Elikkä minut pantiin n.2vuotta sitten vasten tahtoani zyprexa-kuurille 20mg/vrk. Kolmen kuukauden kuluttua olin lihonut yli 20kg, kärsin korkeasta verensokerista, olin täysin henkisesti lamaantunut ja menettämässä kävelykykyni. 3kk:n hoidon jälkeen hoitopaikan lääkärin mukaan olin parantunut.
Kun olin kotiutunut parantolasta, en nähnyt muuta kuin kaksi vaihtoehtoa: lopettaa zyprexa tai tehdä itsemurhan. En tahtonut kuolla pois hitaasti kitumalla zyprexan vaikutuksesta.
Lopetin kuurin melko nopealla suhteella viikon sisällä. Vieroitusoireet olivat kammottavia. Kipua, tuskaa, unettomuutta...
Reilun vuoden aikana vieroitusoireet ovat jääneet pois mutten koe olevani sama ihminen kuin ennen. En pysty tuntemaan tunteita kunnolla, ne tuntuvat hyvin haaleilta. Minulla on myös vaikeuksia empatian kokemisen kanssa, aiemmin olin hyvin empaattinen ja kiltti ihminen. Iltaisin ja aamuisin vaivaa myös sama niskan jäykityminen kuin zyprexan käytön aikana.
Kysyn nyt muilta jotka ovat joskus käyttäneet neuroleptejä ja lopettaneet: oletteko saaneet kykynne tuntea takaisi?. Jos olette kauanko sen palautumiseen meni?
Lopettamisesta on minulla jo yli puolitoistavuotta, mutta kykyä tuntea en ole saanut takaisin.
Kun olin kotiutunut parantolasta, en nähnyt muuta kuin kaksi vaihtoehtoa: lopettaa zyprexa tai tehdä itsemurhan. En tahtonut kuolla pois hitaasti kitumalla zyprexan vaikutuksesta.
Lopetin kuurin melko nopealla suhteella viikon sisällä. Vieroitusoireet olivat kammottavia. Kipua, tuskaa, unettomuutta...
Reilun vuoden aikana vieroitusoireet ovat jääneet pois mutten koe olevani sama ihminen kuin ennen. En pysty tuntemaan tunteita kunnolla, ne tuntuvat hyvin haaleilta. Minulla on myös vaikeuksia empatian kokemisen kanssa, aiemmin olin hyvin empaattinen ja kiltti ihminen. Iltaisin ja aamuisin vaivaa myös sama niskan jäykityminen kuin zyprexan käytön aikana.
Kysyn nyt muilta jotka ovat joskus käyttäneet neuroleptejä ja lopettaneet: oletteko saaneet kykynne tuntea takaisi?. Jos olette kauanko sen palautumiseen meni?
Lopettamisesta on minulla jo yli puolitoistavuotta, mutta kykyä tuntea en ole saanut takaisin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Osanotto. Tapauksessasi tulee hyvin esiin mikä ero psykiatriassa on sillä, kumpi osapuoli kokee saavutetun vaikutuksen hyväksi. Lääkärisi mukaan lääke auttoi sinua ja jopa "paransi" sinut, mitä ikinä hän sillä tarkoittaakaan, oletko kysynyt? Sinun näkökulmastasi katsottuna haluat joko lopettaa aineen käytön tai tappaa itsesi. Psykiatriset toimenpiteet tehdään yhteisön, ei yksilön etua varten. Psykiatristen toimenpiteiden kohteiden mielipiteillä ei ole merkitystä, kunhan muu ympäristön on tyytyväinen saavutettuun muutokseen, lopputulokseen.
Tunteiden, ainakin vahvojen/normaaleiden sellaisen, tuntemiskyvyn menettäminen on erittäin yleinen seuraamus myös neuroleptien käytöstä. Itse asiassa se on neuroleptien perimmäinen vaikutusperiaate, jota psykiatriassa haetaan. Pysyväisvaikutus (jatkuu lopettamisesta huolimatta) saattaa syntyä ihan muutaman viikonkin käytön jälkeen osalle käyttäjistä. Siksi henkilökohtaisesti suosittelen ihmisiä olemaan kokeilematta aineita, koska jo itse kokeiluun liittyy aina merkittävä riski pysyvistä aivovaurioista, elleivät sitten ole valmiita hyväksymään mahdollisia pysyväisvaikutuksia. Neuroleptit, kuin SSRI:tkin, 'lobotomoivat' aivot kemiallisesti, joilloin käyttäjän kyky tuntea tunteita ja siten välittää elämän asioistaan, ikävistä ja mukavasti, vaimenee tai katoaa. Alla olevan linkin videossa asian selittää tavalliselle kansalaisille helposti ymmärrettävässä muodossa psykiatri Peter Breggin.
Peter Breggin MD: #2 How Do Psychiatric Drugs Really Work?
https://www.youtube.com/watch?v=W4Xb29geVwE
Hyvin yleistä on, että neuroleptein tai SSRI:n (koskee tosin myös muitakin 'psyykenlääkkeitä') 'lobotomoiduilla' ihmisillä, tunteiden tuntemisen heikentymisen seurauksena, havaitaan kyvyttömyyttä tai vähentynyttä kyvykkyyttä ilmaista itseään. Itsensä ilmaisun vaikeuteen kuuluvat muun muassa itkemisen ja nauramisen vaikeus tai mahdottomuus, kasvojen ilmeiden madaltuminen (engl. blunted affect) ja apaattisempi olemus ja tuntemukset. Useimmiten iatrogeenisia seuraamuksia erehdytään luulemaan psyykkiseksi oireiluksi, jolloin todellinen syypää jää peittoon. Psykiatriassa on valitettavasti tapana peitellä aineiden todellisia vaiktuksia ja seurauksia alan omien intressien suojelemiseksi.
Reilua ylläpito reilua POISTAA TÄRKEÄ INFORMAATIO JA YHTEYDENOTTO?!
Tässä uudestaan;
When it comes to withdraw, anhedonia is natures way of protecting us from the excruciating experience of constant panic attacks, nonstop anxiety, adrenaline rushes, cortisol spikes, palpitations, suicidal ideation, intrusive thoughts and the like. Your mind decides that it is better to feel nothing at all than to be put through the ringer 24/7 with emotions and sensations that wrack the body and soul, and the slow healing/recover process to a snails pace. When the mind is allowed to feel nothing the body is then allowed to relax and direct it's energy to where it really needs to be used. This allows for faster more complete healing, less painful WD symptoms and a better quality of life.
Yes, anhedonia is no fun. Primarily because we make it that way. We all want to regain our feelings as fast as possible. But we are in a healing situation where the body needs to be allowed to do what it needs to do, because it knows best how to put itself back together. Once we understand this, accept it and stop fighting it we will start to heal at a faster rate and life will be much more pleasant as we do so. Given a lifetime, the time spent in ADWD/recovery is insignificant. We have all had our "life" cruelly taken from us and want it back now. But to get it back fully we need to let the WD/recovery run its course, put on a brave face and accept what ever it throws at us, whether we can feel it or not. With time, the healing will happen and when it knows we are ready our minds will allow us to feel our full range of emotions again and life will be even better.
http://www.anhedoniasupport.com sieltä tilaamaan aivoharjoituksia!
Aivovaurioista johtuva kyvyttömyys tuntea tunteita, joista mielihyvä yhtenä (anhedonia), ei voida korjata aivoharjoituksilla. Elämän asioista johtuva turtuneisuus on aivan eri asia. Olisihan se jees, jos voitaisiin aivovaurioanhedoniakin korjata. Aivovaurioituneet henkilöt saataisiin terveeksi harjoituksilla. Toiveajattelua vaan valitettavasti.
Kokemukseni on täysin vastaava kuin ap:lla. Minusta oli kirjoitettu että voin paremmin Zyprexalla, vaikka suunnittelin itsemurhaa päästessäni osastolta, ja jouduttuani pakkolääkityksi Zyprexalla. Jo koko kokemus pakkolääkinnästä oli nöyryyttävä, alistava ja ahdistava, mutta lääkkeiden haitat ne vasta ahdistavia olikin. Toimintakykyni romahti ja tunne-elämykseni lamaantui Zyprexaa käyttäessäni. Kognitiivisesti oli hankalampi toimia. Kun voin entistä huonommin, annosta vaan nostettiin, mikä johti hirveisiin levottomuuden tunteisiin kehossa, ja selittämättömiin raivonpuuskiin ja kummalliseen oloon, mikä tulkittiin oloni huononemiseksi ja alettiin ehdottaa injektiomuodossa Zyprexaa. Minulle tuli seksuaalisen toiminnan ongelmia, laiskistunut suolen toiminta mikä johti viikkojen vatsan toimimattomuuteen, levottomat jalat, hirveänä lisäkiloja ja aivosumu Zyprexan käyttämisestä. Edelleen minulla on verensokerin heittelyn kanssa ongelmia, vaikkakin lopetuksesta on aikaa.
Kun lopetin, sekavuus, harhaluulot ja paha olo alkoi hävitä vieroitusoireiden jälkeen.
On ihan käsittämätöntä, että psykiatrit eivät tunnista lääkkeiden haittoja! He todentotta pilasivat elämäni Zyprexalla, mutta onneksi olen saanut ripauksia elämästä takaisin lopetettyani sen..silti jokin tuntuu olevan eri lailla. Maailma olisi paljon parempi paikka jos psykiatrien oikeus pakottaa näitä lääkkeitä kumottaisiin ja lääkkeiden haitat tiedostettaisiin paremmin.
Valitettavasti tajusin liian myöhään, kuinka vaarallisia ja haitallisia psyykenlääkkeet on ja kuinka psykiatria on pseudotiede.