Mitä mieltä olette masennuksesta tai muista mt-ongelmista kärsivistä ihmisistä, jotka kuitenkin haluaisivat löytää vakaan (ja tasapainoisen) parisuhteen? Onko se turnoff? Tai voiko se jopa olla väärin etsiä itselleen toista puoliskoa, kun itsellä ei ole aina kaikki kunnossa, vaikka yritystä on paranemiseen ja tasapainoiseen elämään? Koska silloinhan joka tapauksessa sysää osan omia ongelmiaan toisenkin huolehdittavaksi, kun parisuhteessa ollaan kokonaisuutena.
Tai deittailisitko itse ihmistä, joka on näiden asioiden kanssa haasteita?
Omasta kokemuksesta (olen parikymppinen nainen ja en mikään kotisohvalla lorvija, mutta omaan haasteita) miehet eivät ole olleet kovin innostuneita tämän alttiuden kanssa. Ja en millään itse haluaisi tuoda tätä puolta itsestäni esille, siitä on kauhean vaikea kertoa toiselle ihmiselle. Mutta olen tavannut miehen, joka vaikuttaa kiinnostavalta ja elämässään menestyvältä, niin on vaikea suhtautua tähän heikkouteeni ja antaa itselleni lupa tapailuun.
Tai deittailisitko itse ihmistä, joka on näiden asioiden kanssa haasteita?
Omasta kokemuksesta (olen parikymppinen nainen ja en mikään kotisohvalla lorvija, mutta omaan haasteita) miehet eivät ole olleet kovin innostuneita tämän alttiuden kanssa. Ja en millään itse haluaisi tuoda tätä puolta itsestäni esille, siitä on kauhean vaikea kertoa toiselle ihmiselle. Mutta olen tavannut miehen, joka vaikuttaa kiinnostavalta ja elämässään menestyvältä, niin on vaikea suhtautua tähän heikkouteeni ja antaa itselleni lupa tapailuun.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Eipä yksikään ihminen ole ongelmaton, kaikilla on jonkinasteisia vinksahduksia mielessään. Elämässään ulkoisesti menestyneillä on myös omat tunnevammansa, et ole yhtään toista huonompi tai heikommassa asemassa.
Rakkaus kuuluu kaikille :)
Kyllä voi deittailla. Mutta samalla muistaa se, ettei kukaan voi "korjata" toista ihmistä. Ja tuskin kukaan halua olla se toisen pelastajakaan, siinä rankka taakka. Avoimuus asioista ja omasta mielenterveyden tilasta (ei ekoilla treffeillä tartte kertoa, mutta toisilla jo ainakin vihjaista asiasta). En suosittele sitoutumaan ennen kuin on oma pää vakaalla pohjalla, vaan ottaa asiat rauhassa hiljakseen.
Ei sitä ihminen ole valmis koskaan täysin, edes parisuhteessakaan, mutta haavoja voi hyvinkin saada paranneltua sopivan kumppanin kanssa joka peilaa niitä omia kipukohtia.
Oikeasti voimakkaasti masentunut ei jaksaisi eikä haluaisi deittailla. Olet siis saanut diagnoosin lievästä/keskivaikeasta(lääkärien suosikki, ympäripyöreä) masennuksesta.
Olet nuori, joten itse uskaltaisin sanoa, että tapauksessasi ei edes välttämättä ole kyse masennuksesta, vaan nuoruuteen ja kasvamiseen kuuluvasta alakulosta tai ahdistuksesta. Ahdistusoireet diagnosoidaan hyvin usein virheellisesti masennukseksi, varsinkin nuorilla.
Mikäpä estää deittailemasta. Ja jos uusi ystäväsi tuntuu tolkun ihmiseltä, niin varmasti jossain vaiheessa voitte keskustella myös tunne-elämästä ja esim. omista ongelmistasi. En osaa sanoa missä vaiheessa, koska kaikki suhteet ovat omanlaisiaan. En kuitenkaan neuvoisi ketään sanomaan "hei, minä kärsin masennuksesta" -lauseella toisilla treffeillä, kuten joku ehdotti. Pikemminkin voisi keskustella tunne-elämästä ja kokemuksista. Kaikilla varmasti on jotain kokemuksia alakulosta, ja jos ei ole niin ainakin luulisi asialliselta ihmiseltä löytyvän myötätuntoa sen verran, ettei heti tyrmää :)
Lykkyjä tapailuun! Ja pidä mielessä, ettei mikään yksittäinen asia määrittele sinua kokonaan. Jos olet masentunut, niin olet paljon muutakin.
No joo, en mä todellakaan tarkoittanut että sitä masennusta alkaa mainostamaan suoraan :D :D :D. JOS keskustelu on avointa, niin voi mainita esim sivulauseessa "asia x on minulle hieman vaikea, olen tunne-elämän ihminen ja tuntenut alakuloa" tms. Jos keskustelukumppani on viisas ja/tai keskustelu on syvällisellä tasolla (mun kanssa monet avautuu todella nopeasti) niin voi ihan hyvin puhua asioista niiden oikeilla nimellä. Mulle ainakaan se, että joku sanoo että on taipumusta masennukseen tai on ollut alakuloinen, ei ole mitään uutta sillä tiedän että mielenterveyden oireista kärsii suurin osa kansasta.
Itse painin samanlaisten ongelmien kanssa nuorempana. Ensin nimike oli lievä masennus ja sitten keskivaikea, koska...kukaan ei oikein tiedä. Lopputulos oli, ettei asiasta tullut koskaan suurta ongelmaa seurustelukumppanille. Sen sijaan minulta meni yksi todella läheinen ystävä, koska hän ei pystynyt enää kuuntelemaan ainaista pahoinvointiani. Se on sellainen asia, joka harmittaa minua vielä 15 vuotta myöhemminkin, mutta nyt on vähän myöhäistä tehdä asialle mitään.
Nykyään olen sitä mieltä, että kaikilla ihmisillä on enemmän tai vähemmän ongelmia. Sikäli kuin nainen pystyy pitämään deittailun alussa paketin suurinpiirtein kasassa ei tämä pelota minua. Toisaalta on hyvä ymmärtää, ettei minun tehtäväni elämässä ole alkaa kenenkään henkilökohtaiseksi terapeutiksi. Eli, omista tunteistaan ja teoistaan täytyy pystyä kantamaan vastuuta vaikka olisi kuinka hankalaa. Niin kauan kuin tässä onnistutaan omalla kohdallani löytyy lähes loputtomasti ymmärrystä ja tukea.
Kiitos vastauksista!
Olen itse kohdannut tämän asian kanssa ymmärtämättömyyttä toisilta ihmisiltä; varsinki niiltä, joilla ei omakohtaisia kokemuksia ole. ("Nyt päätät vaan, että huomenna olet onnellinen. Niin helppoa se on.") Toki on löytynyt ymmärtäjiäkin, mutta kyllä noiden negatiivisten kokemuksien kautta on herkistynyt. En toki oleta, että kumppanin täytyisi henkilökohtaiseksi huoltajaksi alkaa, mutta tämä alttius on kuitenkin iso osa elämääni.
Toisekseen, en tiedä miten tätä asiaa pitää "hienovaraisesti salassa", koska olen opiskelija, mutta nyt sairasloman ja opiskelun kombolla (joo, se on nykyisin mahdollista). En vaan haluaisi sitä asiaa jakaa, ainakaan ennen kun on jonkinlainen luottamus. Saako sairaslomalla deittailla?? :D Kontrasti tähän ihmiseen tuntuu olevan niin suuri. Tekisi mieli luovuttaa. Ja toisaalta taas ei. Toisaalta masennus on aiheuttanut suurta itseluottamuksen laskua, mutta myös tiedostan sen, koska muutos on tapahtunut niin nopeasti. Se ärsyttää ja haluaisin elää kuten "normaali ihminen", mutta keinot parantumiseen on vielä hakusessa.
Minusta on törkeää, jos käännyttää ihmisen pois elämästään siksi, että tällä on jokin sairaus. Sairauksista kun nyt kuitenkin yleensä on mahdollista parantua - työtä se kylläkin vaatii. Ihan sama, onko sairaus fyysistä vai psyykkistä laatua.
Mutta ymmärtäähän sen, etteivät kaikki halua ryhtyä "kotiterapeuteiksikaan". Siis eihän niin saakaan tehdä, mutta sellaiseksi se vähän tuppaa menemään mt-ihmisten kanssa.
Noh. Itse olen ollut vaihtelevasti masentunut vuosia, välillä on vaikeampia ja välillä parempia kausia. Puolisoni tapasin tuollaisen paremman kauden aikana, ja kun oltiin vasta tapailuasteella, pidin reiluna varoittaa häntä, että tämmöistä ongelmaa sitten ilmenee minussa. Hän halusi silti alkaa seurustella kanssani, joten (tämä hieman leikillään) kestäkööt nyt sitten seuraukset. :D
Hmm mutta minun tapauksessani kunnollisen suhteen löytäminen on itse asiassa vienyt asioita parempaan suuntaan. Paasaan kyllä paljon pahasta olostani kumppanille, mutta yritän samalla olla kuormittamatta häntä liikaa niillä jutuilla ja sitten vastavuoroisesti kuunnella häntäkin, tietysti, jotta suhde pysyy tasapainossa. En usko olevani masennuspotilas pahimmasta päästä, joten ehkei se tämmöisessä tapauksessa sitten haittaa niin paljoa..
Löytyy myös Epäluuloinenpersoonallisuus, mutta sekään ei kuulemma haittaa. Siitäkin varoitin etukäteen.
Huvittaa nämä vastaukset täällä. Jos avauksen olisi tehnyt mies olisi nämä palstan femakot heti olleet sarvet pystyssä. "Ei missään nimessä saa olla masentunut" (siis mies) Olen tehnyt vastaavanlaisen avauksen joskus nettideittailun feministisellä palstalla. Avaus on ollut täysin samanlainen mutta erona oli olen 30v nainen ja olen 30v mies. Pidin avauksilla pari kuukautta väliä jolloin ensimmäinen avaus oli täysin unohtunut. Tulokset oli tyrmäävät. Miehen avaus torpattiin täysin tyyliin "hoida ittes kuntoon se ei ole naisen tehtävä" ja tätä samaa mantraa eri muodoissa jatkui parinkymmenen viestin verran. Naisen vastaava avaus sai lempeän ja kannustavan kohtelun tyyliin "sairaus ei saa olla este seurustelulle, et ole sen miehen arvoinen jos ei hyväksy sinua ja sairautta"
Tämän mä kerron siksi että näiltä palstoilta ei kannata miehenä tai naisena tulla kyselemään mitään sillä vastaukset perustuvat täysin sukupuoleen. Tee kysymys sukupuolettomana niin saat todelliset vastaukset. Tosin silloinkin monasti pähkäillään "jos olet nainen niin..."
Mitä, siis oikeesti?
Eikö se ole ihan sama, kumpi sukupuoli se masentunut tai muulla tavoin ei-ihan-kunnossa on? O________O Kyllä miehilläkin on oikeus olla kipeänä. Luulisi, että sellainen yksilö jopa vetoaisi naiseen paremmin, koska suurin osa naisista kantaa jotain ihmeen hoivaviettiä ja hankkiikin mielellään miehen, jonka voi sitten uskoa parantavansa ja "mullistavansa sen elämän!"
Yksi selitys tuohon voi olla se, että naiset ovat huomattavasti hoitomyönteisempiä. Näillä palstoilla kirjoittelee paljon miehiä, jotka kuvaavat täysin masennusoireita, mutta kun heille ehdottaa hakeutumista hoitoon niin vastaukseksi saa vain että "ei se mitään auta". Vain parisuhde auttaisi.
Minä en jaksa uskoa, että parisuhde masentuneen kanssa toimisi, koska masennukseen kuuluu kyvyttömyys tuntea mielihyvää ja voimattomuus selvitä edes arkipäiväisistä tehtävistä. Tietysti masennusta on eri asteisena, mutta jo keskivaikean kohdalla näkisin liian haastavana saada sellaisesta ihmisestä itselleni tasavertaisen kumppanin. Se on eri asia, jos pitkän suhteen jälkeen toinen sairastuu masennukseen, mutta että toinen olisi alusta alkaen jaksamaton ja kykenemätön tuntemaan iloja ja suruja... ei, kyllä rohkaisisin ensin hoitamaan masennuksen ja vasta sitten lähtemään parisuhdemarkkinoilla. Mutta aloittaja tuntee itse itsensä parhaiten, joten vain hän voi tehdä päätöksen.
Mm, mielenkiintoisia näkökulmia täällä. Itseasiassa mietinkin, kohdellaanko eri sukupuolia tässä asiassa eri tavalla. Ja voihan siihen vaikuttaa sekin, että perinteisesti naiselta hyväksytään tietty "heikkous", siinä missä miehen täytyy aina pysyä vahvana. Täytyy sanoa, että itseäni ei häiritsisi lievät mt-onglemat, mikäli ne on tiedostettu ja tutkiskeltu ja joiden eteen tehdään töitä, mutta paatuneimmat henkilöt jäisivät kyllä minunkin mielenkiintoni ulkopuolelle.
Itse en ole se stereotyyppinen masentunut, joka on vain apaattinen, tunteeton ja voimaton, vaan se on ehkä ollut osuvin diagnoosi, johon minut voi lokeroida. Kuvaisin sitä alttiudeksi on-off masennukselle, joka on ollut läsnä jo yli 10 vuotta, höystettynä ahdistuneisuushäiriöllä ja pienellä sosiaalisten tilanteiden pelolla. Välillä nämä nostaa päätään ja ilmenee epätoivona ja luottamattomuutena ja silloin tietysti häiritsee elämää suuresti. Useimmin olen kuitenkin yrittänyt pitää sen aisoissa, elänyt kuten normaali ihminen, ollut kunnianhimoinen elämässä ja nitistänyt mörköni nurkkaan. Se ei millään tavalla näy tunteettomuutena, koska olen myös varsin eläväinen ja iloinen ihminen, mutta pahemman jakson tullessa myös ahdinkoon taipuva ja epätoivoinen, mikä ajoittain on ollut niin hankalaa, että siihen apua olen tarvinnut ja "masennuksen" alle lokeroitu. Tämänlaisen dualismin takia olen siis yhtäaikaa masennusoireita poteva ja itseluottamukseton, että elämänhaluinen ja deittailustakin kiinnostunut. :)
Joo, tiedän tunteen.
Sairaudesta /sairauksista, jos menee mainitsemaan niin ne on deittipalstoilla tehokkaita 'karkoittimia', sitten naiset kuitenkin parinhaussa väittävät arvostavansa rehellisyyttä.
Ironista sinänsä,että elämäni toistaiseksi ainut seurusteluun asti mennyt suhde oli sairaanhoitajan kanssa.
Pystyisin seurustelemaan suunnilleen "itseni tasoisesti" masentuneen kanssa, mutta vakavammin oireilevan kanssa se olisi henkisesti liian raskasta, koska olen 'yltiö -empaattinen' niin se olisi liian stressaavaa.
Olen hyvä kuuntelija ja osaan tarvittaessa tai pyydettäessä pitää yksityisasiat sellaisena.
Parinhakuilmoituksia lukiessa tulee myös lähes poikeuksetta esiin pitäisi olla myös sosiaalinen juoja,mutta raittiina ja tupakoimattomana minä olen "kummajainen".
Jos tästä kyynisesti haluaa jotain myönteistä hakea niin yksin ei voi riidellä.
Kyllähän sitä deittailla voi. Naisella varmaan helpompaa kuin miehellä, koska miehet antaa naisen "virheet" helpommin anteeksi. Minä olen ihan eläkkeellä asti oleva "hullu". Kaksi pitkää parisuhdetta takana joista toinen avioliitto ja ensimmäinenkin suhde kesti yli vuosikymmenen. Minä olen ollut aina jättäjä. Nyt menossa kolmas suhde. Kyllä mieheltä on kysytty miten hän jaksaa minua. Hän on todennutkin että mielenterveysongelmani ei juuri näy missään. Hänestä tosin naiset on lähtökohtaisesti hulluja niin minä olen vieläpä selväjärkisimmästä päästä hänen naisystäviään vaikka muut olleet terveitä tai diagnosoimattomia kuten minä ajattelen ihmisistä. Minä en ole nähnyt mitään ongelmaa ihmisiin tutustumisessa. Olen älykäs ja kaunis. Miehet taas varomattomia :D
Ei saa helkan mielestä, Yksinäinen kaveriton, työtön, masis ruma ei saa deittailla.
En oikein edes käsitä ongelmaa. Minä en ole kai koskaan peitellyt keneltäkään mielenterveysongelmiani, eikä kukaan myöskään ole hyljeksinyt minua niiden takia (jos nyt ei lasketa omia vanhempiani). Kun tapasin nykyisen mieheni, tehtiin heti ensi tapaamisella selväksi, että hulluja tässä ollaan molemmat joo. Yhteiset vuodet ollaan vuorotellen oltu "pelastajan" ja huolehtijan asemassa riippuen siitä, kummalla menee huonommin. Oikeastaan minua vähän iljettää ajatus jostain suuresta menestyjästä, joka kammoksuu toisen vajavaisuutta. Mitäköhän luurankoja sieltä oman kuoren alta mahtaa löytyä? Jos joku tyrmää sinut mielenterveysongelmiesi takia, on hän mielestäni kapeakatseinen, sydämetön ja epäempaattinen, eikä edes ansaitse sinua. Etsi mielummin joku hyväsydäminen ja ymmärtäväinen ihminen. Joskin jos on sellainen mielenterveysongelma, joka aiheuttaa vaikkapa impulsiivista aggressiivista käytöstä, lienee reilua varoittaa.
Samaa mieltä. Minäkin varoitin sivupersoonahäiriöstä eikä tuo puolisonkuvatus siitä säikähtänyt. Turhautuu välillä väärien persoonien hyppiessä silmille (eivät ole väkivaltaisia mutta muutoin vähän... no jooh) mutta sanoo tietävänsä, etteivät ne ole minä, minusta omana itsenäni hän kuitenkin pitää, joten edes nuo sivupersoonat eivät haittaa.
Niin. Tilanne voi olla vaan monimutkaisempi, jos toisella ei ole minkäänlaisia kokemuksia mt-onglemista. On paljon tietämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttä. ("Nyt vaan piristyt ja alat tekemään töitä"; "No ota niitä masennuslääkkeitä sitten vain arkipäivisin"; "Masentuneet on oikeastaan vain laiskoja, kyllä muakin väsyttää välillä")
Tämän kyseessä olevan henkilön kanssa en ole vielä laittanut itseäni alttiiksi, vaan kaikki tämä pohdinto tapahtuu vielä vain pääni sisällä. Toki tähän peilautuu omaa ankaruutta itseäni kohtaan.
Mutta.. Eihän syöpää sairastavakaan "saa" deittailla. Eihän? Eikö se ole aika suuri tabu?
Minäkin varoitin omaani sivupersoonista. Eipä häntä haittaa. Elää meidän kaikkien kanssa sitten. Välillä on varmaan raskasta. Mutta kun olen normaali niin kuulemma olen niin ihana ihminen, että mua ei voi olla rakastamatta. Mutta kun meillä on hirveetä niin se on kyllä aivan järkyttävää aikaa. Hyvät ajat taas aivan huippua. Jatkuvaa vuoristorataa parisuhde helvetin ja vastarakastumisen välillä. Pieniä aikoja tasaista normaalia. Onneksi mieskin aikamoinen persoonallisuus eikä vähästä säikähdä.
Saa deittailla ja on suositeltavaa deittailla.
Emme ole tuotantobroilereita, jotka ovat jalostettuja lihaksistoltaan juuri määrämittaisiksi. Vaikka elämme tuotantoketjun siinä päässä, joka ottaa vastaan nuo broilerit suihinsa, niin kyseinen tuotantoprosessin ketju ei tarkoita, että meidän olisi oltava kopiot toisistamme.
Ne tahot, jotka viime kädessä saavat lopulliset voittonsa näistä prosesseista, tietysti toivovat, että ihminen olisi teollistuneissa maissa se osanen, johon voi tuottaa ja joka käyttää lävitsee tuotteet. Tämä ihminen olisi eräänlainen robotti: ahdistumaton, vailla kriittisyyttä, tahdoton, ajattelematon, joka ei kyseenalaista mitään eteensä tuotettua mainosta, tavaraa tai mielikuvaa ihmisestä.
Tai poikkeus sentään löytyy lääketeollisuudesta, joka toivoo mahdollisimman monen ahdistuvan, masentuvan, jotta häntä voisi käyttää tuotannon liukuhihnan loppupäässä lääkesyöttiläänä.
Olemme keskiaikaan verrattuna, jos emme ota lukuun kirkon noitavainoja, varsin ahdasmielisiä. Tuolloin kuitenkin suvaittiin enemmän hulluutta ja muuta erikoisuutta, suvaittiin elämäntuskaa ja ahdistusta normaaleina ihmisen piirteinä. Ellei nyt aivan seinähullu ollut ja alkanut elää ruumishuoneilla tai demonisesti haudoissa häiriten ihmisten arkipäivän toimia.
Kuka yltää siihen täydelliseen ihmiskuvaan, jota meille kaupallisten ja teollisten toimijoiden piiristä tarjotaan vaikkapa mainosten ja naisten/miestenlehtien kautta? Ei kukaan.
Jokaisella on hulluutensa, heikkoutensa ja ahdistuksensa?
Toiset peittävät sen paremmin, toiset tekevät luovuutensa lähteen ottaen häiriöstään taiteilijan manttelin ylleen. Toiset kovettavat itsensä ja täten kuin kuolevat pystyyn, joka ei suinkaan ole mikään nautinto, vaan säälittävä teko.
Toiset jättävät henkisen kasvunsa sikseen, ryhtyvät pinnallisiksi, elävät lyhyen elämänsä kuin suuren navettasikalan jouluporsas, jolle annetaan sanomalehtipaperinpalanen leikkivälineeksi ja joka riittää sille onnettomalle jouluksi asti ja tyytyvät siihen. Mitään he eivät mieti, vaan leikkivät hetken elämällään, miettimättä ikinä, mikä elämäntarkoitus on.
Joten, deittailu on erittäin suositeltavaa, jotta voisi löytää sopivan kumppanin, sillä kumppanin haku on sallittua masentuneille, ahdistuneille sekä neurooseista kärsiville.