Olen ollut jo kolmekymmentä vuotta miehen kanssa, joka on täydellinen vastakohtani. Viimeiset 14vee oltu aviossa. Omaa tyhmyyttäni olen odottanut miehen rauhoittuvan, järkiintyvän ja muuttuvan sydämellisemmäksi - turhaan! Pidän kodin siistinä, teen hyvää ruokaa, olen uskollinen, käyn töissä, en juopottele, en polta, huolehdin miltei kaikista kodin asioista, passaan miestäni, mutta hän on tyly, itsekäs, ei koskaan kiitä, ei enää kosketa, inhoaa sukuani, ei korjaa jälkiään, ei juttele, ei naura ym.Nyt yllätyksekseni, 62 vuotiaana, olen alkanut kaivata ystävällistä ja rakastavaa miestä rinnalleni! Onko jo liian myöhäistä?
Kaipaan rakasta ystävää
Abcdeeeeöö
259
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Lopetatko hengittämisen sinä päivänä kun eroat? Entä lopetatko kaupassa käymisen? Niin. Miksi rakastamisen pitäisi loppua vaikka olet ehtoopuolella jo. On niitä jotkut mennyt naimisiin vanhainkodissakin, että ei se ikä mitään meinaan jos ottaisit eron nyt. Uskoisin että saisit elämäsi vasta takasin, kun eroat moisesta urposta. Omalla mukavuusalueella on tietysti kiva olla, joten uuden elämän aloittaminen vaatii rohkeutta ja hyppyä tuntemattomaan.
Lähde! Voimia sinulle. Saatat hyvinkin löytää rakkaan ystävän. Tai sitten löydät onnellisen kodin merkityksen yksin asuessasi. Mitään et voi menettää, jos eroat. Onnettomassa liitossa kadotat itsesi ja itsetuntosi.
Minulla on ystävä, nainen, joka erosi ollessaan 50 . Hän ei koskaan enää halunnut uudelleen naimisiin, koska ero oli hänelle vaikea pala, ja liitto oli raskas. Mutta ystävää ja mukavaa seuraa hän kaipasi, ja sellaisen löysikin. Tuo iloinen ja onnellinen pari on seurustellut jo 16 vuotta. He eivät edelleenkään asu yhdessä, mutta viettävät paljon aikaa yhdessä, tapaavat ystäviä, matkustavat... Ja kyllä, sitä erotiikaakin...;)
Tunnen toisenkin parin. He kohtasivat kun nainen oli n. 60v ja mies oli 65. Nainen oli eronnut vuotta aiemmin ja mies oli vielä naimisissa. Mutta mies oli naismissa sellaisen naisen kanssa, joka oli laitoshoidossa mielenterveydellisistä syistä. Siis kyvytön enää koskaan parisuhteeseen, avioliittoon varsinaisessa merkityksessä. Pari rupesi seurustelemaan. He muuttivat yhteen kun tuon miehen vaimo kuoli (siellä laitoksessa) 4 vuotta myöhemmin. Ovat yhä onnellisen rakastuneina yhdessä. Molemmat eläkkeellä siis, ikää 70 päälle.
Ja vaikka et sitä rakasta löytäisikään, niin voit löytää onnen yksinkin. Minä eli eroni jälkeen 6 vuotta yksin. Ensimmäisen vuoden ajan olo oli surkea. Yksinäinen, lytätty, turha, itsetunto hukassa, en osannut olla yksin... Vaikka itse eroa kammottavasta miehestä halusin! Mutta jossain vaiheessa tuli muutos. Minusta tuli onnellinen. Olin yksin (lasten kanssa) onnellinen monta vuotta. Sitten sattumalta, etsimättä, kohtasin uuden miehen. Hänen kanssa olen yhä. Minä olen sinua paljon nuorempi, joten aika on kulunut lastenkin parissa yksin ollessani.