Sinkkuna kannattaa olla

Etenkin ihmiset, jotka ovat kovin herkkiä ja tunteellisia. Sellaiset ihmiset jotka eivät kestä eroa, tai ihmiset, jotka ei kestä petollisuutta.

Sinkkuna olo on miljoona kertaa parempaa kuin pettyä yhteenkään suhteeseen.

Ennen parisuhteeni alkua tiesin jo mitä elämältäni haluaisin. Halusin löytää vain yhden hyvän ihmisen, jonka kanssa voisin kulkea elämänpolkuni tappiin asti. Niinpä sitten sellaisen tapasin, jo hyvin nuorena. Hän oli täydellinen. Kiltti, mukava, hyvin samanlainen kuin minä. Hiljaisenpuoleinen, ajattelevainen ja odotti parisuhteelta etenkin kestävyyttä. Niin minä sitten rakastuin ja rakastin. kaikki oli hyvin. Muutaman vuoden jälkeen saimme lapsen, vaikka olin aina ajatellut, etten koskaan tee lapsia tähän karuun maailmaan. Niin vain sitten se onnellinen olo sai tuntemaan, että onhan tässä maailmassa hyvääkin, että miksemme tekisi yhteistä lasta. Kaikki oli alkuun ok, mutta sitten tapahtui jotain. Mieheni muuttui. Tai oikeastaan jotain paljastui. Ei mitään pettämista tai vastaavaa, mutta jotain minkä vuoksi kukaan ei olisi hänen kanssaan edes mennyt suhteeseen. Nyt en edes tiedä mitä teen. Hän ei ole sama ihminen enää. Myös hänen käytöksensä on muuttunut radikaalisti tämän paljastuksen myötä. En rakasta häntä, vaan sitä miestä jonka hän ikäänkuin loi näytettäväksi minulle. Hän kertoi itkien minulle, että hän haluaa olla täydellinen, ja siksi on näytellyt jotain mitä ei ole. Lisäksi hän on alkanut käyttäytymään aggresiivisesti, tästä ei ollut mitään merkkejä alkuun yli 5 vuoteen. Hieman pelkään, mutta toisaalta en. En pelkää vaikka hän tappaisi minut, vaikka ei hän niin aggresiivinen ole ollut. Jotenkin olen sellaisessa pisteessä etten enää jaksa välittää. On kamalaa, kun koko pohja elämältä viedään. Haaveet, ja se että on rakastanut täydestä sydämestään ihmista, jota ei oikeasti ole edes olemassa, ihmistä, joka ei rakastakaan sinua. Sellaisesta ei kai voi toipua? En minä ainakaan. Olen niin herkkä, ja tämä on rikkonut minut lopullisesti.
Oli paljon parempi olla yksin. Silloin kun en omistanut yhtään ystävää, silloin kun en koskaan ollut rakastunut ja tuntenut kenenkään ihmisen kosketusta. Silloin kun vihasin kaikkea ja halusin olla yksin etten kärsisi. Miksi ihmeessä annoin periksi ja luulin voivani luottaa TOISEEN IHMISEEN. Ihmisiin, jotka olivat jo silloisen lyhyen elämäni aikana osoittautuneet petollisiksi ja ilkeiksi.

Vaikeaksi tämän tekee myös se, että olen nyt yhden lapsen äiti. Minun on kasvatettava hänestä hyvä ihminen. Mutta mitä sitten käy, hyvä ihminen ei välttämättä pärjää. Miten voin tehdä hänestä ihmisen, joka kestää järkyttävät vastoinkäymiset. Toisaalta en voi isoon osaan hänessä edes vaikuttaa, hänellä on myös oma persoonallisuus, joka määrittää millainen hänestä tulee.

Huoh. Vaikka itse rakastaisit koko sydämestäsi, et voi koskaan tietää mitä toinen todella tuntee.

Ja nyt, mitä minä olen. En mitään. Ja aivan erilailla, en mitään, kun ennen tätä kaikkea. Jos joskus ennen tätä suhdetta olin murtunut, niin nyt olen miljardeina säpäleinä, joita en koskaan voi kerätä ja korjata.

Että hei. Se, ettei koskaan ole rakastanut ketään, voi olla ihan hyvä asia. Toki jos koet olevasi ihminen, joka kykenee käsittelemään erot ja rakkauden pettymykset hyvin niin eipä siinä sitten mitään. Itse en lukeudu niihin, sillä rakkauteni tunne on hyvin voimakas(etenkin kun on ollut pitkä suhde), luulen että koen rakkauden paljon voimakkaampana tunteena kuin 99% ihmisistä, joten sitä pettymystä on aivan kamalaa käsitellä, ja uskon että kärsin tästä kuolemaani saakka.