastasi minun toiveitani ja olojani.
Uskon, että meille kaikille tarjotaan koko elämän ajan kaikenlaisia mahdollisia tyköistuvia suunnitelmia. Ja nykyään näyttää siltä, että okkulttiset ilmiöt ovat yksi suosituimmista tavoista houkutella ihmiset ansaan. Ufot ovat vain yksi pieni tuote okkulttisessa supermarketissa.
Materialistiseen maailmaan ja sen tyhjyyteen väsyneet ihmiset vaeltavat suurin joukoin hyllyltä hyllylle tutkien niiden runsaita tarjouksia. Ne lupaavat tarkoitusta elämään ja lievitystä henkiseen ja ruumiilliseen kipuun.

Selkeästä saatananpalvontakultista ja mustasta magiasta käytävät johtavat idän uskontojen korkeiden henkisten filosofioiden kautta spiritismin, kummitusten, ennustustaidon ja koko parapsykologisen viidakon salaisuuksien osastolle. Astrologiaa, mielen syvyyksien tutkimista, automaattikirjoitusta... kaikkea löytyy ja vielä paljon muuta. Jopa ahkeralle liikemiehelle, joka ei voisi kuvitellakaan katselevansa kristallipalloon tai tutkistelevansa idän filosofioita, esitellään hänelle räätälöity tarjous: "Löydä - ja hyödynnä - piilevät henkiset voimavarasi, lisää älykkyyttäsi, voimiasi ja luovuuttasi, saavuta menestystä liike-elämässä ja tule paremmaksi aviomieheksi ja isäksi!"
Jokaisen makuun löytyy varmasti jotakin, jokaisen tarpeet huomioidaan.

Ja kaiken keskellä laajenee huimaa vauhtia osasto, jonka lukemattomat tarjoukset koskevat vaihtoehtoisia parannusmenetelmiä. Miksi kärsiä kipua ja sairautta, kun kosmiset voimat tai parantavat kädet voivat poistaa ne?

Tällä osastolla näyttää olevan eniten kävijöitä. Ja siihen on vaikeinta suhtautua arvostelevasti. Mietiskelevää ihmistä on helppo pilkata, nauraa Ufoihin tai kummituksiin uskovia. Mutta kuka uskaltaa sanoa sairaalle, että hän on hullu, kun etsii mystisten keinojen ja outojen voimien lupaamaa lievitystä kärsimyksiinsä? Kenellä on sydäntä neuvoa häntä olemaan turvautumatta niihin, jos ne kerran voivat lievittää ja parantaa?
Siksi monet uskovat mielellään vanhaan uskomukseen mustasta ja valkoisesta magiasta: siihen, jota tehdään hyvistä vaikuttimista ihmisten auttamiseksi. Se, joka parantaa tai on muuten avuksi, on valkoista magiaa. Se, jota harjoitetaan pahoista vaikuttimista ja joka saa aikaa pahaa, on mustaa magiaa.
Monet kristitytkin lankeavat tähän ansaan. Vastikään vuonna 1986 ilmoitti muuan kristitty poliitikko, esittäessään mielipiteensä juuri avatusta "Ranum-centeristä" (vaihtoehtoisen lääketieteen keskuksesta), että hän oli vakuuttunut, että "kaikki hoito, joka tuo lievitystä ja parantaa, on Jumalasta".
Monet ovat samaa mieltä. Mutta se on petos. Tehty räätälintyönä niitä varten, jotka kyllä haluavat tunnustaa yliluonnolliset voimat, mutta eivät missään tapauksessa tahdo olla tekemisissä mustan ja pahan magian kanssa. Valokyltin, jossa lukee "lievitys ja terveys" houkuttelemina he lähestyvät okkulttista maailmaa ja monet astuvat sisäpuolelle. He ovat unohtaneet, mitä jokaisen kristityn pitäisi tietää: että valo voi olla valepukuista pimeyttä.

2. Musta ja valkoinen magia.

Mustalla ja valkoisella magialla ei ole mitään eroa. Missä kutsutaan avuksi ja käytetään yliluonnollisia ja salaperäisiä voimia, ei värillä ole mitään merkitystä, sillä molemmat voimat tulevat samasta lähteestä, joka kumpuaa pimeyden valtakunnasta.

Ne jotka tietoisesti palvovat pahoja voimia, tietävät, että kaikki on lähtöisin samasta paikasta. Aiemmin mainitsemassani kirjassa on luku, joka kertoo siitä kaksinaamaisuudesta, jota henkivallat käyttävät tarjotessaan "suojelusta vihamielisiä henkiä vastaan", niille jotka ovat yhteydessä "hyvien henkien" kanssa. Vandeman kirjoittaa (s.156), että saatananpalvoja Anton LaVey (joka perusti USA:han "Saatanan Ensimmäisen Kirkon" vuonna 1966) vastustaa valkoista magiaa - ja hänen perustelunsa on hyvin mielenkiintoinen. LaVey sanoo nimittäin näin: "Valkoisen magian seremonioihin osallistuvat seisovat viisikannan sisäpuolella suojautuakseen 'pahoilta' voimilta, joita he kutsuvat avukseen... Saatananpalvojasta tuntuu teeskentelyltä suojautua samoilta voimilta, joita kutsuu avuksi."

"Samoilta voimilta..." Se joka tuntee mustan magian, tietää, että valkoista ei ole olemassa. Monet kristityt eivät tiedä. Ja jos aavistavatkin, he torjuvat sen: "Kaikki, mikä tehdään hyvästä sydämestä ja vaikuttaa hyvää, täytyy olla lähtöisin hyvästä lähteestä - eikö Jumala ole kaiken hyvyyden lähde?"

Jumala on kaiken hyvyyden lähde - kaiken todellisen hyvyyden. Saatanalla vain on mestarillinen kyky pakata pahuutensa Jumalan hyvyyttä muistuttavaan muotoon. Siksi emme voi käyttää sellaista mittaa, että kaikki mikä vaikuttaa hyvää, on ilman muuta Jumalasta.
En usko että kyse on suoranaisesti "teeskentelystä" kuten LaVey sanoo.
Yksikään kristitty ei varmasti tahallaan halua olla mukana sellaisessa kaksinaamaisessa pelissä, joka vahingoittaa heitä itseään ja muita. Uskon että kyse on pikemminkin tietämättömyydestä tai siitä, että ei tunneta - tai ei hyväksytä - mitä Raamattu sanoo yliluonnollisiin asioihin sekaantumisesta.

Kun itse aloin kokeilla heilutusta kirjainten yläpuolella, tajusin saman kaksinaisuuden. Eräänä päivänä, kun leikimme sillä, ja pyysimme sitä vastaamaan kysymyksiimme, se tuli äkkiä "levottomaksi" ja kirjoitti silminnähden vaivalloisesti: "Varokaa... viholliset häiritsevät..." Sitä seurasi sekavia sanomia ja röyhkeitä sanoja, kunnes vähitellen kaikki rauhoittui ja meille ilmoitettiin, että vihamieliset voimat olivat tehneet hyökkäyksen estääkseen meidän yhteytemme. Mutta nyt heidät oli ajettu pois, ja he kyllä huolehtisivat tästedes ettei tällaista enää tapahtuisi. Varmuuden vuoksi meille ilmoitettiin linjaamme häirinneen henkilön nimi, että osaisimme itsekin olla varuillamme.
Se meni meihin täydestä! Maailmankaikkeudessa oli selvästikin hyviä ja pahoja olentoja, mutta emme ajatelleet sitä sen enempää. Me tunsimme olevamme onnekkaita ja etuoikeutettuja, koska ME saimme olla yhteydessä hyviin!
Hyvää päivää kirvesvartta! Hyviä ja pahoja voimia maailmankaikkeudessa - mustaa ja valkoista magiaa!

Totta kai tiedän, ettei näitä asioita voi todistaa oikeaksi. On kyse uskosta ja vakuuttuneisuudesta. Haluan kuitenkin tällä "todistuksellani" horjuttaa jonkun uskoa siihen, että on olemassa "hyviä salaisia voimia" ja "pahoja salaisia voimia".

Vaihtoehtoiset parantajat käyttävät usein heiluria taudinmäärityksissään ja hoito-ohjeita määrätessään.
"Rukoilen aina käyttäessäni sitä", sanoi eräs heistä. Mutta se ei riitä. Sillä sen hyväksyminen käyttökelpoiseksi välineeksi "hyvän palvelukseen" merkitsee lähteen avaamista, ja jos tämä lähde saa vetensä pimeyden valtakunnasta, on astuttu samalla rajan yli vihollisen puolelle ja solmittu sopimus hänen kanssaan. Hän ei estä rukoilemasta ketään, joka ammentaa hänen lähteestään. Ei ainakaan niin kauan, kun kyseessä on vaaraton "Jumala siunaa minua ja minun potilastani" -rukous.
Oman kokemukseni perusteella ja muiden toimia tarkkailtuani olen vakuuttunut siitä, että kaikki mikä perustuu heiluriperiaatteeseen, on salatieteellistä ja lähtöisin pimeydestä. Olkoon kysymyksessä sitten tautia määrittävä tai hoito-ohjeita antava heiluri tai pajunoksa, joka näyttää kaivon paikan, teräslanka, joka osoittaa maasäteilyä ja vesisuonia, tai mikä muu tahansa - kaikki mikä liikkumalla vastaa kysymyksiin - unohtamatta myöskään ympyrässä olevien kirjainten päällä olevaa lasia.

Siksi en ole koskaan osannut iloita ihmisten kertomuksista, kun he kertovat saaneensa elämäänsä sisällön tai terveyden käytyään okkulttisessa supermarketissa. Kuinka voisin iloita siitä, että Jumalan vihollinen on antanut heidän elämälleen tarkoituksen, kun uskon, että hänen ainoa tarkoituksensa on ANASTAA heidän elämänsä? Kuinka voisin iloita siitä, että Jumalan vihollinen on tehnyt heille taudinmäärityksen ja kertonut heille, minkälaista hoitoa heidän pitäisi saada, kun olen vakuuttunut siitä, että hän mitä hartaimmin odottaa päivää, jolloin saa ojentaa heille laskun. Hän ei tee mitään ilmaiseksi. Hän tahtoo omistaa heidän sielunsa, se on hänen päämääränsä.
Jos iloitsisi siitä, että matkalla tähän päämäärään saadaan lahjoja ja kerrotaan kauniita satuja, se olisi samaa kuin jos iloitsisi siitä, että kuolemaantuomittu saa ajaa Rolls Roycessa teloituspaikalle. Hieno kyyti on laiha lohtu, jos kyyti päättyy siihen, että saa kuulan kalloon.
"Voihan aina poistua kyydistä, jos tuntuu siltä, että jotain on hullusti", sanoo joku. Ja näin voi ollakin - ei ihminen joka päivä ole täydellisesti vihollisen rautaisessa otteessa. Yleensä "rajan ylittäminen" ei heti kerralla johda elämän ja uskon menettämiseen. Todennäköisesti vain "tunne siitä, että jotain on hullusti" ei ole niin luotettava kuin haluaisimme uskoa. Sillä joka askeleella, jonka otamme valehtelijan ja viettelijän seurassa, meidän katseemme sumenee ja tahtomme murenee jonkin verran.
Ei ole ollenkaan hassumman tuntuista ajaa Rolls Roycella ja kuunnella kertomuksia ja vapautua kuormista ja kivuista.

Matkalla tapahtuu kuin H.C. Andersenin lumikuningatar-sadussa. Ensin tuntui hyvinkin jännittävältä matkata suuressa reessä kohti tuntematonta päämäärää. Vähän ajan päästä matkustaja alkoi epäröidä ja palella. Mutta lumikuningatar karkotti kylmyyden ja palelemisen suutelemalla häntä - hän suuteli kylmän pois, niinkuin sadussa sanotaan. Kohta matkustaja ei kaivannut eikä tuntenut enää mitään. Ja lumikuningattaren linnassa vankina oleminenkaan ei tuntunut hänestä pakolta, vaan tarkoitukselliselta elämältä.
Tällä tavalla toimii Jumalan vihollinen. Pienimmästäkin epäilystä, pelosta, kun olemme ottamassa askelta hänen puolelleen - jos vaikka kuinkakin pieni ääni kuiskaa: "Mitenkähän näiden salaperäisten asioiden kanssa oikein on?" - tulee vihollinen huolehtivaisena aivan viereemme ja suutelee lempeästi "kylmyyden pois". Kylmyys häviää, mutta samalla myös kyky erottaa valhe totuudesta. Ehkä näin ei käy heti, mutta useampien "suudelmien" jälkeen tilanne on juuri tämä. Lopulta olemme vankeja tietämättämme!
Tällaisen riskin otat, kun astut ensimmäisen askeleen rajan yli. On pelkkää luulottelua uskoa, että "minulle ei tapahdu mitään, minä en anna hämätä enkä sitoa itseäni!" - se on pahojen henkivaltojen voiman ja viekkauden räikeää aliarvioimista.
Jos tahdot välttyä joiltakin sinulle räätälintyönä tehdyiltä suunnitelmilta, joita on valmistettu sinun saamiseksesi kahleisiin, ja jos sinulle on yhtään merkitystä sillä kumpaa herraa palvelet, kummalle annat elämäsi ja kumpaan luotat, niin voit tehdä ainakin yhden asian: voit kulkea okkulttisten supermarkettien ohi. Kuinka houkuttelevia kiusauksia tarjoukset ovatkin, kuinka kutsuvasti ovet ovatkaan auki sisäänkäyntiä lähestyessäsi, älä astu sinne jalallasikaan. Siellä myydään vain yhdenlaista magiaa. Ja jokaisen ostamasi tuotteen joudut maksamaan osalla omaa elämääsi!

3. "Taivaan ja maan välillä on muutakin..."

Epäilijät pitävät kaikkea selittämätöntä petkutuksena ja petoksena. Se mitä järki ei pysty selittämään on mielikuvituksen tai alitajunnan tuotetta. Heilurin liikkeet ovat joko kehon tiedostamattomia liikkeitä tai alitajunnan aikaansaannosta. Jos joku muuta väittää, hän joko pettää itseään tai on huijari.
Onkin varmasti kiistämätön totuus, että yliluonnollisten asioiden - tai yliaistillisten, kuten monet niitä nimittävät - kirjoon mahtuu paljon huijausta ja itsepetosta. Kaikkialla, missä on saavutettavissa valtaa, kunniaa ja rahaa, toimii rehellisten ihmisten rinnalla petoksentekijöitä ja toiveajattelijoita. Epäilijät ovat siis osittain oikeassa.

Nykyään on kuitenkin paljon enemmän "uskovia" kuin epäilijöitä, eikä heidän "uskonsa" siitä pienene, jos joku hylkää kaiken "humpuukina ja huijauksena!" - päinvastoin, monilla on kokemuksia, joiden perusteella he sanovat:
"Kyllä siinä jotain täytyy olla!"
Sillä paransihan se käsiensä magneettisuutta käyttävä mies Magda-tädin kihdinkin? Kertoihan Börje-enokin meedion kautta asioita, joita vain ne, jotka olivat tunteneet hänet läheisesti hänen eläessään, saattoivat tietää? Eikö Karen, joka on niin selväjärkinen ja epäileväinen nainen, nähnytkin taivaalla liikkuvan hyvin epätavallisen näköisen esineen? Selvääkin selvemmin liikutteli jokin vieras voima heiluria ja pajunoksaa, joita yritimme saada toimimaan?
Meillä on aivan liian paljon "todisteita" voidaksemme väittää että kaikki on sattumaa.

"Maan ja taivaan välillä täytyy olla muutakin..."
Näin monet ajattelevat.

He ovat oikeassa. Onnettomuus onkin siinä, että he tutkivat liian kritiikittömästi, mitä se muu on? He hyväksyvät ilman muuta, että voiman, joka voi antaa avun ja hyviä asioita, ja joka tietää jotain tulevaisuudesta ja raottaa ihmisten salaisuuksia, täyttyy olla hyvä voima. Se on varmaan se Jumala, josta he kuulivat lapsena. Hänhän tahtoi aina auttaa, ja tiesi kaiken.
Mutta he unohtavat, tai eivät tiedä, tai eivät halua tietää, että on kaksi hengellistä maailmaa, ja että Raamattu varoittaa meitä selvästi, ettemme saa tutkia hengellisiä asioita, ellemme tiedä kumpaan maailmaan olemme yhteydessä.

Jos umpimähkään vain tavoittelemme jotain, mikä on "taivaan ja maan välillä", saamme yhteyden siihen, mitä siellä on.
Raamattu nimittää sitä "pahuuden henkivalloiksi". Paavali kutsuu Paholaista (1.Efesolaiskirjeen 2.luvun 2.jakeessa) myös "ilmavallan hallitsijaksi". Ja Jeesus nimittää häntä (Johanneksen evankeliumin 12.luvun 31.jakeessa) "tämän maailman ruhtinaaksi".
"Avaruudesta" emme löydä Jumalaa, vaan tämän maailman ruhtinaan ja hallitsijan. Voi olla, että Ufoja on olemassa, mutta missään tapauksessa ne eivät tuo sanomaa JUMALAN valtakunnasta. Voi olla että "avaruuden kosmista voimaa" voidaan käyttää vahvistamaan ihmisten ruumista ja mieltä, mutta se voima ei ole Jumalan lähettämä.

Mikään Raamatussa ei viittaa siihen, että voimme päästä yhteyteen Jumalan kanssa heilurin, kuolleitten tai minkään salaperäisen kautta - päinvastoin, Raamattu varoittaa meitä selkeästi yrittämästä, koska se vie meidät pois Jumalasta.

Ehkä tunnet valehtelijan ja viettelijän käden omassasi kuin siunattuna tiennäyttäjän ja lohduttajan kätenä, mutta viettelijän ei ole lainkaan vaikea saada sinua tuntemaan siten.
Ehkä koet vapauttavan parantumisen, mutta kaiken sairauden aiheuttajan ei ole vaikea vetää yhtä sairautta takaisin.
Ehkä Börje-eno todella sanoi jotain, mitä vain sinä ja hän tiedätte, mutta valkeuden enkeliksi naamioitumaan pystyvälle ei ole temppu eikä mikään näytellä yhden illan Börje-enoa.

Yhtä hyvin voi käydä päinvastoin - nimittäin, että rajan takaa saatu on täynnä virheitä ja paikkansapitämättömyyksiä tai että sillä ei ylipäätään ole mitään vaikutusta.
Sielunvihollisesta, jonka koko olemus on pahuutta ja valhetta, ei voi olla varma puoleen eikä toiseen. Eikä hänen totuuden tai valheen puhumisen vaikuttimistaan voi päästä selville. Sen vain voi tietää, että hän toimii aina niin kuin parhaiten sopii hänen silloisiin suunnitelmiinsa.
Luonteenomaista Pimeyden lähteistä tulevalle on juuri se, että se voi olla hyvin täsmällistä, tai sitten ristiriitaista ja virheellistä. Samalle potilaalle voidaan antaa mitä erilaisimpia taudinmäärityksiä, samalle alueelle voidaan antaa monenlaisia "maasäteilymerkkejä". Mutta täsmällisyys voi myös olla niin silmiinpistävää, ettei kyse voi olla sattumasta.
Koin sen itse heilurillani. Se antoi monta kertaa puutteellisia tai suorastaan vääriä tietoja asioista, jotka voitiin myöhemmin tarkistaa. Mutta se antoi myös sanomia asioista, joista kukaan ei tiennyt, mutta jotka osoittautuivat tosiksi.

Voi vain arvailla miksi näin on. Ehkä hän tekee niin pelatakseen peliään mahdollisimman monella kentällä samanaikaisesti. Tekemällä tulokset epävarmoiksi, hän kolkuttelee yhtä aikaa niin epäilijöiden kuin uskovienkin ovelle.
Skeptikot varmistuvat siitä, että olivat oikeassa väittäessään kaikkea "humpuukiksi ja huijaukseksi"!
Ja uskovat tahtovat yhä kiihkeämmin todistaa, että he ovat tekemisissä jonkin todellisen kanssa - kysymys on vain siitä, että heidän pitää päästä syvemmälle tähän maailmaan, tulla taitavammiksi!
Ehkä hän haluaa vain pitää ihmisiä pilkkanaan, iloitsee siitä, kun saa piiskattua toisen odotukset huippuunsa, ja vetää sitten maton heidän altaan.
Tai sitten hän ei olekaan niin tietäväinen ja älykäs kuin luullaan, tai minkä kuvan hän itse itsestään antaa.
Oli syy mikä tahansa, on selvää, että okkulttisista lähteistä tulee sekä totuudenmukaista että virheellistä tietoa, sekä hyvää että pahaa.

Sen tähden, jos TODELLA tahdot päästä selville, mitä perua "taivaan ja maan väliltä" olevat yhteytesi ovat, älä kysy toimivatko ne vai eivät; älä kysy, ovatko saamasi vastaukset totta vai ei, aiheuttavatko iloa vai surua.
Kysy ainoastaan kenen kanssa puhut! Ja kysy Raamatun sanoin, ellet tahdo vastaukseksi valheita.

"Mitä Jumalan etsimiseen tulee", eräs nuori tyttö sanoi kerran minulle, "niin minusta tuntuu kuin Jumala olisi 'korkealla vuorella'. Kaikki ihmiset haluavat hänen luokseen, mutta koska hänestä ja elämästä on niin monenlaisia käsityksiä, etsimme häntä montaa tietä, kiipeämme vuoren kaikkia seinämiä ylös. Buddhalaiset yhdeltä puolelta, muhamettilaiset toiselta, kristityt kolmannelta jne. Mutta on olemassa vain yksi Jumala, ja kun olemme päässeet huipulle, huomaamme, että olemme kaikki päätyneet samaan paikkaan. Olimme kaikki matkalla saman Jumalan luokse."
Sittemmin olen törmännyt tähän ajatukseen usein. Minun tietääkseni se on peräisin idän uskonnoista, ja olen saanut sen käsityksen, että monet länsimaiset ihmiset ja kristillisen kulttuurin edustajat ovat omaksuneet sen mielellään. Kunhan pyrimme "ylöspäin", päädymme automaattisesti huipulle, jossa Jumala odottaa meitä.
Tällä tavalla vedämme yhtäläisyysmerkin Jumalan etsimisen ja jonkin salaperäisen etsimisen välille. Jos koemme jotakin, mikä ylittää tavanomaiset inhimilliset kokemuksemme, koemme mielestämme Jumalan. Näin minäkin ajattelin Ufoistani - minähän tahdoin päästä yhteyteen Jumalan kanssa, ja mielestäni oli päivänselvää, että tällä tavalla pääsin.
Kun kristitty valitsee tämän ajatusmallikseen, hän voi aristelematta alkaa tutkia kaikkea "maan ja taivaan välillä". Hänhän etsii vain sieltä Jumalaa. Ja mitä enemmän hän etsii, sitä selvemmin hän huomaa, että hän on ollut tähän asti typerys uskoessaan että hänen uskonsa oli ainoa oikea. Mikä maailma avautuukaan, mitä asioita ja totuuksia niiltä voikaan oppia, jotka kipuavat vuoren muita seinämiä!

Kristitty joka avaa ovensa kaiken maailman mahdollisuuksille päästä yhteyteen jumalallisen maailman kanssa, unohtaa tai hylkää samalla sen perustan, jolle kristillinen seurakunta rakentuu: Raamatun sanan. Sillä Raamattu sanoo meille, että Jumalan luo on vain yksi tie, ja hän on Jeesus Kristus.
Sillä hetkellä kun astumme mystiikan tielle ja alamme "kiivetä ylös" sitä pitkin, hylkäämme raamatullisen perustuksen.
Jeesus sanoo Johanneksen evankeliumin 10.luvussa, että hän on Hyvä Paimen, joka rakastaa "lampaita" ja haluaa antaa henkensä heidän edestään. Vielä hän sanoo, että hän on OVI, jonka kautta tullaan sisälle "lammastarhaan" - tullaan Jumalan omiksi ja hänen suojelukseensa.
Jeesus osoittaa tässä vertauksessa meille, että on mahdollista etsiä Jumalaa montaa tietä - tulla hengelliseen maailmaan tulematta Jeesuksen kautta. Mutta sillä tavalla ei päästä Jumalan luo, vaan seurataan varasta ja ryöväriä, joka on tullut varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Silloin on jouduttu suden hampaisiin.

3. "OVESTA SISÄÄN". Ihmisen sisäisin tarve ja Jumalan suunnitelma hyvinvointiamme varten.

"Minä olen ovi; jos joku minun kauttani menee sisälle, niin hän pelastuu", Jeesus sanoo.
Ihmisille on annettu vain yksi tie Jumalan luo: ovi, Jeesus Kristus, joka sanoo olevansa tie, totuus ja elämä: "ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani". (Johanneksen evankeliumin 14.luku 6.jae)
Missään kohdin Jeesus ei sano olevansa yksi mahdollisuus monien joukossa, vaan aina ainoa mahdollisuus. Ihmiset voivat suhtautua hänen sanoihinsa monella tavalla, ja päättää olla uskomatta, mutta Raamatun sana ei muutu.
Jos haluaa noudattaa Raamatun sanomaa, ei voi samanaikaisesti väittää, että kaikki tiet ovat yhtä hyviä ja päätyvät viimein huipulle Jumalan luo.

"Ette voi juoda Herran maljasta ja riivaajien maljasta, ette voi olla osalliset Herran pöydästä ja riivaajien pöydästä", ilmaisee Paavali saman asian, (1.Korinttolaiskirjeen 10.luvussa, 21.jakeessa), kun hän selittää kristityille, miksi on viisasta pysyä erossa "epäjumalanpalveluksesta" - ts. lihasta, joka on ensin uhrattu vieraalle Jumalalle ja joka sitten myytiin torilla ruuaksi.
Paavali varoittaa siitä hämmennyksestä, johon pakanoiden käsitteiden ja toimien ja pyhän ehtoollisen vieton sekoittaminen voi johtaa, vaikka uhriliha sinänsä onkin kuin mikä liha tahansa. Hän ei tahdo, että Jeesuksen seuraajilla olisi mitään tekemistä pahojen henkien kanssa.
Kun kristitty etsii muita teitä Jumalan luo Jeesuksen lisäksi, kun hän ottaa yhteyttä okkulttiseen maailmaan tai omaksuu muiden uskontojen totuuksia, hän tekee paljon enemmän kuin vain "syö epäjumalille uhrattua lihaa". Hän on mukana uhraamassa vieraille Jumalille. Hän yrittää palvella "kahta herraa", ja Jeesuksen mukaan emme voi tehdä niin, sillä "me joko vihaamme toista ja rakastamme toista, tai halveksimme toista ja liitymme toiseen" (Matteuksen evankeliumin 6.luku, 24.jae).
Käytännössä näin "voi" tehdä hyvinkin. Voi kutsua itseään kristityksi ja samalla harrastaa heilurin käyttöä, taivaalle tähyilyä ja kuolleitten kanssa seurustelua. Mutta jos haluaa olla rehellinen, täytyy tunnustaa, että silloin on hylännyt raamatullisen perustuksen.

Voi uskoa Jumalaan ja Jeesukseen ja samanaikaisesti etsiä idän uskontojen totuuksia ja okkulttisia ilmiöitä, mutta näin tekemällä hylkää Raamatun ilmoituksen siitä, mitä usko Jumalaan ja Jeesukseen merkitsee, ja muodostaa siitä oman, erilaisen ja joustavamman tulkinnan. Sellaisen, jonka mukaan minä suostuin sopeuttamaan oman uskoni siihen, mitä heiluri sanoi, sellaisen, joka salli minun uskoa, että tie Jumalan luokse kulkee oudon kirjoituksen ohjeita noudattamalla ja vierailta planeetoilta tulleiden avaruusalusten kautta.
En olisi koskaan tuona aikana kieltänyt olevani kristitty - päinvastoin, olin sitä mielestäni selvemmin kuin koskaan aikaisemmin! Olisin iloiten opettanut pyhäkoulussa samoja asioita ja samoin kuin minulle oli lapsena opetettu - ja minusta olisi tuntunut että minulla olisi ollut paljon tärkeää lisättävää! Sillä tiesinhän nyt taivaallisista asioista enemmän kuin Raamattu!

Jos tahdot kuulua sille Jumalalle, joka lähetti Jeesuksen pelastamaan sinut kadotuksesta, et voi seurustella hänen vihollisensa kanssa, sillä hänen vihollisensa vie sinut pois Jumalan luota.

Voit "tuntea" olevasi lähellä Jumalaa. Minusta tuntui aina siltä, kun olin tekemisissä okkulttisen maailman kanssa. Vahinko vain, ettei se ollut Jumalan läheisyyttä, jota tunsin, vaan viettelijän. Se oli "bluffia" ja harhaa.
Tunteisiin ei ole koskaan luottamista, kun on kyse uskosta ja jumalasuhteesta. Meidän tunteemme eivät heijasta Jumalan todellisuutta, ja meidän kotitekoiset käsityksemme eivät muuta niitä ohjeita, jotka hän on antanut meille yhteyteensä pääsemiseksi.
Ainoa tie on "ovesta sisään".
Ovesta sisään meneminen ei merkitse sitä, että tietää, että kerran eli ihminen, jonka nimi oli Jeesus, ja joka teki ihmeellisiä tekoja ja kuoli marttyyrikuoleman. Sehän on historiallinen totuus.
Sisälle meneminen merkitsee pelastuksen vastaanottamista. Sen uskomista, että Jeesus on Jumalan Poika, joka tuli maan päälle kuollakseen "ettei yksikään joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä" (Joh.3:16).

Taivaan ja maan välillä ei ole muuta siltaa kuin Golgatan risti. Olet mennyt "ovesta sisään" vasta, kun uskot sen - ja toimit sen mukaan.

.. Ihan hyvä, että tällaista tekstiäkin on olemassa. Sillä se pakottaa ihmiset ajattelemaan itse ja löytämään totuus itse. Minun nähdäkseni tämä on selvää disinformaatiota, jossa sekoitetaan totuus ja valhe, jotta ihmiset olisivat entistä enemmän hämillään, ja heidän olisi entistä vaikeampi luottaa sisäiseen ohjaukseensa. Tällaisen tekstin lukeminen voi erottaa jyvät akanoista.

Lisäksi katsoisin melko kyseenalaiseksi tunnetun saatananpalvojan tekstien lainaamisen jonkinlaisena yleistotuutena, johon luottaa. Sen jo luulisi hivenen kertovan kirjoittajan ajatusmaailmasta ja motiiveista.

Tällä tekstillä halutaan monimutkaistaa ja vääristää yksinkertaista totuutta. Maailmankaikkeudessa on tietenkin sekä positiivisia että negatiivisia voimia. Ja kaikki todella ON samasta lähteestä, mutta ei pahuudesta vaan hyvyydestä. Hyvyys ja valo ovat todellisia, pimeys ja pahuus keinotekoisia tuotteita, joita ei ole edes olemassa. Pimeys kun ei ole mikään itsenäinen asia kuten valo; se on vain valon PUUTETTA. Samoin on pahuuden laita - itsessään se ei varsinaisesti ole yhtään mitään, sillä se on vain hyvyyden puutetta. Et voi rakentaa lamppua, joka säkenöisi pimeyttä. Mutta helposti voit rakentaa lampun, joka säkenöi valoa. Sama on hyvyyden ja pahuuden laita.

Mutta hyvä tosiaan, että tällaista soopaa julkaistaan jossakin, jotta ihmiset oppivat ajattelemaan itse sokean kirjoihin uskomisen sijasta. On vain hyvästä, että ihmiset pakotetaan kääntymään ainoastaan Luojan ja oman sisäisen intuitionsa puoleen. Nämä ihmiset saavatkin suoran yhteyden Luovaan Kaikkivaltiaaseen.

- Vortac