Tilanne on tämä. Isällä kaksi lasta edellisestä liitosta (5 ja 13 vuotiaat) ja meillä yhteinen vauva 3 kk. Ed liiton lasten äiti häipyi yllättäen perheen elämästä viime syksynä, ja lapset jäivät kokonaan isälle. Siitä saakka sama laulu - en kuulemma osallistu tarpeeksi.
No, kaikki työmatkat, pitkätkin, olen lapset hoitanut ja muut menot on aina hoituneet, mutta tosi on, että oletan mieheni hoitavan näiden lasten "arkimenot" ja kurahousuasiat päiväkodissa. Aiemmin lasten äiti on nämä hoitanut. Lasten kasvatukseen minulla ei ole sanomista.
Sanomattakin siis selvää, että olen osallistumisaspektista täysin eri mieltä, mutta nyt mietityttää, että onko muissa uusperheissä tosiaan niin, että nainen hoitaa kaikki lapset riippumatta siitä kenen ne ovat? Eikö tuon levelin osallistuminen ole jo paljon, kun apua tosiaan on aina saatavilla, kun sitä pyydetään? Miehelleni pyytäminen on nimenomaan se ongelma, kun avun pitäisi tulla automaattisesti.
Koska oma osallistumiseni ei selkeästi riitä (eli apua saatavilla aina kun tarvis, mutta en automaattisesti hoida esim 5 vuotiaan kurahousuasioita tai hakemisia), yritän pohtia kenen asenteessa on vikaa.
Mainittakoon vielä, että hoidan vauvan täysin yksin, vaikka tämä siis yhteinen lapsi. Näin ollen olen luullut senkin olevan "auttamista", mutta mies ei sitä selkeästi tällaisena koe.
Sanottakoon vielä, että jouduimme tähän tilanteeseen täysin ylllättäen kun olin raskaana lasten äidin ottaessa hatkat.
No, kaikki työmatkat, pitkätkin, olen lapset hoitanut ja muut menot on aina hoituneet, mutta tosi on, että oletan mieheni hoitavan näiden lasten "arkimenot" ja kurahousuasiat päiväkodissa. Aiemmin lasten äiti on nämä hoitanut. Lasten kasvatukseen minulla ei ole sanomista.
Sanomattakin siis selvää, että olen osallistumisaspektista täysin eri mieltä, mutta nyt mietityttää, että onko muissa uusperheissä tosiaan niin, että nainen hoitaa kaikki lapset riippumatta siitä kenen ne ovat? Eikö tuon levelin osallistuminen ole jo paljon, kun apua tosiaan on aina saatavilla, kun sitä pyydetään? Miehelleni pyytäminen on nimenomaan se ongelma, kun avun pitäisi tulla automaattisesti.
Koska oma osallistumiseni ei selkeästi riitä (eli apua saatavilla aina kun tarvis, mutta en automaattisesti hoida esim 5 vuotiaan kurahousuasioita tai hakemisia), yritän pohtia kenen asenteessa on vikaa.
Mainittakoon vielä, että hoidan vauvan täysin yksin, vaikka tämä siis yhteinen lapsi. Näin ollen olen luullut senkin olevan "auttamista", mutta mies ei sitä selkeästi tällaisena koe.
Sanottakoon vielä, että jouduimme tähän tilanteeseen täysin ylllättäen kun olin raskaana lasten äidin ottaessa hatkat.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Jo suhteen aloittaessasi miehellä on nuo lapset. Sinun olisi pitänyt tajuta, että jos lasten äidille tapahtuu jotain, on mies yksin vastuussa lapsistaan. Tilanne on nyt se, että äiti on poissa kuviosta. Jos olet parisuhteeseen lähtenyt, se tarkoittaa toisen tukemista ja auttamista.
Aika pikkumaista vinkua "kurahousuista", kun kyseessä on paljon isommat asiat.
Sinun pitäisi nyt ottaa aikuisen rooli perheessä ja alkaa hoitaa noiden lastenkin asioita, sillä he kuuluvat nyt sinun ydinperheesi.
Ei kai se miehellekään ihan helppoa ole, kun lasten äiti yllättäen hylkää lapset ja häipyy.
Kannattaisi nyt hoitaa asiat kuntoon (huoltajuus, tapaamiset, elatusmaksut jne.), sen mukaan mikä tilanne nyt on.
Ihan hyvä kommentti, vaikkakin kriittinen. Tokihan itse olen lähtenyt parisuhteeseen, missä lapset ovat vuoroviikonlopuin isällään, eikä tosiaan tullut mieleenkään, että kotirouvana toiminut äiti voisi noin vain lapsiaan jättää. Aivan kamala tilanne kaikille - ja nimenomaan lapsille.
Olet oikeassa siinä, että kurahousuista on turha vinkua, mutta juuri tällaiset asiat tuovat riitaa, kun vastuunjako on epäselvä. Oman lapseni kohdalta on ilmiselvää, että minä hoidan. Voisi olettaa, että isä ajattelee omistaan samoin, mutta nimenomaan se tässä mättääkin.
Kuten sanoin - apua saa AINA kun sitä pyytää ja olen hoitanut lapsia pitkiäkin jaksoja kotona isän ollessa matkoilla. Olen vienyt ja hakenut tuhansia kertoja, mutta päävastuun lasten arjesta, harrastuksista on oltava jossain. Muuten ne kurahousut puuttuu sieltä tarhasta, eikä kukaan tiedä onko Jukkapekalla luistelua huomenna. Kyse ei tosiaan ole siis siitä, ettenkö tekisi joka päivä myös hänen lapsilleen ruokaa, veisi ostoksille jne. "Ongelma" on ehkä se, että minä olen ottanut ns. isän roolin eli teen kyllä vaikka mitä, mutta useinhan juuri tämä "kurahousu/arkivastuu" on lasten äidillä, ja sitä olen ollut haluton ottamaan ja nyt juuri se on jäänyt lillumaan kun isä on tottunut jonkun muun asian hoitavan.
Suurin ongelma kaikista on tosin lasten henkinen tila tällaisen muutoksen jälkeen ja sitä hoidamme ammattilaisten avulla.
Kahden täysi-ikäisen (ja suht normaalilla aivokapasiteetilla varustettujen) aikuisen perustaessa perheen , siinä kaikki huolehtivat toisistaan. Aikuisilla tietenkin täysi vastuu lapsista. Oli he sitten sinun, minun, meidän, heidän....jne jne
Sinä tiesit että miehellä on huolehdittavia vielä seuraavan 13 vuoden ajan. Sinä tiesit vastuusi ennen uuden ihmisen tekoa. Sinä olit kaikesta tuosta hyvin selvillä jo kauan aikaa sitten.
Hyvin huolellisesti ja harkiten sinä ryhdyit hommaan. NYT on liian myohä alkaa märehtimään, mitä kenekin pitäisi tai ei pitäisi tehdä. Sinä täydellisen vapaaehtoisesti tarjouduit toimimaan huoltajana miehen lapsille. He tulivat miehen kanssa samassa paketissa.
"Lasten kasvatukseen minulla ei ole mitään sanomista",... ehkä niin. Sinun vastuullasi on kuitenkin huolehtia että heidän KAIKKI perustarpeet ovat tyydytetyt. Isänsä voi panostaa enemmän heidän koulutukseen, opetukseen, käytostapojen kehittämiseen, (miten käyttäytyä teidän kodissa esim) jne jne.
Muutappa mielipiteitäsi ja lakkaa laskemasta kertoja jolloin sinä teet mitään miehen lasten hyväksi. Seuraavan 18 vuoden aikana siihen ei riitä sormesi eikä varpaasi.
Pääset paljon helpommalla suhtautuessasi positiivisesti ja ilolla hankkimaasi vastuuseen.
Olet saanut kakun, nyt on aika syodä se.
Kuulkaahan nyt, jos saman katon alla asutte niin eiköhän teidän kummankin ole tarkoitus hoitaa niitä lapsia. Ei siinä voi erotella, että nuo ovat sinun ja nuo ovat minun ja nuo ovat yhteisiä lapsia. Kasvatuslinjoista ja asioista muutoinkin on hyvä sopia ja kannattaa muistaa, että se ei-biologinen vanhempi voi hyvinkin olla hieman vetäytyvämpi, ihan syystä. Pelisäännöt pitää sopia, jotta homma toimisi. Ja kannattaa muistaa, että lapsilla, joilla on se isä tai äiti jo niin hänen paikkaansa ei voi eikä kuulukaan viedä.
Eiköhän ole molempien, ap:n ja miehen, vastuulla huolehtia, että lasten perustarpeet ovat tyydytetyt. Muilta osin näen tilanteen samalla lailla: jos ei muuta ole sovittu, molemmat aikuiset vastaavat koko perheestä. Sen, miten työt jaetaan, ei pitäisi olla kiinni siitä, kuka on kenenkin lapsi.
Olette vaikeassa ja yllättävässä tilanteessa, jossa molemmilla on omilla tavoillaan tiukkaa. Ei ole sinulle varmaan helppoa ryhtyä yht'äkkiä isompien lasten täysipäiväiseksi äidiksi. Yleensä kurahousu- ym. juttuihin kasvaa oman lapsen kasvun myötä ja uudet asiat tulevat vähitellen, eivät kertarysäyksellä. Mieskin voi olla pihalla siitä, mitä kaikkea lasten mukana tulee, jos lasten äiti on aiemmin hoitanut kaiken.
Nyt pitäisi nostaa kissa pöydälle ja ratkoa asioita. Selvitä yhdessä eikä asettua toista vastaan. Se vaatii molemmilta venymistä ja toisen ymmärtämistä.
Ainahan voit väläytellä erilleen muuton mahdollisuutta. Tai ei aina, vaan jonakin hetkenä joka mielestäsi ylittää normaalin sieto- ja kestokyvyn. Jos 3 kk vanha on ensimmäisesi, useimmilla äideillä on jo vauvan hoidon opettelussa paljon työtä ja puuhaa sekä henkisesti symbioosivaihe esikoiseen vahvimmillaan. Ammattiavussa ota rohkeasti kurahousukriisitkin puheeksi. Siis jos mielestäsi ylitsesi kävellään, mies asettaa sinut entisen kotirouva-vaimonsa rooliin ja olettaa että teet 110 % kaikesta vauvan hoidon ohella, kysy miten hän ajattelee selvitä kahden oman lapsensa kanssa yksin, jos päätät muuttaa erilleen. Uskon että herättelee terveellä tavalla ajoissa!
Olen täysin pöyristynyt! Jos sinä olet aloittanut parisuhteen miehen kanssa jolla on lapsia se tekee sinusta täysiverisen lasten kasvattajan oli sitten äiti kuvioissa tai ei.
Sanotko tosiaan pokkana että 5-Vuotias lapsi on täydet tarha päivät tarhassa kun isä on töissä? et viitsi auttaa edes sen vertaa että olisit hakenut lapsen kotiin ilman lupaa pyytämättä?!
en tiedä kenen kaikkien asenteissa on vikaa, mutta oletatko tosissaan että miehesi hoitaa kaksi lasta yksin ja sinä ja vauva vain hengaatte mukana?!. eiköhän olisi aika räjäyttää asenteet ja lakaa ajattelemaan että olette perhe ihan sama kuka on kenenkin veri sukulainen!!
Kyllähän tuo käsittämätön asenteesi jo näkyy lapsille ja varmasti tuntevat ette ovat ulkopuolisia eikä tervetulleita.
No niin täällähän sitten kaikkinaisuudessaan nähdään kuinka vaikeaa tuo kommunikaatio, suhteet ja rakastaminen on. Ei ihme, että huonosti menee. Tehän olette nyt PERHE, jossa kaikki jäsenet kaiketi ovat tasavertaisia, eikös. Joten sinä ap huolehdit myös sen miehesi lapsista. Mutta kyllä sillä miehelläsikin on vastuu teidän kaikista lapsista. Mieleen heräsi vain ajatus, että ei kait miehesi ole jo edellisessä liitossaan osin lasten hoitamattomuudella aiheuttanut eroa. Jos näin on, ja hän ei ole asiaa käsitellyt ja ymmärrä toimineeensa väärin niin sama jatkuu teidänkin suhteessa. Eli ap pidä kiinni myös siitä, että mieskin osallistuu perheenne hoitoon. Tuo lasten biologisen äidin käytös tuossa tilanteessa, saattaa juurikin olla näpäytys puolisollesi ja sinulle, toivottavasti puolisosi ymmärtää tämän ettekä ajaudu kriisiin. tosin asioista olisi pitänyt jutella jo kun perhettä perustitte.
Onnea teille, toivottavasti asianne selviävät. Rakkaus on kuitenkin tärkeää.
Olen oikeastaan samassa asemassa kuin miehesi. Lapsia saman verran ja yksi yhteinen puolisoni kanssa. Minä olen sitä mieltä, että jos perheenä eletään, niin perheenä toimitaan riippumatta siitä, kenen geenejä lapset kantavat. Meidän perhe mielestäni toimii huonosti juuri sen takia, että puolisoni ajattelee, että ei ole vastuussa kuin omasta lapsesta (ja hänetkin hoidan oikeastaan yksin). Joudunkin yleensä apua tarvitessa turvautumaan sukuun enkä puolisooni lasten asioissa. En tiedä, miten kauan tällaista jaksaa katsoa. Puolisoni on kuin joku kämppis joka tulee ja menee. Minä kun luulin mennessäni naimisiin, että hän olisi tukeni kaikessa, mutta päinvastoin...Aviopuolison tulisi olla vakaa kallio, jolle on hyvä rakentaa...mutta mitä kun aviopuoliso onkin kuin suo, joka upottaa, kun sille yrittää rakentaa...
Minulla oli lapsi kun tapasin nykyisen mieheni. Minun mies on yhtälailla vienyt lapsia harrastuksiin, vei jokaikinen aamu 1 luokalla lapsen kouluun yhdessä kävellen, opettanut pyöräilemään, vienyt uimaan ja ennenkaikkea kasvattanut. Kyllä ne joskus riidellessä on tullut esille mutta ei ikinä ole laskettu asioita. Kotitöissä minä teen ruuat ja aika monen muunkin asian mutta minun ja yhteisen lapsen jutut on aina puolitettu.
Valitettavasti minusta sinulla on aloittaja hieman lapsellinen ajatusmaailma ja ajattelet liiaksi omaa napaasi. Myös vauvan suhteen asenteesi on aika kiero eli kyllä minä hänet hoidan eli sosialisoit vauvan itsellesi kun se on kiva ja söpö mutta et halua isompia lapsia hoitaa. Lapsesta kuuluu nauttia joka päivä ja kun sen oppii ei joudu enää tekemään pakolla mitään. Kurahousuikää on miehesi lapsella joka on osa perhettäsi jäljellä enää vuosi ja sitten asiat helpottuu.
Yhä edelleen miehelleni on paljon helpompaa hoitaa luistimet ja jumppavaattteet kuin minulle. Kaikki vaan ei ole hyviä kaikessa..