Elämä eron jälkeen ei oo niin kivaa kun kuvittelee varsinkin jos on lapsia. Sitä on yksin ( aina vuorollaan) vastuussa arjesta, lasten asioiden hoitamisesta ja parisuhdemarkkinoilla on pohjasakkaa eli kannattaa todellakin miettiä kunnolla ennen kuin eroaa. Ehkäpä se toinen ei oikeasti ookaan niin kamala, kun asiaa oikein pohtii. Itsellä ainakin tämän suuntaisia ajatuksia vuosi eron jälkeen.
Kannattaa miettiä hyvin ennen kuin eroaa
sosad
13158
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Pakko oli erota, kun miehellä oli suhde toiseen naiseen...mies kyllä ei olisi halunnut erota, olisi halunnut pitää meidän molemmat. Ei elämäni nyt eron jälkeen yksin ole herkkua mutta en vaan olisi voinut jäädä parisuhteeseen, jossa meitä oli kolme. Kyllä se tuntui tätä nykytilannetta vielä pahemmalta.
Minun elämäni oli todella kivaa eron jälkeen. Ex-liitossani hoidin lapset, kodin, kävin töissä, ym. ym. Eron jälkeen oli helpottavaa, kun ei tarvinnut miettiä enää ex-miehen ongelmia; ja etenkin talous tasapainottui. Suorastaan riemullista, kun ei tarvinnut kerjätä enää vanhoilta vanhemmiltani rahaa miehen "yllätysmenoihin".
Tuosta yksinäisyyden tunteesta eron jälkeen ihan niinkuin sinkkuina tuli hyvä radiojuttu tänään, ihan sattumalta tämän kuulin kanava vaihtaessani. Asaintuntijat keskssutelivat ihmisen peloista sitoutua, niin nuorilla kuin vanhemmilla. Mutta loppujenlopuksi kyllä eroa monissa tapauksissa mietitään pitkään, jopa niin pitkän että lapsetkin siitä jotenkin kärsivät.
Tuosta parisuhdemarkkina-asiasta en nyt olisi samaa mieltä, ainakin tuntemani ihmiset ovat useita ihmisiä treffailleet ja sen omansakin löytäneet, mutta varmaan riippuu ihmisestä. Mutta onhan eronneita muitakin, ehkä sellaiset helpommin löytävät toistensa luo ja ymmärtävät toisiaan paremmin.
Mutta onhan se aina hyppy tuntemattomaan, voihan sitä näivettyä liittoonsa tai yksinäisyyteen. Tai voihan eron jälkeen tulla jotain parempaakin. Mutta aikamme on aina rajallinen, joskus täältä lähdetään.
Olen paljon pohdiskellut juuri tuota, että olusko sitä sitte kuitenkaan niin onnellinen jos eroaisin puolisostani...
Mulla ei ole periaatteessa mikään hätänä, mutta olen vain niin hiton kyllästynyt junttimaiseen mieheeni. Ilman ohjeistusta hän istuisi vain telkkarin ääressä ja söisi makkaroita. Todella inhottavaa, kun viiskymppiselle miehelle pitää sanoa erikseen mitä pitäisi tehdä. Kyllä hän kotihommia tekee, mutta aina pitää niistä sanoa. Hän on kuin tahdoton lapanen, hidas ja hiljaisen saamaton.
Kaikkein pahinta on se, että joskus tuntuu kuin se flegmaattisuus tarttuisi eikä itsekään jaksaisi mitään. Tulee sellainen ilmeettömän apaattinen olo.
Pohdin, että olisiko elämäni sitten jotenkin aktiivisempaa jos tuo köntys ei olisi tuossa?
Toisaalta, mikään ei ole suhteessamme aivan totaalisesti pielessä. Onhan hän kuitenkin kiltti mies. Sanonutkin joskus, että tekisi puolestani mitä vain, mutta siihen en edes usko. Hän on niin flegmaattinen, että hän ei ehtisi edes reagoida jos kävelisin vahingossa rekan alle. Varmaan seisoisi tien poskessa, että "oho". Toisaalta, tarvitseeko ihmisen edes tehdä toisen eteen mitä vain? Mutta jos pyydän, että reipastuisi edes vähän mitään ei tapahdu.
Hän on totaali-juntti.
Sitten vielä raha-asiat... meillä taisteltiin vuosikausua ulosottoviraston kanssa yhden vanhan takauslainan takia. Oltiin ihan pirun tiukoilla, mutta selvittiin. Nyt meillä ei ole enää hätäpäivää ja rahaa on enemmän kuin tarpeeksi. Mieheni tienaa hyvin ja on antelias suhteeni. Itselleen hän ei osta oikeastaan koskaan mitään, ei tosin minullekaan, mutta rahaa antaa joka kuukausi pyytämättä ja lisää saa pyytämällä. Hän maksaa kaikki laskut, minä vain muutamam satasen lainanlyhennystä. Eli periaatteessa saan pitää oman tuloni itselläni. Aika kilttiä , vai mitä?
Olisinko sitren erottuani onnellinen kituuttaessani omalla rahallani? Jaksaisinko sitä? Kannattaako sellainen riski ottaa? Vähän tuntuu siltä, ettei kannata.
En siis yhtään tiedä mitä mä tuon onnettoman lapasen kans oikein teen....Pitäisi varmaan alkaa itsekseen liikkua ihmisten ilmoilla ja antaa hänen lapastella kotona telkkarinsa ja makkaransa kanssa. En jaksa ideoida enää yhteisiä menoja, koska se on täysin yksipuolista. Toinen seuraa kuin lammas perässä...ei ainuttakaan ideaa itsellään, yhtään mistään. Hän on junttien kuningas.
Tällaisia mietelmiä.
Joo niin tutun kuullosta, mutta meillä toi makkara nautitaan sohvalla kaljapakin kanssa... joka päivä! Ja rahan kanssa on tiukkaa koko ajan, laskin että itsekseni pärjäisin paremmin, mut sit jäis äijä pulaan kun rahat loppuis. Ainoa henkireikäni on kans oma elämäni poissa kotoa päivittäin (lenkillä, kahvilassa, leffassa yms.), jotta pystyn edes elämään juntin kanssa. Eihän me tietty onnellisia olla, mutta tyydytty toistaiseksi olotilaan (niin kauan kuin näin pystytään elämään), kun ei sitä ratkaisevaa askeltakaan ole vielä uskallettu ottaa. Tiedän vain että kun toista ihmistä ei voi muuttaa, niin on tärkeää pitää omasta hyvästä olosta huolta ja päivä kerrallaan eteenpäin!
Heh, meillä junttieukko nautti kaikenlaista hyvää samalla ku töllötti salkkareita sohvalla. Levisi muutamassa vuodessa noin metrin pohjoiseteläsuunnassa, hiukan vajaa metrin itälänsisuunnassa. Ei liikkunut sohvalta mihinkään vaikka kuinka houkuttelin. No sinnepä jäi soffalle istumaan :D
Niinpä ihan hyvästä liitosta. Ei anna luonne periksi hairahdusta,ei se ollutkaan ruoho vihreämpää.
Se on vähän niin että miettiä kannattaa, ihan pelkän kyllästymisen vuoksi tuskin kannattaa erota. Mutta jos kuvioissa on alkoholi, henkinen tai fyysinen väkivalta, toisen hyväksikäyttö... kaikki nämä ja paljon muuta itselläni on takana. Ero oli helpotus. Lasten yhteishuoltajuus on vain paperia, elatusmaksuja ei ole näkynyt. Tiukkaa on ollut sekä taloudellisesti että vastata yksin kaikesta, mutta eroa en ole hetkeäkään katunut tämän kuluneen eron jälkeisen neljän vuoden aikana. Ja uusi, ihana rakkauskin löytyi etsimättä. Vihdoinkin saan olla onnellinen omana itsenäni.
Joo voihan syy olla muukin kuin puoliso,masennus työpaikkaongelmat ym. Jotka heijastuu puolisoon. Se vain on tosi ,jos lapsetkin jättää,eikä uutta ole.miettiä kannattee miettiä missä on vika. En kinuaa takaisin,en. Enkä halua olla uusi hyväksikäytetty,lasten takia olen! Säälittää vain lasten puolesta,,,,ammattiapu ei kelpaa.
Niin mielestäni ihmisen, joka ei hae apua eikä vastaanota oikeanlaista apua voi ihan hyvin jättää. Anteeksi ankara kommenttini, mutta se vaikuttaa muihinkin läsnäoleviin. Pahimmassa tapauksessa lähellä olevatkin uupuvat. Jotenkin itseäni hämmästyttää tällainen hyysääminen muiden ihmisten taholta, yhdessä pitäisi olla jumankauta vaikka hampaat irvessä. Itse ainakin kyllästynyt kaikenmaailman vakuutteluihin ja muiden ihmisten kommentteihin jaksaa, jaksaa. Vähän väliin tuntuu, että perkele ollaan sitten, kun ei kiinnostaa ja katotaan miten itselle käy. Ai niin nykyään pitää olla vaan positiivinen ja heikkoutta ei saa olla.
Eihän se sairas näe omaa tilaansa. Saappas se apua etsimään,masennus on petollinen. En kadehti joka sen kourissa on.
Ei taida välttämättä kyse olla siitä ja arvaa olenko yrittänyt apua saada ja on saanutkin osin. Ei ketään voi pakottaa sellaiseen. Ja tiedän, että jos voimakkaasti masentunut olisi niin läheisten tehtävä on tällainen saataakin hoitoon.
Olisi kannattanut miettiä..hyvinkin tarkkaan jo paljon ennen ero päätöstä..olisiko voinut muuttua itse,olisiko voinut pyytää toista muuttumaan?
Jos on mahdollisuus avata suunsa silloin kun on vielä aikaa niin kyllä se mielestäni kannattaa tehdä ja ottaa se riski ettei toinen vastaa..itse erosin niin ettei asioista oltu puhuttu vuosiin eikä niistä tietenkään ole puhuttu eron jälkeenkään..joka päivä ne vanhat asiat pyörii mielessä..exä purkaa niitä terapiassa,itse en halua uudessa suhteessa edes puhua olleeni naimisissa..siihen nähden että avioero on nykyään yleistä kuin leivän osto niin kuitenkin ihmiset tuntuvat kokevan syyllisyyttä ja epäonnistumista moisen takia..ehkä kannattaa miettiä,puhua jos mahdollista.