Isäni sairastui syöpään, häntä hoidettiin, mutta ei saatu parantumaan.
Nyt isäni terveys on heikentynyt ja päivä kerrallaan on tässä elettävä.
Elämän pituudesta isäni kohdalla ei voi sanoa muuta, kuin ettei enää ole kovin pitkästi elinpäiviä edessäpäin.
Joten kaikkeni yritän, että isäni saisi elää lopun aikaa mahdollisimman mukavasti ja hänen toiveidensa mukaisesti.
Terveyskeskuksesta ehdotettiin, että isäni saisi olla siellä hoidossa lopun ajan, mutta kun isäni haluaa viettää elämänsä viimeiset elinpäivänsä omassa kodissa, niin tietenkin haluan toteutta isäni toiveen.
Kun kuoleman hetki ajallaan koittaa, niin haluan olla juuri silloin isäni lähellä, enkä niin, että terveyskesksesta soitetaan seuraavana päivänä, että isäsi kuoli yöllä yksin ilman, että ketään isälle rakasta läheistä on ollut sinä hetkenä läsnä.
Sellainen tuntuu paljon kylmemmältä, kuin vaikka kuolla kotona yksinään.
Suurin osa vanhuksista varmaan toivoo, että saisi kuolla omassa kodissa, eikä missään kalseassa sairaalassa, jossa vedetään vaan lakana päälle ja viedään kylmiöön kylmästi.
Moni naapuri kyselee isäni vointia ja kun kerron, että vointi on huonontunut, niin moni toteaa, että voivat tulla ehkä katsomaan isääni, kunhan tämä siitä virkoaa ja voimistuu.
Tuollainen tuntuu vähän erikoiselta, koska tuskin isäni tästä paljon enää virkoaa, niin että kannattaisi käydä katsomassa vielä, kun hän on elossa.
Ehkä he pelkäävät kohdata kuolevaa naapuria, joka on heille kuitenkin hyvin tuttu, kun ovat isäni usein nähneet pihalla ja jutelleen hänen kanssaan, kun isäni oli vielä terve.
Kannattaisi tulla vielä katsomaan, eikä vasta sitten, kun isäni elämä päättyy ja todeta, että olisivat kyllä käyneet, jos olisivat tienneet, ettei kovin pitkästi ole aikaa jäljellä.
Olen luvannut isälleni, että hän saa olla kotona loppuun asti ja kuolla kotona, koska isäni ei halua mennä terveyskeskuksen vuodeosastolle odottamaan kuolemaa, koska tietää, ettei enää selviydy.
Minulle on tarjottu omaishoitajana intervalli jaksoja, jolloin isäni pääsee muutamaksi päiväksi vanhainkodin intervalli osastolle, mutta nyt tuntuu vaan siltä, että haluan mielummin ohitaa intervalli jakson ja pitää isäni kotona, koska jos isäni kuoleekin juuri intervalli jaksolla vanhainkodissa, niin se jää harmittamaan lopun elämääni, että isäni ei saanutkaan kuolla kotona läheistensä keskellä, vaan yksinään vanhainkodissa.
Arvokkaampaa on se aika, jonka saan viettää isäni kanssa, kuin että viettäisin sen poissa isäni viereltä.
Toivon todellakin, että tapahtuisi ihme ja isäni parantuisi.
Tosi kiitollinen olen siitä, että olen saanut viettää elämässäni suurimman osan ajasta isäni kanssa, mutta eniten harmittaa se, etten ole osanut arvostaa sitä aikaa silloin, kun isäni oli vielä terve ja yhteisen ajan aika käsillä.
En todellakaan tiedä, kuinka selvitä siitä päivästä, kun isäni kuolema koittaa.
Se päivä tulee olemaan elämäni raskain ja hirvein.
Nyt isäni terveys on heikentynyt ja päivä kerrallaan on tässä elettävä.
Elämän pituudesta isäni kohdalla ei voi sanoa muuta, kuin ettei enää ole kovin pitkästi elinpäiviä edessäpäin.
Joten kaikkeni yritän, että isäni saisi elää lopun aikaa mahdollisimman mukavasti ja hänen toiveidensa mukaisesti.
Terveyskeskuksesta ehdotettiin, että isäni saisi olla siellä hoidossa lopun ajan, mutta kun isäni haluaa viettää elämänsä viimeiset elinpäivänsä omassa kodissa, niin tietenkin haluan toteutta isäni toiveen.
Kun kuoleman hetki ajallaan koittaa, niin haluan olla juuri silloin isäni lähellä, enkä niin, että terveyskesksesta soitetaan seuraavana päivänä, että isäsi kuoli yöllä yksin ilman, että ketään isälle rakasta läheistä on ollut sinä hetkenä läsnä.
Sellainen tuntuu paljon kylmemmältä, kuin vaikka kuolla kotona yksinään.
Suurin osa vanhuksista varmaan toivoo, että saisi kuolla omassa kodissa, eikä missään kalseassa sairaalassa, jossa vedetään vaan lakana päälle ja viedään kylmiöön kylmästi.
Moni naapuri kyselee isäni vointia ja kun kerron, että vointi on huonontunut, niin moni toteaa, että voivat tulla ehkä katsomaan isääni, kunhan tämä siitä virkoaa ja voimistuu.
Tuollainen tuntuu vähän erikoiselta, koska tuskin isäni tästä paljon enää virkoaa, niin että kannattaisi käydä katsomassa vielä, kun hän on elossa.
Ehkä he pelkäävät kohdata kuolevaa naapuria, joka on heille kuitenkin hyvin tuttu, kun ovat isäni usein nähneet pihalla ja jutelleen hänen kanssaan, kun isäni oli vielä terve.
Kannattaisi tulla vielä katsomaan, eikä vasta sitten, kun isäni elämä päättyy ja todeta, että olisivat kyllä käyneet, jos olisivat tienneet, ettei kovin pitkästi ole aikaa jäljellä.
Olen luvannut isälleni, että hän saa olla kotona loppuun asti ja kuolla kotona, koska isäni ei halua mennä terveyskeskuksen vuodeosastolle odottamaan kuolemaa, koska tietää, ettei enää selviydy.
Minulle on tarjottu omaishoitajana intervalli jaksoja, jolloin isäni pääsee muutamaksi päiväksi vanhainkodin intervalli osastolle, mutta nyt tuntuu vaan siltä, että haluan mielummin ohitaa intervalli jakson ja pitää isäni kotona, koska jos isäni kuoleekin juuri intervalli jaksolla vanhainkodissa, niin se jää harmittamaan lopun elämääni, että isäni ei saanutkaan kuolla kotona läheistensä keskellä, vaan yksinään vanhainkodissa.
Arvokkaampaa on se aika, jonka saan viettää isäni kanssa, kuin että viettäisin sen poissa isäni viereltä.
Toivon todellakin, että tapahtuisi ihme ja isäni parantuisi.
Tosi kiitollinen olen siitä, että olen saanut viettää elämässäni suurimman osan ajasta isäni kanssa, mutta eniten harmittaa se, etten ole osanut arvostaa sitä aikaa silloin, kun isäni oli vielä terve ja yhteisen ajan aika käsillä.
En todellakaan tiedä, kuinka selvitä siitä päivästä, kun isäni kuolema koittaa.
Se päivä tulee olemaan elämäni raskain ja hirvein.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Elätte erittäin merkittävää aikaa ihmiselon vaiheussa. Olet saattamassa iäkkäämpää täältä iankaikkisuuteen. Kun sielu ja henki jättää kehon, niin lähtijälle ei ole enää merkitystä, miten maallinen olemus toimitetaan, mutta omaisille asia on tärkeä.
Toivottavasti isällänne on usko Vapahtajaan ja saatte elää jälleennäkemisen toivossa ja uskossa. Eilen eräs henkilö oli ollut sairaalassa saattamassa ystäväänsä (syöpäpotilas hänkin) ja sairas oli halunnut rukoilla tämän kävijän kanssa yhdessä, että saisivat tavata kerran Isän luona taivaassa.
Joskus Jumala antaa tapahtua ihmeenkin. Ei tämä akallinen kovin pitkä aika ole.
Oman itsesi jaksamisesi vuoksi ainakin intervallihoitoa tulisi harkita vakavasti. Rakas äitini on vakavasti sairas, täysin toisen henkilön hoidettava. Ruoka, hygienia, myös rullatuolilla käynti ulkona päivinä kun mahdollista. Äitini ei tunnista ketään läheistään. Tätä tämä päivä on, voi jatkua päivän tai vuosikausia. Miten itse jaksat? Onko turvaverkostoa. Kuten mainitsit, tulevat katsomaan kunhan paranee tai tulee parempaan kuntoon. Miten jaksat? Nyt itselläni mennyt kohta kolme vuotta, sain hoitopaikan äidille. Sydäntä särki, mutta oma jaksamisen myös otettava huomioon.
Hyvä "epävarmuus", mieleeni tulee oman isäni kuolema. Sain minäkin mahdollisuuden olla hänen kanssaan ennen hänen "poismenoaan". Se oli suurenmoinen etu saada istua hänen vuoteensa vieressä, pitää häntä kädestä... Elämäni aikana olimme olleet eri mieltä monista asioista - se kun on aika luonnollistakin lapsen käydessä kasvukipuja ja itsenäistymistä läpi.
En koskaan ymmärtänyt miten vanhemmat voivat kärsiä lasta enemmän erottautuessa ja oman elämän luomisesta. Mutta siinä viimeisinä yhdessä olomme päivinä tunsin tunneperäisen siteemme vahvana. Riitti että ajattelin kiitoksella ja rakkaudella yhdessäoloamme kehdosta asti ja huomasin sen vievän ahdistusta pois isästäni.
Niin, oikeastaan rukoilin, mutta sehän on vain synonyymi sanalle "ajatella". Itsensä ja elämänsa analysointia saadakseen ymmärrystä. Siten minä rukouksen määrittelen.
Joka tapauksessa se tunneperäinen yhteys oli avoin ja "sovimme sanoitta" väärinymmärrykset. Pyysin myös Jumalalltani, että isä saisi "poistua",kun hän tunsisi olevansa siihen valmis. Että pelkkä kärsimys ei pidentyisi - se olisi sadistista - ja että saisin
olla isäni luona viime hengenvedossa. En saanut olla isän luona hänen poistuessa, vaan silloin huoneessa sattui olemaan sairaanhoitaja, joka sanoi isän vain huokaisseen ja "lähteneen". Olin valtavan katkera siitä itselleni, mutta viisas veljeni sanoi minulle, eihän isä teidän -äidin ja minun - läsnäolossa olisi lähtenyt! Isä valitsi itse aikansa poistu "paremmille metsästysmaille", kuten hän sitä nimitti. Kun tulin hänen kuolinvuoteensa ääreen, isä näytti saaneen rauhan. Kaikki kärsimyksien juonteet olivat poissa ja ihonsa oli kuin helmiäistä. Näkyi, että se oli vain tyhjä kuori ja isä itse oli muualla. Kun äitini kuoli nopeasti sydämen loppuessa, olin eri maassa, mutta kolmeen päivään en kyennyt tekemään mitään, vaan istuin lamaantuneena tuijottaen tyhjään, ajatellen ja puhuen äidilleni mielessäni. Sitten tunsin, nyt äitiä ei ole enää. Ihmettelin sitä "tyhjää paikkaa", jonka tunsin äidin sijasta. Parin viikon kuluttua sain kirjeen veljeltäni, äiti oli ollut ne päivät sairaalassa heikkona. Minä tapaan kirjoittaa päiväkirjaa ja siitä tiedän, että ajat täsmäsivät. Minulla ei ole koskaan ollut tunnetta, että olisin menettänyt vanhempani. Me olemme ikäänkuin "kypsässä suhteessa jatkuvasti". Se on aika vinha tunne. Uskon myös, että tulen tapaamaan heidät vielä ja saan suurta iloa ajatellessani niitä perhejuhlia, joita haluan silloin järjestää. Sama tunne kuin asuessamme eri maissa ja tapaamistamme suunnitellen. Mikä ihana lapsi sinä olet! Tulee
lämmin mieli ajatellessani huomaavaisuuttasi! Älä, hyvä ystävä, syyllistä itseäsi, ettet ole arvostanut isääsi tarpeeksi! Ymmärtämiseen tarvitaan aikaa ja elämänkokemusta - se on ehkä myös osa siitä vanhempana olemisen osasta, että lapset ovat itsekkäitä, vaativia...
kunnes kasvavat. Luulen sen olevan mahdollista vasta kun itse on saanut oman ipanan, joka herättää vanhempana olon tunteet. Pidä nyt huolta itsestäsi, ja pidä tunne-yhteys avoinna isääsi niin se auttaa häntä, olitpa kaukana tai läsnä ajan koittaessa...
Hei nimimerkki, epävarmuus.
Elät raskasta vaihetta. Huolehdi itsestäsi, jaksamisestasi. Kauniisti ajattelet, kun haluat että isäsi saa olla elämänsä viimeiset vaiheet kotona. Isäsi kuolinpäivä tulee varmasti olemaan vaikea, ei siihen koskaan osaa eikä voi valmistautua vaikka teillä onkin edessä yhteisiä hetkiä ja päiviä, ja tiedätte että hänellä ei niitä kovin paljon ole jäljellä. Kun se päivä tulee, ota vastaan apua, etsi sitä, jos olo on liian hankala. Suru kestää pitkään, sitä ei voi nopeuttaa... Mutta sen kanssa oppii elämään ja ajan kanssa jää kiitollisuus päällimmäiseksi. Rakkaus jää, se ei katoa. On hyvä, että isälläsi ja sinulla on nyt vielä mahdollisuus jutella asioista, kertoa toisillenne tärkeät asiat ja osoittaa rakkautenne.
Voimia sinulle,
Pirkko-pappi
Tänään tapahtui se, mitä en koskaan olisi halunut kokea tapahtuvan.
Isäni kuoli aamulla klo 05.20.
Isälläni oli kova kuume ja hän hengitti raskaasti ja tiheään.
Vähitellen hengitys hidastui, kunnes isäni ei enää hengittänyt.
Puimme isämme hänen lempiasuunsa ja asetimme arkkuun.
Sen jälkeen hautaustoimiston henkilökunta haki arkun, jossa isäni lepää ja vei sairaalaan lääkärin kuoleman toteamusta varten.
Isäni oli saattohoidossa, joten mitään ruumiinavausta ei tehdä.
Isäni toive kuolla kodin rauhassa ja läheisten keskuudessa toteutui, mikä lohduttaa ja sain antaa parasta mahdollista hoitoa syöpäsairaalle isälleni.
Isäni ei tarvinut kuolla vuodeosastolla yksinään ja ilman omaisten seuraa.
Isäni ei onneksi tarvinut kärsiä kipuja pitkään ja sairauden tuleva kivuliain osa kesti vain muutaman päivän.
Silti kyselen koko ajan MIKSI, MIKSI, Miksi isäni kohtalo oli kuolla syöpään, samaan sairauteen kuten hänen vaimonsa sairastui.
Ainoa lohtu on, että isälläni ei ole enää kipuja, eikä tuskaa, vaan hän on nyt Taivaassa edesmenneiden rakkaidensa kanssa, jälleen näkemisen toivossa ainoa lohtu on.
Olen nyt sekä surullinen, että helpottunut.
Olen surullinen siitä, että en näe, en tapaa, en kuule hänen ääntään, enkä tunne hänen kosketustaan tässä elämässä.
Helpottunut siitä, että voi nyt levätä ja lohduttautua sillä, että joskus tapaan isäni Taivaassa ja saamme olla ikuisesti yhdessä.
Vaikka isäni hoitaminen olikin raskasta, niin hoitaisin isääni, jos hän vain palaisi takaisin.
Odotan nyt vain kuulevani isäni äänen, näkevän hänen hahmonsa ja toivon, että oma elämäni loppuisi nopeasti, että pääsisin taivaaseen, jossa isänikin on.
Elämä tuntuu nyt toivottomalta, raskaalta ja surulliselta.
Miten jaksaa jatkaa eteenpäin, kun kaikki tuntuu pysähtyneen.
Odotan vain kuulevani isäni tutun äänen ja voida kysyä isältäni neuvoa asioihin.
Haluan säilyttää ainakin jonkin aikaa isäni makuuhuoneen siinä kunnossa, missä se oli siellä hänen vielä ollessaan, että huone olisi sellainen, kuin isäni siellä olisi.
Vaikka iman isän kuolema on aivan hirveän raskas ja surullinen asia, niin onneksi surutyön sai aloittaa aikaisin, jolloin isäni oli vielä elossa, mutta tietoisena siitä, että isäni kuolema on todellinen, eikä kovin kaukana.
Kaipuu isääni kohtaan on äärettömän suuri!
Isänne lähtö tapahtui yllättävän nopeasti. Hänen kannaltaan on hyvä, ettei tarvinnut enempää kärsiä ja sai lähteä kotona rakkaidensa saattelemana. Suru on valtava, mutta isällänne on nyt hyvä olla. Ja mikä ihaninta, että teillä on luottamus, että ero ei ollut kuin väliaikainen.
Voimia ja siunausta teille kaikille.