Mistä löytää voimia jatkaa elämää eron jälkeen. Tuntuu kuin matto olisi vedetty jalkojen alta ja olisin syöksynyt tyhjyyteen jossa en enää tunne mitään. Mikään ei merkitse mitään. Tunnen itseni pelkäksi hylkiöksi ja epäonnistuneeksi, en löydä enää itseäni ja edes osaa siitä onnesta joka minussa kyti. En edes usko että onnea olisi vielä olemassa. Miten te muut olette saaneet itsenne ylös tästä tuskasta. Erosta aikaa puolitoista vuotta ja elämä on yhtä synkkää kuin erotessa.
Mikä avuksi jaksamiseen
Avuton_yksilö
8584
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 85
Vanhimmat
Jaan hyvin pitkälle tunteitasi. Osaltaan itselläni on olo helpottunut, kun kaikki käytännönasiat on saanut hoidettua. Onko teillä ositus ym. selvää?
Mikä alkujaan sai sinut noin synkkään tilaan?
Oletko hakenut keskusteluapua jostain?
Tarvitset ehdottomasti vähintään keskusteluapua, todennäköisesti terapiaa. Olet sen verran kokonaan hukassa itseltäsi. Sinun täytyisi opetella rakastamaan ja arvostamaan itseäsi. Sitä kautta löytyy onnikin.
Suosittelen itse myöskin sinulle terapiaa. Asiat on hyvä puhua läpi, on sen verran rankka juttu tuo ero. Ystäviä ei myöskään kannata liikaa rasittaa tuollaisilla murheilla. Mutta olisi tärkeää, että niin jättäjä kuin jätetty kävisi keskustelemassa asiasta, jotta asiat eivät siirry mahdollisiin uusiin suhteisiin. Samat virheet tulee muutoin helposti uudestaan toistettua. Rankkaa, mutta sitähän elämä väliin on.
Kaunista päivänjatkoa toivon silti.
Ystäviäni en ole lähes lainkaan kehdannut asialla vaivata. Olen vain sanonut kuinka ero oli raskas ja että ymmärtäisivät kun tarvitsen aikaa nyt enemmän omissa oloissa kun usein voimat vain lopahtavat. Olen entisen mieheni kanssa hyvissä väleissä ja olemme asiat keskustelleet läpi, joten kummallekkin on selvää eron syy. Mainittakoon vielä että eroni johtui mieheni sairastumisesta ja siitä seurauksena hänen totaalinen etääntyminen. Jaksoin vuosia häntä tukien, mutta lopulta oli tunnustettava ettei omat voimat riittäneet enää. Suurimpana syynä se, että olin pelkkä "omaishoitaja" vaille mitään arvoa hänen elämässään. Lisäksi hän vielä itseään lohduttaessaan syyllistyi petämiseen. Minulla ei vain henkiset voimat enää riittäneet tähän kaikkeen. Olen käynyt terapiassa ja puinut muutenkin paljon tapahtunutta. Jotenkin en vain usko enää tulevaisuuteeni näillä voimilla. Kaikista suurin musertaja oli kyllä petetyksi tuleminen kaiken apuni ja tukemiseni rinnalla. Ymmärän miksi hän niin teki, mutta se ei poista arvottomuuden tunnettani. Tuntuu kuin tarvitsisin nyt jonkin herätteen tähän elämään. Minulla diagnosoitiin masennuskin, joten sanat ota itseäsi niskasta kiinni, aloita urheilu, mieti mitä asioita sinulla on ja ole kiitollinen niistä eivät auta juuri lainkaan. Onko kenelläkään antaa ehkä outojakin selviytymistapoja nousta taas ylös. Tuntuu etten uskalla alkaa elämään kun olen niin herkässä tilassa, että pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat niin raskailta. Omaisuus on jaettu, joten käytännönasiat on hoidettu alta pois.
Sinulla on posttraumaattinen stressi, tai jotain sinnepäin. Ei ole mikään ihme, että voimat ehtyvät ponnistellessa pitkiä aikoja vaikeiden asioiden seassa. Ihme olisi, jos pursuaisit energiaa, vaikka et saa sitä mistään!
Jos terapiasi junnaa paikallaan, tai tunnet ettei siitä ole tarvittavaa hyötyä, vaihda terapeuttia. Tai käytä esim. kirkon diakoniapalveluja terapian rinnalla.
Lue itseäsi motivoivaa kirjallisuutta. Alkuun pääsee lukemalla Sirkka Santapukin "oivalla vastuun ilo" ja Anna Maria Rosendalin "Hullun käsikirja" (kertoo omasta vapauttavasta tiestään hullun kirjoihin. Kirjaan kuuluu runsaasti harjoituksia, joiden avulla voi harjoitella hulluutta).
Kokeile rauhallisia harrasteryhmiä, kuten esim. jooga, tai-chi, pilates, bodybalance. Mielen liikkeisiin auttaa meditaatio tai sen länsimainen muoto Mindfullness.
Masennukseen ei ikävä kyllä auta kotiin yksin suremaan jääminen :(. Tee kaikkesi houkutellaksesi itsesi ihmisten pariin. Sopivasta vapaaehtoistyöstä on ehdottomasti hyötyä masennuksen selättämiseksi.
Ihan kuin olisin omaa elämänkertaani lukenut. Miehen sairaus ja pitkä sairausloma suistivat avioliittomme tuhoon. Se vain, että exäni huijasi vielä omaisuutta itselleen pari kuukautta ennen kuin halusi eron. Tämä teki minusta katkeran ex:ääni ja elämääni kohtaan. Kuinka kukaan voi olla niin tyhmä ja höynäytettävä. En halua olla nyk. missään tekemisissä ex:n kanssa. Joten siis kaikki eroon liittyvät asiat olivat kertakaikkisen raskaita yli 30 vuoden avioliiton jälkeen.
Mies jäi eläkkeelle ja halusi katsoa mitä elämällä oli hänelle vielä tarjota. Ei jaksanut kuulema enää minua odottaa, jotta minäkin olisin eläkkeellä. Kylläkin kertoi, että hänen tunteensa olivat kuolleet minua kohtaan. Joten en halunnut riidellä asioista vaan suostuin heti eroon. Mies muuttikin heti paikkakuntaa ja löysi heti uuden kumppanin.
Itse kävin / olen ihan pohjalla, itsemurha oli jokapäiväisissä ajatuksissa. Jouduin käymään jopa psykiatrisessa päivystyksessä, koska ystäväni pelkäsi todella, että teen jotain loputonta. Kaikki omat loppuelämän suunnitelmat olivat poissa.
Lopullinen omaisuuden jako pitkittyi ja se ehkä piti minut hengissä, koska en halunnut, että loppu omaisuuskin jäisi ex:lle.
Minulla diagnosoitiin keskivaikea masennus ja edelleen käyn psykiatrisessa kuntoutuksessa. Itsemurhaa ajattelen edelleen päivittäin. Ehkä kuitenkaan en enää niin voimakkaasti kuin aikaisemmin. Lapsille olen luvnnut etten tee itselleni mitään ja se kai velvoittaa jaksamaan eteenpäin. Olen kuitenkin pahoillani lasteni puolesta, että kaikki heidän tapahtumansa, joihin he haluavat vanhempansa kuuluvan aiheuttavat ylimääräistä järjestämistä ja jännitystä.
Niille muutamalle omalle ystävälle, joita minulla on, olen kiitollinen, että he ovat jaksaneet minua ja yrittäneet saada minut elävien kirjoihin. Uuteen suhteeseen en ole vielä valmis ja tuntuu, että ikäkin tulee vastaan. Enhän osaa enää seurustella ihmisten kanssa. Yksinäiseksi tunnen itseni ja tottakai toisen huolenpito ja halauskin lämmittäisivät kylmää mustaa sydäntäni.
Olin naimisissa 35-vuotta ja mieheni sairastui, vieläkään ei tietoa mistä on kyse, hän on alle 60 vuotias. Puhui sekavia ja tuli dementiaa muistuttavia oireita. Vein miltei pakolla työpaikkalääkäriin. Tästä mieheni niin suuttui, että laittoi eron kun hänet hulluksi olen leimannut. Lääkäri ohjasi mieheni neurologille, neurologi psykiatrille ja siitä psykologille juttelemaan. Mitään apua ei ollut. Lääkäri ei anna minulle mitään tietoja mieheni sairaudesta. Potilaan oikeudet. Olen ihmetellyt kun on vain potilaan oikeudet, mutta ei lainkaan omaisen oikeuksia. Kuitenkin omaisen on hoidettava raha-asiat, omakotitalot, mökit ja mitä kenelläkin sitten on. Potilas saa vaikka tuhota kaiken omaisuudenkin kunhan ei ole vaaraksi itselleen ja toisille.
Voisiko miehesikin kohdalla olla kyse sairaudesta. Olen ajatellut viime aikoina paljon miten monta avioliittoa sairaus vie ja potilaan oikeudet.
Meillä on aikuisia lapsia ja lastenlapsia ja pelkään perinnöllisyyttä..
Se on vaan suostuttava suremaan ja lepäämään niin kauan, että alkaa tuntua paremmalta. Hirveä rääkkihän sulla on ollutkin. Hyvä, että käyt jossain puhumassa. Ei noista kovista jutuista niin nopeasti selviä. Ei saa vaatia itseltään liian nopeaa "paranemista"
On ihan terve reaktio masentua tommosen jälkeen. Voimaa ja lepoa ja rauhaa sulle!
En suosittele yksinäisyyttä, vetäytymistä omiin oloihin. Jos mieli on musta, niin yksinolo murheiden parissa on kaikkein pahinta mitä voi tehdä. Etenkin jos omat negatiiviset ajatukset veivaavat päivästä toiseen samaa rataa. Täytyisi hakeutua ihmisten seuraan, etsiä uusia ajatuksia, ulottuvuuksia elämälleen, avartaa maailmaansa kuuntelemalla miten muut ovat selvinneet murheistaan.
Sillä lailla taustastamme voisi löytää jotain yhteistä, vaikka se erilainen onkin ulkoisesti, että miehen sijaan osallistuin tilan hoitoon. ja kun tuotantoeläimet laitettiin pois, mies alkoi kouluttautua ja ilmeisesti sieltä löysi uuden armaan. Huomasin olleeni vaan piika, vaikka luulin olleeni rakas puoliso.
Ehkä kannattaisi miettiä, onko terapia oikeanlaista, jospa tuo polku on käyty loppuun. Pystytkö saamaan iloa mistään, pitämään mistään? Itselläni on palannut halu kasvattaa kasveja ja eläimiin pystyn nyt jo tuntemaan kiintymystä. Romattiseen rakkauteen en kohdallani pysty uskomaan.
No todella vaikea tilanne sinulla. Pienin askelin nyt vain, jonakin päivänä joskus etäisyys voi auttaa.
Älä kiellä rakkautta itseltäsi. Jos et usko romanttiseen rakkauteen, kiellät sen samalla.
Kun yksi rakkaus päättyy, on uuden aika.
Voimia sinulle.Its olen käynnyt kaksi vaikeaa eroa läpi.Ensimäisessä erossa oli väkivaltaa ja toisessa näytteli kunigas alkohooli osaansa.Osituksessa talo jä itselleni ja myös velat joista kyllä selviää.Opettele rakastamaan itseäsi niin rakastat toista jossain on se ihminen myös sinullekkin ,mutta ei kannata sitoutua heti eron jälkeen ,kuten itse tein ei ole vielä silloin kunnolla erosta selvinnyt.Nauti vapaudestasi käy hemmottelemassa itseäsi elä kuin olisit hulvaton nuori .Syö terveellisesti jos on ylipainoa aloita kuntoilu itsestä huolehtiminen .Vaihda tyyliä esim.Uudet vaateet ym.
Puolitoista vuotta on vielä lyhyt aika. Itselläni meni erosta tokenemiseen noin kolme vuotta. Ehdotan, että puhu kaikille tuntemuksistasi avoimesti, Minua ainakin helpotti aina, kun joku jaksoi kuunnella. Energiaa ja voimia Sinulle käsitellä tätä vaikeaa asiaa.
Olipa rankkoja kertomuksia kaikilla täällä! Itse en ole löytänyt voimia oikein mistään. Toivon löytäväni niitä jostakin. Puolisoni petti minua ja lähti toisen matkaan petettyään yli vuoden sitä ennen salassa. Odottelen omaa kuolemaani, jos jotenkin yleisesti kuvaisin elämääni.
Niin väärin tehdä noin kylmästi toiselle ihmiselle. Minulla ainakin tuska on liian kova ja en tiedä kuinka jaksaa enää uskoa tulevaisuuteen. Toivon päivittäin että kuolisin pian. En kestä elää tässä pimeydessä ja ahdistuksessa. Miksi elämä kohtelee näin :(
Väärin? Mielestäni on täysin oikein tehdä niin kuin sydän sanoo. Miksi ihmeessä pitäisi jäädä liittoon hampaat irvessä? Sehän olisi myös feikkaamista ja valheellista. Mitä ihmettä sellaiselta suhteelta kumpikaan voisi saada?
"Olen juossut läpi kiirastulen
Koska sydän sanoi niin
Olen rakastellut kanssa myrskytuulen
Koska sydän sanoi niin
Olen rikkonut lakia
Koska sydän sanoi niin
Tehnyt syntiä
Tyhmyyden takia
Olen saanut kärsiä
Silti kaiken oli käytävä niin
Koska sydän sanoi niin
Olen sukeltanut kiehuvaan veteen
Koska sydän sanoi niin
Olen hukkunut rakkauden valtamereen
Koska sydän sanoi niin
Olen hyväillyt hiuksia
Tummia, vaaleita
Tehnyt lupauksia
Ja etsinyt aatteita
Kuiskannut korvaan näkemiin
Koska sydän sanoi niin..."
Olet hyvin depressiivinen, kai olet hoidossa? Ymmärrätkö järjellä ajateltuna, että sinulla on oma elämä (eksälläsi, meillä kaikilla omansa)? Olet näköjään erkaantunut siitä kovin kauas. Etsi itsesi. Löydä ilosi, onnesi. Älä jää katkeruuteen kiinni.
Olisi se silti parempi että eroaa ensin ja sitten vasta lähtee toisen matkaan. Itsekin olen "villi lapsi" ja tehnyt kurjan tempun entisissä suhteissa. Mutta olen kyllästynyt satuttamaan muita joten tein aiemmin päätöksen että jos joskus vielä tulee tilanteita joissa tuntuu etten jaksa nykyisen kanssa ja ihastun toiseen, niin se on merkki siitä että lähden mutten ihastuksen matkaan vaan itseni. Mutta sitä ennen teen kaikkeni että tällä kertaa onnistuu..
Tavallaan kyllä olisi parempi erota ensin, ja lähteä vasta sitten toisen matkaan. Mutta siinä on sittenkin mahdollisuus satuttaa toista vielä enemmän, jättää toinen ikään kuin roikkumaan löysään hirteen. Riippuu tietysti täysin jätetyn persoonasta.
Miten se olisi toisen löysään hirteen jättämistä?
Huomaan oikein vihan kuohahtavan, kun luin tuota "Koska sydän sanoi niin" -p*sk**.
No etenkin naisilla on taipumusta jäädä haikailemaan miehen perään, tai jopa roikkumaan ("tyrkyksikin"), jos mies ottaa ja lähtee, "vain" eroaa. Todellisuuden näkee paremmin, jos miehellä on jo toinen. Se ehkä myös sattuu enemmän, mutta yleensä siitä selviää paljon nopeammin. Etenkin jos tuntee vapauttavaa vihan tunnetta.
Ei kannata kuitenkaan Pellen sanoituksiin tuntea vihaa. Niissä on nimittäin ajatusta ja tunnetta ihan kybällä. Ainoa mitä sinun pitäisi vihata, on ex-puolisosi. Jos hän on tuottanut sinulle sydänsuruja ja päänvaivaa. Tosin siinäkin voisi paremmin miettiä omia tunteitasi. Miksi olet tunteidesi kanssa joutunut "syvälle". Mitkä omat ajatuksesi riivaa? Nehän ne ihmistä eniten haittaavat, piinaavat, ja siksi niihin pitäisi paneutua, käsitellä pois.
Asiaa. Omat tunteet ne ovat jotka haittaavat, ihan kaikessa. Ei mikään muu. Kannattaa harjoittaa meditaatiota, niin pääsee jyvälle mistä on kysymys.
Pellen sanoituksia saa ihan varmasti vihata, jos kyseinen hattarapää ei sytytä. Yhtä lailla ok tunne kuin ihastus hänen sanoituksiaa tai habitustaan kohtaan. Tunteet tulevat ja menevät. Minkälaisena maailman näkevät ne, joiden mielestä omien tunteiden vuoksi on oikeus tehdä mitä vaan? Eikö toisen kanssa eläminen ole enemmän tanssi, jossa toisen astuessa eteen, toinen astuu taakse, vaihdetaan suuntaa, mutta pysytään yhdessä?
Tiedätkö, ihan samoin tunsin. Sydän ei koskaan sallisi tehdä niin pahoja asioita. Se mitä pahoja asioita sinulle on tehty, on sydämmettömyyttä, ja se on ihan eri asia.
Voimia sinulle! Muista, että ajan kanssa helpottaa! Onko lähelläsi ihmisiä, jotka voivat tukea sinua?
Sinä et taida nyt tajuta parisuhteen perusajatusta. Siinä ollaan molempien vapaasta tahdosta. Parisuhde ei ole pakollinen millään muodoin. Parisuhteessa molemmat ovat täysin vapaita tuntemaan kuten tuntevat, ajattelemaan mitä ajattelevat. Ei toisen ajatuksia ja tunteita voi kahlita. Toista ihmistä, ei edes puolisoa..., voi pakottaa mihinkään. Ei rakastamaan, haluamaan liiton jatkamista vaikka väkisin, olemaan mieliksi. Puolisoa ei voi kontrolloida, alistaa, omistaa. Ihmisellä on tunteiden lisäksi järki ja vapaa tahto. Nuo kaikki yhdessä vaikuttavat ihmisen valintoihin.
"Eikö toisen kanssa eläminen ole enemmän tanssi, jossa toisen astuessa eteen, toinen astuu taakse, vaihdetaan suuntaa, mutta pysytään yhdessä?"
Jos toinen ei halua enää tanssia kanssasi, ei pysyä yhdessä, vaan erota, niin on täydellisen turhaa aloittaa kysymys "Eikö toisen kanssa eläminen..".
Ja aloittajalle. Olet tavallaan joutunut rikoksen uhriksi. Minkälaisessa terapiassa olet käynyt? Onko maailmassa jotakin, mitä haluaisit nähdä ja kokea? Joka antaisi tavoitteen? Olen miettinyt, kuinka ihmiset jaksavat vaikeistakin kohtaloista huolimatta. Kun itsellenikin yksi mitätön avioero on ylipääsemätön, ero, jota ei kannata surra, kun eihän kukaan edes kuollut (näin on minua lohdutettu). Ehkä meidän on helpompi hyväksyä kohtalo, kuin läheisimmän tahalliselta vaikuttava satuttava teko.
Jotain rajaa hei. Petetty ei ole rikoksen uhri, ei edes tavallaan. Jos puoliso raiskaa tai hakkaa, silloin on rikoksen uhri.
"eihän kukaan edes kuollut "
Ei muuten yhtään huono ajatus. Kaikki on jotakuinkin mallillaan, ellei kukaan ole kuollut.
Miksi vaivaat päätäsi puolisosi (ex) "tahallisella" teolla? Ihminen kun sellainen otus, että haluaa joskus erota. Etenkin sen vuoksi, että on tavannut jonkun toisen. Mitä jos tämä olisi tullut sinun kohdallesi? Jokainen uskoton, sekä myös eroa hakeva käsittelee eronsa aivan yhtä varmasti kuin puolisokin. Älä turhaan luule, että uskottoman rooli tai eroa hakevan rooli on sikahelppo verrattuna petetyn/jätetyn rooliin.
Höpö höpö, kyllä ihminen tapaa toisia, jopa ihastuu, sellaisia ollaan, ihmisiä, Itsekin olen muutaman kerran ihastunut, muutamassa vuodessa menee ohi. Olen jossain aikaisemmissa keskusteluissa kertonut tilanteeni, jossa ei ole kyse siitä, että exä on tavannut toisen ja eronnut, vaan että pettämisen lisäksi siihen liittyi petos. Eron jouduin hoitamaan itse, kun ei toinen toimeentunut.
Avioliitto voi loppua vain kuolemaan tai eroon, minusta olisi ollut parempi, että se olisi päättynyt kuolemaan, vaikka sitten omaani, ei tarvitsisi kokea tätä kamaluutta. Toisen kuollessa edes mennyt olisi pysynyt kauniina, Nyt yhdessä vietetty aika muuttui valheeksi ja hukkaan heitetyksi, yhteiset lapset kuin raiskauksesta syntyneiksi.
Tämän hetkisen Suomen lainsäädännön mukaan pettäminen ei ole rikos, mutta helposti myös taloudellisesti huijataan omaisuutta siitä yhteisestä potista piiloon uutta elämää varten, ja se jo on lainkin mukaan rikos. Jos katsotaan vähän laajemmin ajallisesti ja maailmanlaajuisesti, niin rikoksena pidetään, aviorikos lienee tuttu termi. Jokatapauksessa kyllä luottamuksen särkeminen on aika suuri inhimillinen rikos ja henkistä väkivaltaa. Aloittajan tapauksessa hän on auttanut sairasta miestään. Tyhmästi tehty vai? Kannattaako sitoutua, kannattaako hoitaa omaisiaan? Ei ilmeisesti.
Olen kanssasi samaa mieltä. Cindylle en välitä kommentoida, koska hän on nähtävästi hyvin nuori ja riehaantunut erostaan. Niin paljon kuin minunkin selkäni takana käytettiin perheemme rahoja avokätisesti kakkosen hyysäämiseen ja miten halvasti mies kohteli minua ja hoiti eron, hakee vain vertaistaan tapausta. Pettäminen/petos on pahimmillaan hyvin raa'asti suunniteltu rikos.
"Höpö höpö, kyllä ihminen tapaa toisia, jopa ihastuu, sellaisia ollaan, ihmisiä, Itsekin olen muutaman kerran ihastunut, muutamassa vuodessa menee ohi."
Joo, jotkut menevät naimisiinkin ihastuksensa kanssa (monet menevät jostain muusta syystä), mutta menee ihastus silloinkin usein muutamassa vuodessa ohi. Eihän avioeroja muuten olisikaan.
Ihan järjellä ajateltuna ihmissuhteita, ihmisten välisisiä tunteita ei voi säädellä millään lailla. Tässä kohdassa kannattaa muistaa, ettei avioliitto ole alun perin ollut varmaan missään päin maailmaa solmittu tunneperusteella. Avioliitto on solmittu ennen dna:n testauksia, suvun jatkamiseksi, sukujen yhdistämiseksi. Siis ulkoisin perustein, taloudellisin syin. Tästä lähtökohdasta on aviorikos on tarkoittanut hyvin paljon samaa kuin talousrikos.
Sinulla on taustalla sata varmasti masennusta, ja menneisyyden (käsittelemättömät) hylätyksi tulemisen kokemukset nostavat päätään. Kai olet käynyt lääkärissä? Tarvitset ehdottomasti myös terapiaa.
Parhaiten autat itseäsi, kun hakeudut ihmisten ilmoille, keskität ajatuksesi muuhun kuin omaan kurjuuteesi.
Avioeron jälkeen on varmasti kaikki ajatukset sekaisin. Vaikka sitä on kuinka kauan vatvonut mielessään ennen eroa, totuus on edessä vasta eron jälkeen. On valtava määrä erilaisia asioita, jotka pitääkin nyt hoitaa yksin, sillä toivottavasti kukaan ei sitä uutta tuohon tilanteeseen ota. Siitä ei seuraa mitään hyvää, vaan entistä kauheampi kaaos ja sen huomaa vasta liian myöhään. Uusi ihminen rakentaa itselleen olotilaa, ei hän ajattele oikein sinua eikä varsinkaan lapsiasi, sukulaisiasi.
Eron jälkeen on syytä pyytää apua luotettavilta tahoilta, sellaisilta, jotka todella välittävät ja osaavat olla puolueettomia ja osaavat hoitaa asioita järkevästi, sitä eronnut ihminen ei osaa, hän on shokissa vielä kauan aikaa.
Näitä kaverien ehdotuksia kannattaa jättää omaan arvoonsa, mitään kiirettä uuden etsimiseen ei pidä olla, eikä ole syytä edes lähteä baareihin, sillä siinä käy niin helposti huonosti, koska se oma ajattelukyky on katkolla. Harmeja tulee vain lisää .
Lasten kanssa pitäisi viettää aikaa nyt entistäkin enemmän, sillä aika usein on ollut että eroa ennen on sitä kitkaa ja lapsille on vain tiuskittu. Lapset kärsivät todella paljon eroista, he eivät uskalla sanoa ääneen, kun se pelko siitä, että toinenkin vanhempi jättää on ihan valtava.
Olen tämän asian katsonut ja kuullut niin raskaasti, että tiedän mistä puhun, tiedän myös kuinka rikki sinä eronnut olet.
Silmäsi katsovat jonnekin muualle, sinuun ei saa oikein yhteyttä, kasvosi ovat harmaat ja tekemisesi aivan päättömiä.
Ei esianeet kotona ole mitään pahaa tehneet, eikä niitä siksi tarvitse vaihtaa, sillä näin kuinka kaikki piti saada pois, talous meni aivan alamäkeen.
Ei ole häpeä hakea apua, ei kukaan ajattele teitä mielisairaiksi, jokainen tietää, että se elämä ei oikein kanna, kun pohja elämältä katosi. Kun erosta selviää pikkuhiljaa eteenpäin, kyllä siihen elämään löytyy pohja uudelleen, mutta ei tuo entinen koskaan katoa mielestä, joten sitä on turha lähteä häivyttämään millään menolla.
Aikanaan jos on tullakseen löytyy ehkä uusi ihminen lähelle, seurustella kuitenkin kannatta eri osoitteissa olleen, että uutta katasrofia ei tulisi perään.
Läheisiin kannattaa pitää yhteyttä, heiltä saa varmasti tukea arkeen, harvoin kukaan niin sydämettömät läheiset omistaa, että hekin ruoskisivat.
No, tämäkin on yksilöllistä. Osa kyllä pystyy eron jälkeisiin asioihin samaistumaan jo avioliiton loppumetreillä. Se shokki, ne vihan, pettymyksen, hylätyksi tulemisen, yksinäisyyden ym. tunteet voivat todellakin tulla jo ennen eroa. Lisäksi jos olet vaikeass liitossa elänyt niin ero voi todellakin olla helpotus ja tuoda ilon tunteita. Tietysti niitä musertavia surun tunteita tulee vielä aika ajoin muutenkin eron jälkeen. Enkä halua mitenkään vähätellä jokaisen yksilöllisiä kokemuksia. Haluaisin vain tuoda esille näkemyksen siitä, että vaikka näyttäisi että toinen erosta helpommin selviää niin näin ei välttämättä ole. Hän on voinut tuota luopumisen tuskaa käydä jo pitkään läpi. Mutta ero on pieni kuolema ja saattaa vaikutuksiltaan asiantuntijoiden mielestä olla jopa rankempi kuin puolison kuolema. Ihmisethän eivät eroa toisista hyvällä mielellä ja muistot toisesta eivät välttämättä ole kovinkaan positiivisia.
Mutta kaiken kaikkiaan kannattaa muistaa, että esimerkiksi pariterapiaan ihmiset menevät keskimäärin 7 vuotta liian myöhään, mitä se kertoo avioliittojemme tilasta. Avioliitoissa elävistä jopa 70% tuntee itsensä yksinäiseksi. Tämä on hätkähdyttävää mielestäni.
Uuden suhteen aloittamiselle ei ole mitään aikarajoja, ei kannata taas ajatella musta-valkoisesti. Jotkut löytävät sen todellisen kumppanin piankin. Joillakin tulee myös se niin sanottu menovaihe ja kumppanit vaihtuvat tiuhaan tahtiin, osa hakee laastaria. Nämä ovat niin yksilöllisiä juttuja.
"Avioliitoissa elävistä jopa 70% tuntee itsensä yksinäiseksi."
Tuo on niin totta. Kuten sekin, että ero on joillekin helpotus ja ilo.
Jospa jaksaisitte kuitenkin ajatella niiden lastenne kohtaloa, kuten sanottua he ovat usein alle kouluikäisiä erojen koittaessa, jopa vain kuukausien ikäisiä.
Ja miksi tarvita uusi tilalle, mitä varten pitää vielä siihen hankkia ns. uusi stressi, sillä sitä jokainen uusi suhde on, sitä kautta tulee rajoituksia lämään paljon enemmän kuin ehkä ollut aikaisemmin. Sen kyllä huomaa ajan myötä, alussahan voi tuntua tämä on hyvä, kun kaikki entinen on tällä tavoin siirretty pois päiväjärjestyksestä.
Muuten vaikka on sitä eroa käynyt mielessään läpi vaikka vuosikausia, totuus on vasta silloin edessä kun se tapahtuu, kaikki muu kuvitelmaa.
Ei jokainen parisuhde ole "stressi". Jos kokee parisuhteensa stressinä, pitääkin erota. Hyvästä, tai tyydyttävästäkin parisuhteesta saa energiaa, eikä suhde saa rajoittaa elämää.
Itse erosin vuosien mietiskelyn jälkeen. Voin sanoa, että ero oli todella ihana helpotus. Kyllä itsensä tunteva ihminen tietää todellakin eronsa käsikirjoituksen, myös tunnepuolelta. Yllätyksiä voi tietenkin tulla, mutta vain puolison taholta. Jos tai kun ne ovat huonoja ylläreitä, niin sepä puolestaan vahvistaa eropäätöstä entisestään.
Mikä siinä erossasi oli se ihana helpotus. Kuulisin mielelläni mistä helpotus tuli, liittyikö kuvioon muita ihmisiä. Mitä muuttui ja millä tavalla.
Eron pohdinta on hirvittävän stressaavaa. vaikka työnnät sitä taka-alalle se työntyy sieltä esiin. Saat erilaisia fyysisiä oireita ym. Olet huolissasi pärjäämisestäsi, lasten pärjäämisestä, tulevaisuus ylipäätäänkiin mietityttää ja pelottaa. Lisäksi pitää hoitaa elämän muutkin velvollisuudet. Mutta vastapainona se huono elämä mikä suhteessa jatkuisi. Vaikka siis suhde on ollut huono voi siitä lähteminen olla hankalaa. Mutta kun sen päätöksen on tehnyt, asioita laittanut rullaamaan niin uskon, että tähän liittyy se helpotuksen tunne. Jätetyllä, jos ei asiaa ole vielä käsitellyt nuo tunteet saattavat tulla vasta erohetkellä.
Älkää nyt aina vetäkö näihin eroihin pettämiskuvioita, kyllä eroja on muistakin syistä ja ihan yhtä tuskaisia voivat silti olla.
Se, että pääsin miehestä eroon! Kun inhoaa toisen pelkkää läsnäoloa, niin ero on suorastaan vapauttavaa. Eron jälkeen voi kotiinkin mennä hyvällä mielellä. Aivan mahtava kokemus! Samoin kuin sekin, ettei mies pystynyt rääkkäämään lapsiaan (teinejä tosin kaikki); he saivat olla kotona rauhassa, kun minä olin poissa. Ilman minkäänlaista henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Niin, ja lapsetkin alkoivat olla kotona, kaikki vapaa-ajat. Ennen eroa olivat mahdollisimman paljon kavereillaan isäänsä pakosalla. Niin kuin minäkin viihdyin erinomaisesti ystävieni luona liiton loppuvuosina. Myös miespuolisten.
Ja eikä niitä uusia kumppaneita heti lasten mieliä hämmentämään! Tukekaa lapsia eroissa parhaanne mukaan, he ovat viattomia aikuisten sähläyksiin.
Mikä kiire siihen kumppanin hankkimiseen on? Lapsellinen on aikuinen, jos ei osaa yksin olla yhtään.
Kuulehan ei sitä kumppania ylipäätäänkään hankita. Ja ei se, että elämänsä iloja ja suruja haluaa jonkun kanssa parisuhteessa jakaa ole keneltäkään pois eikä se tarkoita sitä ettei ihminen osaa olla yksin. Kyllä tutkimukset ovat osoittaneet eronneidenkin uusien parisuhteiden vaikuttavan positiivisesti lapsiinkin. Siinä katsokaas kuulemma käy helposti niin, että niistä lapsista tulee elämän ainoa sisältö ja lasten päälle kaatuu liikaa painolastia. Menkää terapiaan, jos mielummin asiantuntijoita uskotte.
Ja ei se, että jonkun kanssa eron jälkeen seurustelee tarkoita sitä, että kyseinen ihminen tulee heti esitellä lapsille. Sitä voi edetä hitaastikin.
Ja osalle ihmisistä baarijutut, laastarisuhteet ovat osa eroprosessin läpikäyntiä. Älkää tuomitko niitä, jotka eivät parisuhdetta halua vaan vaikkapa yhdenillanjuttuja. Itse parisuhdeihmisenä mietin, että näissä helposti vaan loukkaisi itseään, mutta edelleen ihmiset on erilaisia.
Fischerin eroseminaari ja liittyvä aineisto on hyvää matskua, jos haluatte tutustua.
Niin kyllä se varmasti lapsista sekä omista vanhemmista tuntuu aika hirveältä, kun uusi äijä on heti kylässä ja parin kuukauden päästä on jo muuttanut. Sopii ajatella omalle kohdalle, lisäksi kun lapset saivat heti määräyksen pysyä omissa huoneissaan kaiket ajat, toinen 4-vuotta juuri täyttänyt toinen 7 vuotta, joten miettikää noiden lasten tilannetta ihan tositilanteessa. Entäs sitten vielä sekin, että eivät saaneet pitää mitään yhteyttä isovanhempiinsa moneen kuukauteen, asioiden piti olla salassa ja niin ne sitten ryöpsähti muuta kautta silmille, ivan ja pilkan kanssa. Siinä halveksuttiin lapsi ja me lasten kasvattajat.
Murrettuja olemme, elämä ei ole sen jälkeen kantanut, ei ole mitään ilo mistään.
Voih. Tuntuu niin pahalta lukea viestiäsi. Hirvittävää, että joudut taistelemaan tuollaista itsekeskeisyyden sontaa vastaan tällä palstalla. Tunnen tuskasi ja omakohtaisesti ole kokenut, miten vähän oma perhe ja lapset merkitsevät pettäjille.Ja petoskumppanille ei sitäkään. Rahoja ovat vain seuraavaksi laskemassa. Mutta rauhoitu, ei meistä monikaan ole tuollainen. Meitä on paljon, jotka näkevät kaiken tuon tuskan, mitä läheisille koituu omaa hyvää hakemista ihmisistä. Ihan itsekkyyttään valehtelee itselleen, etteivät lapset kärsisi. Kyllä kärsivät. Hirvittävää, kun sattuu omalle ja omien lasten kohdalle.
Samassa tilanteessa täällä ollaan. Avioliitto, sen piti olla ikuinen. Rakkaus, sen pitäis kestää kaikki.
Ja kuitenkin nyt sitten itken, kaipaan, ikävöin niin että oikeasti tuntuu että maailma hajoaa. Olen jo sortunut miehen anomiseen, että ei kävisi näin. Että hän tulisi ja ottaisi syliin. Vielä.
Tiedän että olen säälittävä tapaus, mutta omat tunteeni ovat niin voimakkaat etten osaa luovuttaa.
Laastareita en kaipaa. Tunnen itseni rumaksi, lihavaksi, ei-haluttavaksi hylkiöksi. Vaikka oikeasti olen normaalimitoissa ja sopusuhtainen. Peilistä tuijottaa vastaan punasilmäinen kuvatus jolla kyyneleet vain valuvat.
Ystävät kuuntelevat, toiset potkivat järkeä toiset vain kuuntelevat. Mutta se rakkain ja tärkein ei ole kuuntelemassa, ei halaamassa, ei suukottamassa. Ja mitään muuta en halua kuin siihen syliin itkemään ikäväni pois.
Sinua auttaisi viha. Kun löydät ja purat sen, pääset irrottautumaan vanhasta.
Ilmeisesti oman kuvan VÄÄRISTYMINEN kuuluu asiaan, kun niin iso pettymys ja suru astuu kuvioihin. Ammattiauttajat puhuvat oman kuvan vääristymisestä, mutta kyllä se on täyttä faktaa vielä 1½ vuotta eron jälkeen. Yhdessä yössä oma kuva muuttui vanhaksi ja luotaantyöntäväksi, samaan aikaan tuli ikäkriisi, joten nämä asiat vielä kaiken päälle heikentävät itsetuntoa.
Minua hengissä on pitänyt työ, olen keskittynyt siihen ja nyt alkaa tuntua siltä, että onko minulle tulossa työuupumus, Sairauslomalle en halua jäädä, koska sitten vasta sekoaisin. Pitkien vapaiden ja lomien edellä työkaverit ovat iloisia ja hehkuttavat lomaa. Minulle lomat taas ovat pelottavia asioita.
Toisten on helppo sanoa, että etsi uusia ystäviä, mutta kun olen huono tutustumaan uusiin ihmisiin ja naimisissa ollessakin ystävät tulivat miehen ystävien kautta, jotka nyt ovat taas kadonneet elämästäni.
Eipä se liitto jatku, jos molemmat ei sitä halua. Ei sellaista kannata jäädä harmittelemaan. Eteenpäin vaan, entinen elämä jää taakse ja parempi tulevaisuus edessä. Näin minä koen, oma ero tuli voimaan tänä vuonna. (Pitkä liitto, exän uskottomuus... ) Toki ymmärrän, että jokainen ero on oma tarinansa. Omalla kohdallani olen kokenut sen hyvin vapauttavaksi kokemukseksi.
Näistä jutuista saa taas sen käsityksen, että pettämisessä ei ole mitään väärää. Onko noin?
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että pettämisessä ei ole mitään hyvää! Kun pari vuotta sitten exä jäi salasuhteestaan kiinni, olin ihan rikki, masentunut ja se oli elämäni raskainta aikaa.
Uskottomuus aiheuttaa ainakin parisuhteeseen kriisin, eikä se todellakaan ole vain pahaa (jos uskottomuus nimittäin paljastuu, näin ei aina käy). Kriisi on mahdollisuus kasvuun ja muutokseen. On pakko miettiä suhteen tulevaisuutta, onko sitä vai erotaanko. Parhaimmillaan uskottomuuden myötä kumpikin voi löytää oman erillisyytensä ja aidon yhteyden toiseen.
Eikö ole melkoisen hyödytöntä pohtia onko pettäminen oikein vai väärin? Jokainen kun tekee liitossaan oikeita ja vääriä tekoja. Puolison pettämisen voi tuomita, toki, usein kyllä petetyt tuomitsevat koko puolison ihmisenä. Pitävät häntä kerrassaan pahana. Syntiä tämäkin. Miksi anteeksiantaminen, tai tosiasioiden hyväksyminen on niin vaikeaa? Tuossa edellä sanottiin "Eipä se liitto jatku, jos molemmat ei sitä halua". Turha pohtia onko se oikein vai väärin. Se vain on hyväksyttävä tosiasia.
Mielestäni pettäminen on väärin ja sitä pitää pohtia etenkin omassa sisimmässään, kuin paljon se loukkaa/tulee loukkaamaan lähintä ihmistä jonka tunnet. Tiedätkö olga, etten usko ihmisten tuomitsevan alkuun puolisoaan pahana, sillä sen myöntäminen tekee hirvittävän kipeää, ettei toinen ole välittänyt yhtään. Ja kun keskustelua pyydettettäessä, on la toinen niin hirvittävän julma ja piittaamaton sinua kohtaan. Ei välitä huolehtia erosta, vaan kerää tavarat ja menee uuden ihastuksen luo, elää lomaillen ja käyden tanssilavoilla mistään piittaamatta. Sillä aikaa sinä olet liian shokissa ymmärtääksesi mistääm mitään. Soittelet auttavaan ja seurakunnat ja terveyskeskukset. Kaikki tutut ja ystävät ovat ymmällään. Eivät usko sellaista puolisostasi. Kipu on niin lamauttava ja hirvittävä, ette jaksa valvoa, muttet saa untakaan. Elät painajaista, josta ei herätä. Se on totta.
Jokainen uskoton tietää, että uskottomuus on riski. Silti tämä riski otetaan, kuka mistäkin syystä. Kun tällaisen riskin ottaa, se tarkoittaa samaa kuin että on valmis tarvittaessa luopumaan puolisostaan, parisuhteestaan. Jotkut uskottomat kyllä eroavat itsekin, koska juuri uskottomuuden kautta valkenee, ettei puoliso todellakaan enää merkitse tarpeeksi liiton jatkoa ajatellen. Tämä on joskus hyvinkin pitkällinen prosessi, ei se yhdessä yössä valkene. Hyvin usein tuo prosessi alkaa ajatuksella "kenen kanssa oikeastaan olen naimisissa, kuka puolisoni on" ja "jos nyt kohtaisin puolisoni, mitä tunteita ja ajatuksia hän minussa herättäisi".
"...kuin paljon se loukkaa/tulee loukkaamaan lähintä ihmistä jonka tunnet." Uskottomuus ei loukkaa ollenkaan, ellei sitä tiedä. Ja jokainen, joka todella tuntee, kokee puolisonsa lähimmäksi ihmiseksi maailmassa, on erittäin harvoin uskoton. Uskottomuus alkaa hyvin usein juuri läheisyyden puutteesta.
Tapauskohtaisesti petetty voi tuntea vaikka ja millaisia tunteita. Siinä täytyykin olla todella tarkka, kun tulkitsee omia tunteitaan. Jos todella tuntee, että puoliso on julma ja piittaamaton, niin sehän on vain hyvä, ettei hänen kanssaan enää tarvitse viettää aikaa. Mitä nopeammin lähtee ja katoaa elämästä, sitä parempi.
Itselläni on uskottomuudesta hyvin toisenlaisia kokemuksia. Ehkä tärkein on kuitenkin oivallus, että suhteessa täytyy olla itse aktiivinen, avoin ja kuunnella toista, tehdä myös itselle hyvin selväksi omat rajat. Mitä voi sietää, mitä ei. Nuoruuden rakastetullani oli taipumus rakastua jokaiseen naiseen, jonka kanssa henkisesti synkkasi. Hän ei tosin varsinaisesti ollut uskoton, koska tiesin asiasta. Tuo tietäminen on kuitenkin raskasta. Etenin, jos rakastaa, ja pitää suhdetta hyvänä. Erosimme parina muutaman vuoden seurustelun jälkeen, minun aloitteestani. Suhteemme jatkui ystävyytenä, jatkuu yhä, nyt lähes 30v. Hän ei ole koskaan loukannut minua. Hän todella välittää. Eikä hän ole elämäni ainoa hyvä mies.
Miten tämä keskustelu on nyt mennyt pelkäksi uskottomuudesta keskustelemiseksi (no välissä oli muitakin hyviä kommentteja), vaikka minä en aloituksessa ainakaan sanallakaan näe sanaa uskottomuus. Mutta minua kiinnostaa nyt, että onko teidän mielestä uskottomuus ainoa järkevä syy erota? Tämä kiinnostaa siksi, että suhde, jossa olen itse elänyt siinä ei ollut uskottomuutta, vaan turvattomuutta ym. muuta vastaavaa isompaa. Mietin vaan, että nyt erotessani onko kohtaloni näin nelikymppisenä törmätä vaan eronneisiin uskottomiin, pettäjämiehiin, sillä tilastojen valossahan miehet pettävät enemmän kuin naiset (en kyllä ymmärrä tätäkään matematiikka muutakuin sillä, että naiset valehtee tai että miehissä on paljon homoja). Tämähän olisi kauheaa, kun itse ei ole ollut uskoton ja haluaisi luotettavan ja turvallisen parisuhteen. Mutta ilmeisesti se ei enää tässä iässä ole mahdollista.
No ei tietenkään uskottomuus ole ainoa järkevä syy erota. Totuus on, ettei parisuhteelle saa takuuta. Puoliso saattaa olla uskoton, ellei ihan nyt tässä ja pian, niin vuosien päästä. Eikä pelkästään uskoton, vaan ihan mitä tahansa muuta epämieluisaa. Täytyisi vain opetella ymmärtämään, ettei toisen valintoihin voi vaikuttaa, vain omiinsa voi. Päivä kerrallaan mennään eteenpäin, jos jotain ilmenee, puoliso alkaakin vaikuttaa epäluotettavalta, tai turvattomalta, niin sitten on aika tehdä ratkaisuja, puoleen tai toiseen. Riippuu tietysti mitä on tapahtunut, mikä tilanne. Miten puoliso kommentoi, miten käyttäytyy.
Aloittaja mainitsi siitä toisessa viestissään, ja sanoi sen olleen raskainta.
Uskoo ja luulee,että toinen rakastaa,mutta vain itseä.
Jos puolisosi on uskoton, ja tuntuu siltä, ettei hän välitä yhtään sinusta, on julma ja piittaamaton, niin ainoa oikea ratkaisu on ero. Vieläpä ihan totaalinen ero.
En oikein ymmärrä miten ihmiset jäävät "nyyhkimään" joskus vielä erottuaankin, täysin älytöntä, etten sanoisi kelvotonta suhdetta/liittoa. Näin etenkin silloin, kun puoliso oikeasti on kelvoton. Puolison uskottomuus saattaa jossain tapauksessa jopa lähentää, ja parantaa parisuhdetta. Usein liitot jatkuvat. Jos erotaan, niin yleensä suhteesta jää jotain, paljonkin positiivista. Kun liitosta jää hyvät välit (uskottomuudesta huolimatta), niin harva haikailee kuitenkaan entiseen. Aika jännä tuo ilmiö, että todella surkeisiin suhteisiin hamuillaan takaisin paljon enemmän.
Jospa asiat olisivatkin noin yksiviivaisia. Aivan samoin "kannustin" itsekin petettyjä. Vaikka vastaisin mitä, et ehkä ymmärtäisi...
Kaikki oppaat kannustavat selvittämään asiat, mutta jos toisella ei ole uskallusta, eikä rohkeutta, eikä kykyä kaydää mitään keskustelua, niin kaikki on kuin ilmassa riippuavia kysymyksiä, muistoja, tapahtumia ja järkyttäviä tekoja.
Miten tahansa, ajattelin muotoilla uuden kysymyksen, sillä kysymykset ovat vastauksia.
Oppaat ovat oppaita. Jotkut ovat täysin ristiriidassakin keskenään. Tämä johtuu siitä, ettei ihmisten kysymyksiin ole vain yhtä vastausta. Usein ei ole vastausta ollenkaan. Tai vastauksia on monta, vastaus on monen tekijän summa. Se on opittava hyväksymään.
Oppaat kannustavat selvittämään asioita, mutta usein unohdetaan, ettei asioita voi väkisin selvittää. Ja mitä tarkoitetaan selvittämisellä? Usein sillä tarkoitetaan, että päästään molempia tyydyttävään lopputulokseen, sopuun, yms. Tosiasia on kuitenkin, ettei sellaiseen aina päästä. Keskustelu ja asioiden selvittäminen voi toisinaan myös johtaa ilmiriitaan. Jokaiselle jää harkittavaksi tykönään mistä haluaa keskustella. Jos puoliso ei halua keskustella, selvittää siinä ei ole useinkaan kyse kyvyttömyydestä, tai rohkeuden puutteesta, vaan pikemmin älykkyydestä, ihmistuntemuksesta. Ei kannata ryhtyä sellaiseen toimintaan mistä saattaisi vain koitua lisää vahinkoa, eikä sanoma menisi perille senkään vertaa.
Maailma on karu. Miksi edes yrittää enää koskaan parisuhdetta kun toisen mieli voi muuttua milloin vain. Ei olla valmiita tekemään parisuhteen eteen töitä jos elämän kolhuissa kokee pahaa oloa ja se heijastuu parisuhteeseen. Ei haluta tukeutua siihen toiseen ihmiseen, joka ennen on lohtua tuonut. En kai kannata enää ketään huolia. Elämä ainakin olisi tavallaan turvallisempaa, mutta aivan liian tyhjää ilman sitä joka elämän menoa kanssani jakaisi. Yksin en halua elämää jatkaa, mutta en halua enää ketään satuttamaankaan.
Edelleen, jaan ajatuksesi. Mutta ei se niin voi olla, että kaikki ovat muuttuneet "hulluiksi". Ei kai voi olla oikein, että tilapäisen mielialanmuutoksen vuoksi voi tuosta vain heittää toisen romukoppaan? Ei, yhdessä mennään, myötä- ja vastamäet, ja erotaan, jos on oikeasti syy.
Toisaalta en usko edes vanhana rakastumiseen, se jonka menetin, oli elämänkumppanini. Hän lähti aivan uuteen ja outoon suuntaan. Hänen kanssaan olisin ollut valmis menemään loppuun asti, nyt en usko, että voin enää kehenkään sitoutua samoin, eikä kukaan varmaan halua minuunkaan sitoutua. Kyllä itsemurhaa ajattelen päivittäin. Mutta toisaalta yritän jatkaa elämistä, ja toivoa, että jonain päivänä kirkastuu. Ehkä ei.
Maailma on juuri sellainen joksi sen itse teet. Jos jäät rypemään itsesääliin, kiellät itseltäsi uuden suhteen, niin sinähän siitä vain kärsit. Ei se ole "maailman vika". Kuten jo sanottu, jokaisen onni on omassa taskussa. Ei ihmissuhteille ole takuuta. Elämässä varmaa on vain epävarmuus ja kuolema.
Ei varmaan kukaan halua sinuun sitoutua, jos mietit itsemurhaa, etkä rakasta itseäsi. Tarvitset hoitoa. Sen lisäksi että teet kaikkesi auttaaksesi itse itseäsi. Lähde muuttamalla haitallista ajatusmaailmaasi. Mistä ihmeestä tuo kuolema, pimeys, oma arvottomuus oikein kumpuaa? Ne on sinussa itsessäsi, kukaan muu ei voi niille mitään paitsi sinä itse.
Jymäytätte itseänne pahasti kuvittelemalla, että joku "tilapäisen mielialanmuutoksen vuoksi voi tuosta vain heittää toisen romukoppaan". Itseasiassa tuo "romukoppaan", on vain oma tunteesi ja ajatuksesi, jolla kiusaat itseäsi. Tällainen negatiivisuus kertoo todella haitallisesta riippuvuussuhteesta entiseen puolisoon, huonosta itsetunnosta, omien rajojen puutteesta. Vain sinä itse voit vaikuttaa ajatteluusi, ja selvittää omia tunteitasi. Vastaus on sinussa itsessäsi. Ei ex-puolisossa, ei muissa ihmisissä.
No näin sen näen enkä muuten pysty näkemään. Miten itse sen sitten kuvittelet tapåhtuneen kun sulla tuntuu olevan jotain ylimaallista tietoa.
Kirjoitit tuossa edellä: "Ei kai voi olla oikein, että tilapäisen mielialanmuutoksen vuoksi voi tuosta vain heittää toisen romukoppaan?" Ja "No näin sen näen enkä muuten pysty näkemään."
Miksi et pysty näkemään asiaa muuten, ainoastaan omasta hyvin negatiivisesta näkövinkkelistäsi? Eihän siinä mitään ylimaallista tietoa tarvita, kun edes vähän osaa eläytyä kumppaninsa/ex-kumppaninsa toisen tunteisiin. Jos toinen ei halua jatkaa suhdetta, oli syy mikä tahansa, niin miksi hänen olisi pakko? Sen vuoksiko vain, ettet sinä tuntisi itseäsi arvottomaksi/hylätyksi/jätetyksi? Jos noin, niin se on epätervettä. Sori.
"Vain sinä itse voit vaikuttaa ajatteluusi, ja selvittää omia tunteitasi. Vastaus on sinussa itsessäsi. Ei ex-puolisossa, ei muissa ihmisissä."
Kyllä, vahvasti noin. Juuri "romahdus" on sen merkki, ettei kykene kohtaamaan epämieluisina pitämiään, negatiivisia tunteita. Eikä niitä todellakaan voi kukaan muu selvittää kuin itse.
Mitä oikein yrität sanoa? Että elämä on elämisen arvoista ainoastaan sen yhden ainoan ihmisen kanssa, joka sinut on jättänyt? Tiedät itsekin, ettei kyse ole siitä. Kun kohennat itsetuntoasi, tutustut itseesi oivallat mistä on kysymys.
Kun et ymmärrä, ei voi mitään.
Mitäköhän ed. kirjoittaja ei ymmärtänyt? Sitäkö miten kapea näkökulmasi on? Miksi sitä edes pitäisi ymmärtää?
"Huono mieliala on pieni mieliala. Samoin melankolinen mielen tila on ennen muuta ahdas mielen tila, pieni koppi, johon ajatus käpertyy, juuri uhrille sopivaa kokoa."
Vain uusi suhdeko se on mielessä eron hetkellä. Eikö elämää voisi ajatella muillakin tasoilla kuin suhteilla. Eikä se kariutunut suhde edes viivästytä sen uuden alkamista, aivan mieletöntä ajatella, että on jo uusi katsottuna ennen eroa, sillä ihan takuuvarmasti uusi antaa mielipiteitään ja todella särkee paljon enemmän kuin se entinen huonokin suhde.
Kyllä sen verran pitää kunnioitusta olla, jos entisen aikanaan hyväksynyt ja perustanut perheen. Eron koittaessa ei pidä olla uusia eikä heti ensimmäiseen vuoteenkaan, ei elämää voi elää vain naimalla. Elämään kuuluu paljon muuta ja niidenkin asioiden pitää olla kunnossa.
Tässä juuri tuli esiin asioita, jotka voivat vaikuttaneet parisuhteeseen tilapäisesti ja ne ovat erilaiset lääkkeet. Niinkin yksinkertainen kuin kortisoni saattaa muuttaa ihmistä aivan valtavasti, olisiko lääkäreiltä liikaa kertoa asiasta ja muutoinkin parisuhteessa oleville pitäisi myös sille toiselle puoliskolle kertoa, mitä seuraa lääkkeiden käytöstä.
Myös eräällä miehellä ilmeni sairaus, joka oli vienyt mieskunnon aika vähäiseksi, tämä yritti salata tyhmällä tavalla asiaa eli lähti harrastuksiin jatkuvasti ja kaljakin maistui lähes alkoholistin omaisesti. Vihdoin eron jälkeen sitten ihan lenkillä menetti tajuntansa kokonaan ja asia tuli ilmi, mutta tapahtunut ero ei tuonut enää takaisin tuota ihanaa perhettä yhteen, sillä väliin oli ehtinyt "paikkakunnan tiedetty pukki". Tässä asiassa on kärsimystä niin paljon, että kun ihmiset hoitaisivat itseään ja uskaltaisivat puhua keskenään vielä näistä sairauksista, joihin nyt ei pitäisi mitään häpeää liittyä. Kortisoni saattaa saada ihmisen jopa psykoosiin, tilanne paranee kun lääke lopetetaan.
Lääkkeillä on vaikutusta seksiin, ärtymiseen ym. moneen muuhun asiaan,
Puhukaa ihmiset, älkää etsikää uutta ja erotko jos vähänkin on esim. tällaisia asioita menossa
Jotkut haluavat uuden suhteen heti kun eroavat vanhasta. Joskus sen aikanakin. Ei siinä ole mitään ihmeellistä eikä epänormaalia. Eikä uusi suhde tarkoita pelkkää naintia. Aika kummallinen käsitys parisuhteesta tuollainen.
Eron jälkeen on täysin vapaa tekemään mitä haluaa, solmimaan uusia ihmissuhteita, parisuhteenkin. On älytöntä ajatella kontrolloivansa puolisoa vielä eron jälkeen. Antakaa hyvät ihmiset ex-puolisolle rauha.
Mutta täydellistä itsevalehtelua, jos eroaa suhteen vuoksi. On tehnyt väärin itseään kohtaan ja väärin kaikkia muita osallisia kohtaan.
Joku eroaa uuden suhteen vuoksi, ja se on ihan totta. Miksi se pitäisi kieltää? Sehän juuri on rehellistä toimintaa. Jos ei rakasta puolisoaan, tai rakastaa uutta enemmän, niin ero uuden suhteen vuoksi on rehtiä ja oikein kaikkia kohtaan. Ainakaan minä en haluaisi jatkaa puolison kanssa, joka haikailee toisen perään, tai ei rakasta enää minua.
Mikä siinä on, että keskitetään ajatukset eron jälkeenkin toiseen, ex-puolisoon, ja mietitään mikä hänelle on sallittua ja hyväksi, mikä ei? Typerää toimintaa. Jokainen tekee parhaaksi katsomallaan tavalla, ja tämä pitää hyväksyä.
Mikähän siinäkin on, ettei meitä kiinnosta ollenkaan onko luotettava ja rakastamasi kumppani hylännyt sinut sinusta välittämättä? Oletamme, ettet ole ollut sen arvoinen, et kykene pitkäaikasiin suhteisiin, sitäpaitsi miksi ruikuttamasi ihminen välittäisi -olet roikkuja. Näen, olet eronnut, sinulla on ollut lyhytaikaisia suhteita, joten mielestäni kommenttisi voisi deletoida.
Tämä oli siis juustiinalle.
Onko sinun ihan mahdotonta olla arvostelematta toisia? Mikään suhde ei toimi, jos kokoajan arvostelee, tuomitsee, syyttää toisia. Vieläpä keksii omia oletuksiaan arvostelujen perusteeksi. Eikä usko mitään mitä toinen sanoo. Kokeilepa kirjoittaa asia ilman yhtäkään adjektiivia. Siitä se lähtee.
Olen eronnut, kyllä. Jätin ex-puolisoni 28 vuoden liiton jälkeen. Mutta en jättänyt ex-puolisoani siksi, ettei hän ei olisi ollut minkään arvoinen. Hän ei vain enää sopinut minulle, eikä suhteen päivitykset onnistuneet. Koska en enää roikkunut miehessäni, rohkenin erota. Ero oli omalta puoleltani toivottu, tarpeellinen ja ainoa vaihtoehto, vaikka ei sitä ex-puolisoni mielestä ollutkaan.
Vaikka pidin ex-miestäni välillä varsinaisena riesana, niin lukiessani näitä kirjoituksia tulen aina toisiin aatoksiin. Huomaan, että jopa eromme hoitui vallan mainiosti. Riippuu ihan siitä mihin vertaa.
Energia. Ilman sitä ei pärjää. Sinun täytyy miettiä ja tehdä asioita, joista saat energiaa. Lähde siitä, että ensin alat muuttaa synkeitä ajatuksiasi. Ihmisen ajattelu vaikuttaa todella paljon hyvinvointiin. Negatiivinen ajattelu saa voimaan pahoin.