Mun on ongelmana on yksinäisyys. Seuraa tarina. Olen muuten mies ja ikää 37.
Erosin 3 vuotta sitten pitkästä suhteesta, menetin lähes koko sosiaalisen verkostoni samalla. Pari kaveria ja lapset jäi, heidän kanssa olen n. 8 päivää kuukaudessa. Niinä päivinä tunnen oloni normaaliksi. Muuten keskimäärin olen liikaa yksin, työpaikan ulkopuoliset sosiaaliset kontaktit ovat todella vähissä.
Tänään normipäivä. Töistä salille, ruokakauppaan ja kotiin. Työpäivän jälkeen olen sanonut hei ja moi punttisalin vastaanotossa sekä kiitos kaupan kassalle. Kohta menen saunaan ja katson ehkä leffan ja syön. Hiljaista on. Olen todella sosiaalinen tyyppi ja tällainen tuntuu ihan vankilalta. Pitkään täytin elämääni treenamaalla, pelaamalla salibandya ja mitä vielä. Turhauduin lopulta, ei elämä voi olla pelkkää työntekoa ja hysteeristä liikkumista.
Kavereita ja ystäviä mulla on kyllä, mutta ovat paria lukuunottamatta perheellisiä. Varsinkin kun miehistä on kyse, niin ei ole kovin usein tapana soitella ja juoruta puhelimessa ja ymmärrän, että heillä on perheessä omat kuvionsa. Toinen sinkkukavereista on todella paljon omissa oloissaan, ottaa yhteyttä lähinnä kun kyselee seuramiestä baariin, kylään ei saa millään. Vaikka viikolla saunomaan ja katsomaan leffaa. Toinen on aktiivisempi, näemme ehkä pari krt kuukaudessa muissa merkeissä kuin... no baariin lähtiessä. Mistä päästäänkin asian ytimeen. Olen ruvennut käymään baarissa ihan liikaa, koska yksinkertaisesti en jaksa istua enää kotona yksin. Siellä saa nauraa ja aina löytyy seuraa (vastoin kaikkia palstan stereotypioita ;)). Olen täyttänyt yksinäisyyden tyhjiön aiemman hysteerisen liikkumisen sijaan menemällä baariin. En saa siitä enää mitään, epäterveellistä ja rahaa palaa, huono strategia sekin.
No hommaa naisystävä -strategia? Olen oikeasti tosi pidetty ja hyvännäköinenkin. Naisia olisi vaikka kuinka... mutta kun mä en lämpeä kenellekään. Yhdelle kerran vuodessa ja jos se ei natsaa, niin sitten ootellaan taas. Voisin olla kaveri, mutta kun se homma menee aina siihen, että multa halutaan enemmän. Ihminen kun olen, niin sitten jossain vaiheessa paineen alla homma lipsahtaa ja sitten menee hankalaksi kun en oikeasti kykene seurustelemaan jos ei ole tunteita. Viime kesänä turhauduin tähän kierteeseen ja päätin muutaman sydämen särjettyäni yrittämällä jotain mistä muhun ei ollut, olla edes yrittämättä kunnes kohdalle tulee ihminen, joka haluaa mut ja jonka minäkin oikeasti haluan. Mulle tuli paska olo itsestäni kaiken päälle. Samaan aikaan kun lopetin kaiken maailman päämärättömän säätämisen mun ainoa naispuolinen YSTÄVÄ löysi elämänsä miehen. Olimme soitelleet melkein päivittäin 1,5 vuotta, näimme parin kuukauden välein. No hän on viime kesän jälkeen soittanut mulle ehkä 4 kertaa ja ei yleensä ehdi juttelemaan jos soitan, yleensä ei edes vastaa. Ymmärrän, mutta vähän radikaali oli suunnanmuutos. Tällöin mun sosiaalinen tyhjiö syveni mariaanien haudaksi ja baarikierre alkoi. Nyt se on loppu, aivan kurkkua myöten täynnä.
Miten sellaisten kavereiden/ystävien löytäminen, jotka haluaa tehdä muutakin kuin dokata, voi olla niin vaikeaa? Olisi kiva kun joku soittaisi ja kysyisi mitä kuuluu.
Tiedän, että hirveetä liekitystäkin on tiedossa, antaa palaa vaan jos helpottaa :) Mutta ennen kaikkea, hyviä ideoita? Vai rupeenko vaan pelimieheksi ihan siksi, että sosiaaliset ja fyysiset tarpeet saa hoidettua? Onnistuisi käden käänteessä, mutta ei vaan sovi mun luonteelle.
Tää alkaa vaan käymään itsetunnon päälle. Ehkä mä en olekaan niin pidetty kun mä luulen. Mutta aina mä olen kun tavataan tai jutellaan puhelimessa kavereiden kanssa. Sitten mut unohdetaan taas kuukaudeksi tai kahdeksi. Helkkarin hylkiö :D
Erosin 3 vuotta sitten pitkästä suhteesta, menetin lähes koko sosiaalisen verkostoni samalla. Pari kaveria ja lapset jäi, heidän kanssa olen n. 8 päivää kuukaudessa. Niinä päivinä tunnen oloni normaaliksi. Muuten keskimäärin olen liikaa yksin, työpaikan ulkopuoliset sosiaaliset kontaktit ovat todella vähissä.
Tänään normipäivä. Töistä salille, ruokakauppaan ja kotiin. Työpäivän jälkeen olen sanonut hei ja moi punttisalin vastaanotossa sekä kiitos kaupan kassalle. Kohta menen saunaan ja katson ehkä leffan ja syön. Hiljaista on. Olen todella sosiaalinen tyyppi ja tällainen tuntuu ihan vankilalta. Pitkään täytin elämääni treenamaalla, pelaamalla salibandya ja mitä vielä. Turhauduin lopulta, ei elämä voi olla pelkkää työntekoa ja hysteeristä liikkumista.
Kavereita ja ystäviä mulla on kyllä, mutta ovat paria lukuunottamatta perheellisiä. Varsinkin kun miehistä on kyse, niin ei ole kovin usein tapana soitella ja juoruta puhelimessa ja ymmärrän, että heillä on perheessä omat kuvionsa. Toinen sinkkukavereista on todella paljon omissa oloissaan, ottaa yhteyttä lähinnä kun kyselee seuramiestä baariin, kylään ei saa millään. Vaikka viikolla saunomaan ja katsomaan leffaa. Toinen on aktiivisempi, näemme ehkä pari krt kuukaudessa muissa merkeissä kuin... no baariin lähtiessä. Mistä päästäänkin asian ytimeen. Olen ruvennut käymään baarissa ihan liikaa, koska yksinkertaisesti en jaksa istua enää kotona yksin. Siellä saa nauraa ja aina löytyy seuraa (vastoin kaikkia palstan stereotypioita ;)). Olen täyttänyt yksinäisyyden tyhjiön aiemman hysteerisen liikkumisen sijaan menemällä baariin. En saa siitä enää mitään, epäterveellistä ja rahaa palaa, huono strategia sekin.
No hommaa naisystävä -strategia? Olen oikeasti tosi pidetty ja hyvännäköinenkin. Naisia olisi vaikka kuinka... mutta kun mä en lämpeä kenellekään. Yhdelle kerran vuodessa ja jos se ei natsaa, niin sitten ootellaan taas. Voisin olla kaveri, mutta kun se homma menee aina siihen, että multa halutaan enemmän. Ihminen kun olen, niin sitten jossain vaiheessa paineen alla homma lipsahtaa ja sitten menee hankalaksi kun en oikeasti kykene seurustelemaan jos ei ole tunteita. Viime kesänä turhauduin tähän kierteeseen ja päätin muutaman sydämen särjettyäni yrittämällä jotain mistä muhun ei ollut, olla edes yrittämättä kunnes kohdalle tulee ihminen, joka haluaa mut ja jonka minäkin oikeasti haluan. Mulle tuli paska olo itsestäni kaiken päälle. Samaan aikaan kun lopetin kaiken maailman päämärättömän säätämisen mun ainoa naispuolinen YSTÄVÄ löysi elämänsä miehen. Olimme soitelleet melkein päivittäin 1,5 vuotta, näimme parin kuukauden välein. No hän on viime kesän jälkeen soittanut mulle ehkä 4 kertaa ja ei yleensä ehdi juttelemaan jos soitan, yleensä ei edes vastaa. Ymmärrän, mutta vähän radikaali oli suunnanmuutos. Tällöin mun sosiaalinen tyhjiö syveni mariaanien haudaksi ja baarikierre alkoi. Nyt se on loppu, aivan kurkkua myöten täynnä.
Miten sellaisten kavereiden/ystävien löytäminen, jotka haluaa tehdä muutakin kuin dokata, voi olla niin vaikeaa? Olisi kiva kun joku soittaisi ja kysyisi mitä kuuluu.
Tiedän, että hirveetä liekitystäkin on tiedossa, antaa palaa vaan jos helpottaa :) Mutta ennen kaikkea, hyviä ideoita? Vai rupeenko vaan pelimieheksi ihan siksi, että sosiaaliset ja fyysiset tarpeet saa hoidettua? Onnistuisi käden käänteessä, mutta ei vaan sovi mun luonteelle.
Tää alkaa vaan käymään itsetunnon päälle. Ehkä mä en olekaan niin pidetty kun mä luulen. Mutta aina mä olen kun tavataan tai jutellaan puhelimessa kavereiden kanssa. Sitten mut unohdetaan taas kuukaudeksi tai kahdeksi. Helkkarin hylkiö :D
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.