Avioliittoa takana vasta 2 vuotta. Yhdessäolovuosia kuitenkin jo 7. Ja meille kävi näin; ero tuli.
Syy eroomme: mieheni ex. Kyllä, luitte aivan oikein. Kyllä, hävettää ja v-ituttaa myöntää se. Mutta näin se vain on.
Luin aika vasta jostain näin:
"On vaikeaa elää, kun elämää säätää sellainen ihminen, jonka tekemisiin et voi millään tavoin vaikuttaa. Voit vain katsella sivusta. Ja on vaikeaa saada toimimaan sellainen parisuhde, jossa puolison mukana tulee sivuvaunullinen muuta porukkaa. Etenkin, jos tuota sivuvaunua ohjaa mielipuoli".
Niin totta. Jos olisin lukenut tämän 7 vuotta sitten (ajatuksen kanssa), en olisi ehkä nyt tässä säälittävässä tilanteessa.
Tiedän, että ihmiset ajattelevat, että "niinpä tietenkin, vika on exässä eikä sinussa". Voitte vapaasti ajatella niin. Totuus kuitenkin on, että minä olen ollut niin neutraali ja näkymätön tässä tilanteessa kuin vain voi olla. En ole työntänyt omaa lusikkaani mihinkään soppaan, vaan seurannut kauhuissani sivusta. Pari ensimmäistä vuotta ajattelin, mitä ihmettä olenkaan mennyt tekemään. Sitten oli rauhaisampaa eloa pari vuotta. Huokaisin helpotuksesta. Oli hyvä olla mieheni kanssa, aloimme pohtia avioliittoa. Uskaltauduin ensimmäistä kertaa ajattelemaan sitä, koska exäkin oli suht rauhallinen. Menimme naimisiin. Meillä oli kauniit häät, kaikki rakkaat olivat läsnä, olin tuona päivänä onnellisempi kuin koskaan.
Ja tiedoksi; minä en rikkonut kenenkään perhettä. Mieheni oli eronnut 3 vuotta sitten kun tapasimme ensimmäisen kerran.
Häiden jälkeen ei mennyt kauaa, kun helvetti oli taas irti. Miehen ex otti kaikki järeimmät aseensa käyttöön tehdäkseen elämästämme mahdollisimman hankalaa. Hän alkoi vieroittaa lapsia isästään, puhua pahaa minusta ja miehestäni. Puhui lapsille, kuinka kelvoton isä teillä on, ei isään voi luottaa, ei hän osaa huolehtia teidän asioistanne. Lasten meillä ollessa soitteli kokoajan, tarkisteli, valoi epävarmuutta lapsiin. Kuulusteli lapsia, uteli, kyseli. Toinen miehen lapsista alkoi pian oireilla. Alkoi nähdä painajaisia, yökastella. Terapeutilta kuulin, että klassinen tapaus; lapsi kärsii vieroittamisesta. Minä sanoin hänelle, että eihän tässä voi olla kyseessä vieroittamista, lapsethan kuitenkin tapaavat isäänsä! Terapeutti sanoi, että kyllä vieroittamista on monenlaista. Hienovarainenkin vieroittaminen on vieroittamista.
Ex alkoi myös levittää juoruja. Työskentelen samassa paikassa missä toinen mieheni lapsista harrastaa, ja ex alkoi kääntää väkeä minua vastaan. Vanhat tuttavat eivät tervehtineet kaupassa vaan käänsivät päänsä pois. Olin aivan ihmeissäni. Kunnes sain kuulla, kuka oli kaiken takana. Enkä ollut edes yllättynyt.
Myöhemmin kuvioon tulivat perättömät lastensuojeluilmoitukset ja insesti-syytökset. Ex saneli sääntöjä, ja kun mieheni kieltäytyi tanssimasta hänen pillinsä mukaan, hän sai tuntea sen nahoissaan melko pian. Samaten minä ja koko perheemme. Yhteiset pienet lapsemmekin hän veti mukaan suohonsa.
Tämä kaikki on vain pintaraapaisu. En jaksa kaikkea alkaa kertomaan, siihen menisi niin kauan. Mutta erittäin epävakaasta persoonasta on kuitenkin kyse.
Minun mittani tuli täyteen, kun aloin pelätä perheeni puolesta. Sydän pamppaillen hain postin, pelkäsin aina mille viranomaisille mieheni ex nyt on tarinoinut. Tällaiselle aivan tavalliselle, normaalista kotioloista ja normaalisti lapsensa kasvattavalle äidille on ollut kauhunpaikka huomata, mihin jotkut ihmiset kykenevät. Mieheni ja minä olemme urheilevia, raittiita, normaaleja ihmisiä, ja lapset ovat meille kaikki kaikessa. On kauheaa, että se kyseenalaistetaan vain jonkun kiusanteon vuoksi.
Nyt joku voi ajatella, että minä luovutin helpolla. Ei, en luovuttanut helpolla. Itseasiassa olen uhrannut vuosia elämästäni. Olen pelännyt ja ollut kauhuissani. Olen ollut niin äimistynyt, ajatellut, että onko tämä vitsi. Yritin kaikkeni, jotta voisimme olla onnellisia ja elää tavallista elämää, mutta se ei enää ollut mieheni eikä minun käsissä. Me teimme kaikkemme, ja se oli väsyttävää. Otimme yhteyttä viranomaisiin, mutta kukaan ei vienyt asiaa eteenpäin. Lopulta minun oli nostettava kädet pystyyn; en voi uhrata elämääni ja lasteni elämää tällä tavoin. En ole onnellinen, emme me ole onnellisia, emme tule koskaan olemaankaan. Ei meidän anneta olla. Pyysin anteeksi mieheltäni, etten kyennyt enää olemaan hänen tukenaan. Säälin häntä, sillä hän joutuu jollain tavoin loppuelämänsä olemaan tekemisissä sairaan exänsä kanssa. Hän ei koskaan pääse siitä eroon. Mutta luojan kiitos, minä pääsin.
Syy eroomme: mieheni ex. Kyllä, luitte aivan oikein. Kyllä, hävettää ja v-ituttaa myöntää se. Mutta näin se vain on.
Luin aika vasta jostain näin:
"On vaikeaa elää, kun elämää säätää sellainen ihminen, jonka tekemisiin et voi millään tavoin vaikuttaa. Voit vain katsella sivusta. Ja on vaikeaa saada toimimaan sellainen parisuhde, jossa puolison mukana tulee sivuvaunullinen muuta porukkaa. Etenkin, jos tuota sivuvaunua ohjaa mielipuoli".
Niin totta. Jos olisin lukenut tämän 7 vuotta sitten (ajatuksen kanssa), en olisi ehkä nyt tässä säälittävässä tilanteessa.
Tiedän, että ihmiset ajattelevat, että "niinpä tietenkin, vika on exässä eikä sinussa". Voitte vapaasti ajatella niin. Totuus kuitenkin on, että minä olen ollut niin neutraali ja näkymätön tässä tilanteessa kuin vain voi olla. En ole työntänyt omaa lusikkaani mihinkään soppaan, vaan seurannut kauhuissani sivusta. Pari ensimmäistä vuotta ajattelin, mitä ihmettä olenkaan mennyt tekemään. Sitten oli rauhaisampaa eloa pari vuotta. Huokaisin helpotuksesta. Oli hyvä olla mieheni kanssa, aloimme pohtia avioliittoa. Uskaltauduin ensimmäistä kertaa ajattelemaan sitä, koska exäkin oli suht rauhallinen. Menimme naimisiin. Meillä oli kauniit häät, kaikki rakkaat olivat läsnä, olin tuona päivänä onnellisempi kuin koskaan.
Ja tiedoksi; minä en rikkonut kenenkään perhettä. Mieheni oli eronnut 3 vuotta sitten kun tapasimme ensimmäisen kerran.
Häiden jälkeen ei mennyt kauaa, kun helvetti oli taas irti. Miehen ex otti kaikki järeimmät aseensa käyttöön tehdäkseen elämästämme mahdollisimman hankalaa. Hän alkoi vieroittaa lapsia isästään, puhua pahaa minusta ja miehestäni. Puhui lapsille, kuinka kelvoton isä teillä on, ei isään voi luottaa, ei hän osaa huolehtia teidän asioistanne. Lasten meillä ollessa soitteli kokoajan, tarkisteli, valoi epävarmuutta lapsiin. Kuulusteli lapsia, uteli, kyseli. Toinen miehen lapsista alkoi pian oireilla. Alkoi nähdä painajaisia, yökastella. Terapeutilta kuulin, että klassinen tapaus; lapsi kärsii vieroittamisesta. Minä sanoin hänelle, että eihän tässä voi olla kyseessä vieroittamista, lapsethan kuitenkin tapaavat isäänsä! Terapeutti sanoi, että kyllä vieroittamista on monenlaista. Hienovarainenkin vieroittaminen on vieroittamista.
Ex alkoi myös levittää juoruja. Työskentelen samassa paikassa missä toinen mieheni lapsista harrastaa, ja ex alkoi kääntää väkeä minua vastaan. Vanhat tuttavat eivät tervehtineet kaupassa vaan käänsivät päänsä pois. Olin aivan ihmeissäni. Kunnes sain kuulla, kuka oli kaiken takana. Enkä ollut edes yllättynyt.
Myöhemmin kuvioon tulivat perättömät lastensuojeluilmoitukset ja insesti-syytökset. Ex saneli sääntöjä, ja kun mieheni kieltäytyi tanssimasta hänen pillinsä mukaan, hän sai tuntea sen nahoissaan melko pian. Samaten minä ja koko perheemme. Yhteiset pienet lapsemmekin hän veti mukaan suohonsa.
Tämä kaikki on vain pintaraapaisu. En jaksa kaikkea alkaa kertomaan, siihen menisi niin kauan. Mutta erittäin epävakaasta persoonasta on kuitenkin kyse.
Minun mittani tuli täyteen, kun aloin pelätä perheeni puolesta. Sydän pamppaillen hain postin, pelkäsin aina mille viranomaisille mieheni ex nyt on tarinoinut. Tällaiselle aivan tavalliselle, normaalista kotioloista ja normaalisti lapsensa kasvattavalle äidille on ollut kauhunpaikka huomata, mihin jotkut ihmiset kykenevät. Mieheni ja minä olemme urheilevia, raittiita, normaaleja ihmisiä, ja lapset ovat meille kaikki kaikessa. On kauheaa, että se kyseenalaistetaan vain jonkun kiusanteon vuoksi.
Nyt joku voi ajatella, että minä luovutin helpolla. Ei, en luovuttanut helpolla. Itseasiassa olen uhrannut vuosia elämästäni. Olen pelännyt ja ollut kauhuissani. Olen ollut niin äimistynyt, ajatellut, että onko tämä vitsi. Yritin kaikkeni, jotta voisimme olla onnellisia ja elää tavallista elämää, mutta se ei enää ollut mieheni eikä minun käsissä. Me teimme kaikkemme, ja se oli väsyttävää. Otimme yhteyttä viranomaisiin, mutta kukaan ei vienyt asiaa eteenpäin. Lopulta minun oli nostettava kädet pystyyn; en voi uhrata elämääni ja lasteni elämää tällä tavoin. En ole onnellinen, emme me ole onnellisia, emme tule koskaan olemaankaan. Ei meidän anneta olla. Pyysin anteeksi mieheltäni, etten kyennyt enää olemaan hänen tukenaan. Säälin häntä, sillä hän joutuu jollain tavoin loppuelämänsä olemaan tekemisissä sairaan exänsä kanssa. Hän ei koskaan pääse siitä eroon. Mutta luojan kiitos, minä pääsin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Eiköhän se joutuminen ole loppu exän nuorimman lapsen täyttäessä 18. Palaatte sitten taas yhteen..
Kuulehan ap ex:n ei pitäisi antaa vaikuttaa tuolla tavoin. Jos kumppanisi ei ole enää yhdessä ex:n kanssa niin kumppanisi velvollisuus on hoitaa asia niin, että ex ei pääse elämäänne sekaantumaan. Sinä voit olla tukena, mutta tehtävä on kumppanisi. Keskustelua olisitte tarvinneet ja tarvitaessa muutto kauemmas ex:stä. Järeästä vastahankaan tuossa tilanteessa. Eräällä tutullani ollut samankaltaista kokemusta, mutta hän sai hankalan ex:n järjestykseen. Yleensä se ex rauhoittuu kun näkee toisen uudessa onnellisessa suhteessa tai itse löytää jonkun uuden.