Miten olette pystyneet lähtemään suhteesta jossa ongelmana on ollut alkoholi?

Olen tehnyt surutyötä monta vuotta, mutta nyt helpottaa. Tein sen erehdyksen, että menin naimisiin asti tuurijuopon kanssa. saattoi mennä perjantai-illasta sunnuntai-aamuun, kun sitten rapulassa kömpi kotiin. Jätti tulematta kun olimme menossa mummolaan, jne. Kaikenhuippu oli joulun alla kun sai putken päälle ettei ehditty kauppaankaan, onneks oli pakastimessa tavaraa, olin jotenkin aavistanut asian. En uskonut alunpernkään. että hän "muuttuu" enkä tiedä miksi ihmeessä edes menin naimisiin.
Eräänä päivänä mittani tuli täyteen, nyt riittää tätä. En ole sen onnellisempi nyt, mutta ei tarvitse miettiä missä kunnossa konttaa kotiin, onko rahaa, soitteleeko muut naiset ym. lapselle myös on parempi ettei näe sen touhuja. n tiedä mitä nyt tekee, eikä kiinnosta, juokoon itsensä hengiltä ja vakuutelkoon muille lempeään. Kiitti, mulle riitti.

kyseessä voi olla sairaus.

Saisitko hänet puhuttua lääkärille ja sitä kautta tutkimuksiin. Alkoholin käyttöön on monenmonituisia syitä eikä alkoholisti aina edes ymmärrä oman juomisensa syytä.

Ja jos miehesi ei halua hakea apua, hae sitä itse. Tieto antaa voimaa.

Olipa päätöksesi mikä tahansa, toivon sinulle voimia kestää. Elämä on niin ainutkertainen asia, että sen eteen kannattaa tehdä töitä, jotta se olisi edes siedettävää - omani ei sitä ole, mutta yritän jaksaa ajatella vielä huomisenkin yli.

Seurustelin alkoholistin kanssa kuusi vuotta. Oli minulle ensimmäinen pitkä / kunnon seurustelusuhde, siksi jotenkin oli niin vaikeata lähteä ja yritti kaikkensa...

Alussa olimme molemmat juuri täysiikäiseksi tulleita, joten vietimme paljon aikaa kapakoissa, kolme neljä iltaa viikossa, no niin kuin villiin nuoruuteen kuuluu. Aika kului ja kasvoimme. Itseäni ei enää kiinnostanutkaan ryypätä samaan tahtiin, vaan kasvoi vähän niinkuin ohi iän. Se oli vaikea pala tajuta ettei toinen pystynytkään vähentämään juomistaan, kun se itselle oli itsestään selvyys. Alkoi helvetti, erottiin, palattiin yhteen jne. Isäntää ei kiinnostanut tai ei tahdostaan huolimatta pystynyt pitämään lupauksiaan. Välillä tyhjensi minunkin pankki tilin. Monet kerrat maksoin sakot ja muuten herran nostin ylös ja enenkaikkea valehtelin ja paikkailin tekemisiä. Jotenkin oli vaan niin vaikea lopettaa, sillä onhan sellainen niin reppana, eikä pärjää yksin ja olin olevinani todella tärkeä.

Sitten alkoi "paraneminen", eli isäntä itsekin ymmärsi sairautensa. Elämä muuttui, se kävi AA kokouksissa ja tukihenkilöstä tuli minullekin tärkeä. Kävimme jopa AA kesäpäivillä yhdessä. Kuitenkin taas välillä yhteydet katosi, ei vastaa puhelimeen ja katoaa viikoiksi, on siinä helppo uskoa ettei ole juomassa... Retkahteluja tapahtui vaihtelevasti ja aina jätin, kuivana kautena palattiin takas yhteen. Eikä sekään että toinen yritti parantua (kävi aa:ssa) oikeastaan ollut hyvästä, sillä muutti hänen persoonaansa niin paljon. Ei se raitis "nipottaja" ollut sama ihminen johon joskus rakastuin...

Yhtääkkiä kaikki vaan loppui, enää minua ei vaan kiinnostanut enää. Kuuden vuoden suhdetta en itkenyt kertaakaan, enkä nyt 4 vuoden jälkeen muista edes kertaakaan miettineeni olisiko kaikki voinut muuttua.

En siis tiedä mikä eron pointti oli, mitta vaan tuli täyteen aivan yllättäen. Se oli yllätys itselleni, että en enää ottanutkaan takaisin, kuten se oli yllätys kaikille tutuillemme...

Kai se vaan on että jostain syystä täytyy kokea niin paljon paskaa ja kestää nöyryytystä että sitä vaan huomaa joskus olevansa vahva ja pystyvänsä lähtemään, vaikka sitä niin rakastaa...

Kyllä säkin joskus toivottavasti vielä heräät. En usko että ihmistä on kuitenkaan masokistiksi luotu. Jonain päivänä se kaikki on sullekin toivottavasti yhtä selvää ja helppoa. Sillä emmehän me ole vastuussa kuin omasta onnestamme. Alkoholisti kyllä pärjää, löytää toisen ihmisen siihen riippuvaiseksi ja hoitamaan. Sen tuskaa ei kannata miettiä, sillä viina suo helpotuksen...

Moi! Kuuleppa, oot samassa jamassa kuin minä. Me vaan ollaan oltu 8 v. avoliitossa ja lapsi. Mies on juoppo,, siis joka pe ja la kännissä, hakkaa haukkuu ym. Onneks asutaan minun omistamassa kämpässä. Meillä on juteltu myös... 8 vuoden aikana melkeimpä viikottain, mutta vain viikko hyvää aikaa. Kesällä annoin enää yhden mahdollisuuden hänelle,,, kaksiviikkoa selvinpäin,, ja taas kahta kauheampaa. Nyt lauantaina tein selväksi itselleni, tää hänen käytös on jo uhallisentekoa, eikä mitään mieltä jatkaa. Niimpä annoin sormuksen ja käskin seuraavana päivänä lähteä. Ei ollut moksiskaan,, kävin hakemassa muuttoilmoitukset 2 kpl, ja sanoin toinen on sulle ja toinen lapselle ja mulle. Sitten vasta hän tajusi.. Nyt on ollut poissa muutaman päivän, ja tietenkin lupaillut tulevansa järkiinsä. En enää usko moista paskaa.. Tee sinäkin itsellesi selväksi,, jos menee montakertaa vain lupailuksi, lähde tai pyydä häntä lähtemään, sillä tää elämä ei ole tehty tuollaisen kanssa leikittäväks. Voimia sinullekkin!