Tämä on ehkä paskin paikka etsiä apua mutta myös helpoiten lähestyttävä. Toivoisin että aiheesta saisi muutakin kuin surkeita komentteja, ja keskustelun saisi rakentavaksi. Voi olla että se pelastaa jotain.
Olen avioliitossa elävä mies. Perheessä yksi kouluikäinen lapsi.
Luokittelen itseni narsistiksi.
Vaimoni on herkkä ihminen jolla on taustalla kovia kokemuksia. Kovat kokemukset sijoittuvat aikaan ennen suhdettamme. Olemme olleet yhdessä pitkään ja parisuhteeseen on sisältynyt hyviä ja huonoja hetkiä, pettymyksiä ja onnellisuutta. Viime aikoina suunta on mennyt siihen että hyvä tuntuu hyvältä ja huono todella huonolta. Välimuotoa ei ole. Toinen tiloista on kokoajan päällä.
Riitatilanteet ovat minulle myrkkyä. En osaa riidellä oikein, sulkeudun, huudan tai pakenen. Siinä vaihtoehdot. Tunnen suurta raukkautta hyvinä hetkinä, mutta riitatilanteissa olen kylmä ja tunteeton. En osaa tuntea empatiaa. Tunnen surua siitä että vaimoni itkiessä minun on hankala mennä lähelle ja lohduttaa. Ennen oli toisin ja itkimme näissä tilanteissa molemmat. Nykyisin tuntuu että kaikki vaimoni paha olo on minusta johtuvaa. Koen myös että hän syylistää minua elämälaadun huonontumisesta ja nykyisestä avioliiton tilasta. Osaltaan nämä ovat totta ja olen työni vuoksi laiminlyönyt perhettäni. Riitatilanteessa nämä tunteet kuitenki vahvistavat reaktioitani.
En halua erota mutta en myöskään halua särkeä ihmistä jota rakastan. En tiedä onko tuo rakkaus enää oikeaa, vai vain tottumusta. Uskon ja tunnen että se olisi oikeaa. Avioero on käynyt mielessä ja ollut puheena molempien tahoilta, yleensä riitojen yhteydessä. Ero olisi kuitenki äärimmäisen vaikeaa koska tunteet ovat vielä mukana..
Onko empatiaa mahdollista oppia?
Olen avioliitossa elävä mies. Perheessä yksi kouluikäinen lapsi.
Luokittelen itseni narsistiksi.
Vaimoni on herkkä ihminen jolla on taustalla kovia kokemuksia. Kovat kokemukset sijoittuvat aikaan ennen suhdettamme. Olemme olleet yhdessä pitkään ja parisuhteeseen on sisältynyt hyviä ja huonoja hetkiä, pettymyksiä ja onnellisuutta. Viime aikoina suunta on mennyt siihen että hyvä tuntuu hyvältä ja huono todella huonolta. Välimuotoa ei ole. Toinen tiloista on kokoajan päällä.
Riitatilanteet ovat minulle myrkkyä. En osaa riidellä oikein, sulkeudun, huudan tai pakenen. Siinä vaihtoehdot. Tunnen suurta raukkautta hyvinä hetkinä, mutta riitatilanteissa olen kylmä ja tunteeton. En osaa tuntea empatiaa. Tunnen surua siitä että vaimoni itkiessä minun on hankala mennä lähelle ja lohduttaa. Ennen oli toisin ja itkimme näissä tilanteissa molemmat. Nykyisin tuntuu että kaikki vaimoni paha olo on minusta johtuvaa. Koen myös että hän syylistää minua elämälaadun huonontumisesta ja nykyisestä avioliiton tilasta. Osaltaan nämä ovat totta ja olen työni vuoksi laiminlyönyt perhettäni. Riitatilanteessa nämä tunteet kuitenki vahvistavat reaktioitani.
En halua erota mutta en myöskään halua särkeä ihmistä jota rakastan. En tiedä onko tuo rakkaus enää oikeaa, vai vain tottumusta. Uskon ja tunnen että se olisi oikeaa. Avioero on käynyt mielessä ja ollut puheena molempien tahoilta, yleensä riitojen yhteydessä. Ero olisi kuitenki äärimmäisen vaikeaa koska tunteet ovat vielä mukana..
Onko empatiaa mahdollista oppia?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Narsistina et pohtisi tällaisia asioita. Sen sijaan minäkuvasi on aika negatiivinen. Oletko nyt ihan 100% varma, että vaimosi on se jota tässä kohdellaan huonosti..?
Empatiaa on mahdollista oppia, jos tosissaan haluaa. Narsismista ei voi parantua. No, lievemmästä kyllä, mutta yleensä vasta rankkojen kokemusten esim. eron jälkeen. Negatiivisuus ja tietynlainen tunnekylmyys on vaikea katkaista se yleensä opitaan jo lapsuudenkodissa.
Sanottakoon että narsisteja on toki paljon erilaisia: lieviä tapauksia ja hyvin vahvoja narsisteja. Sinä olet äärimmäisen lievästä päästä. Muuten et kykenisi tällä tavoin arvioimaan itseäsi, etkä näkisi itsessäsi mitään vikaa.
Narsismista, etenkin tuollaisesta lievemmästä, voi parantua pitkän ja säännöllisen terapian kautta. Koska narsisti on persoonallisuushäiriö, täytyy persoonallisuutta lähteä rakentamaan alusta. Vasta sitä kautta voi oppia myös sitä empatiaa. Jos muutos tapahtuu, iso osa persoonallisuuttasi tulee muuttumaan.
Narsisti hyvin harvoin lähtee hakemaan narsismiinsa apua terapiasta. Jos narsisti hakee terapiasta apua, niin useimmiten se on vain pika-.apua masennukseet tms. Itse narsismiin ei mikään pika-apu auta. Narsistit ovat myös parhaita huijaamaan terapeuttia. Moni terapeuttikin ymmärtää vasta pidemmän hoitosuhteen jälkeen olevansa tekemisissä narsistin kanssa. Joskus terapiasta on myös haittaa, jos narsitilla ei ole todella halua muuttua. Sellaisissa tilanteissa narsisti oppii käyttämään terapiaa vain aseena läheisiään vastaan. Terapian avulla narsisti voi uskotella, ettei ole narsistinen, oppii näyttelemään empatiaa yms. Se ei ole todellista, eikä pysyvää.
Minä elin vuosia narsistin kanssa. Se ei muuttunut koskaan. Kokemukseni olivat tosin rankempia, kuin mitä itse kuvailit teidän suhteestanne. Exä on edelleen yhtä valheellinen ja tunnekylmä kuin aikoinaan, mutta osaa tarvittaessa esittää empatiaa. Ja esittää suurta rakkautta. Todellinen narsisti ei rakasta muita ihmisiä siten kuin muut ihmiset rakkauden ymmärtävät. Narsisti vain hyötyy ihmisistä omien tunteidensa ja tarpeidensa kautta.
Keskity nyt itseesi. Jos todella haluat muuttua, varaudu että tie on pitkä. Älä mieti edes "empatian opettelua", vaan lähde rakentamaan koko persoonallisuuttasi uudelleen.
Narsistin uhri on usein herkkä ihminen, jolla on ollut menneessä jotain vaikeaa. Tämän takia hänen itsetuntonsa on alhaalla, ja hän sietää narsistin huonoa kohtelua. Myös vaimosi siis kannattaa hakea itselleen apua, vahvistaa itsetuntoaan ja ottaa vastuu omasta onnestaan.
Aika näyttää, miten liittonne käy.
Huonosti käy. Se, jonka itsetunto vahvistuu lähtee kävelemään. Mutta narsistin olisi hyvä oppia tulevia suhteita varten.
Narsistin kanssa elämä oli yhtä helvettiä. En saanut lähteä mihinkään ilman lapsia, minulla ei saanut olla omia mielipiteitä,alistus-suhde räikeimmillään,jatkuvaa alistamista, uhkailua,manipulointia, itsensä korostamista tilanteessa kuin tilanteessa, hän tiesi kaiken paremmin kuin muut ja teki kaiken paremmin kuin muut, ei tuntenut empatiaa eikä sympatiaa toisia kohtaan, ainaista valehtelua ja näytti minun sukulaisilleni miten huonosti kohteli minua, mutta omille sukulaisilleen näytteli miten hän on hellä ja rakastava puoliso.Minulla ei saanut olla kavereita. Listaa voi jatkaa vielä vaikka kuinka.
Erosin pitkästä avioliitosta. Mies ei hyväksynyt eroa, joten häiritsi minun elämääni eron jälkeen vuositolkulla. Minullahan ei saanut olla uutta seurustelukumppania, silloin alkoi uhkailu lapsilla. Näin jälkikäteen mietittynä ei olisi voinut millään saada lapsia itselleen. Muutti meidän perässä, jotta voi kyylätä ja uhkailla minua jos joku mies sattui kahvilla luonani käymään. Jopa 20 vuotta vanhemmalle työkaverille oli mustasukkainen ja uhkasi ottaa keinolla millä hyvänsä lapset itselleen, koska minun luona käy miesvieras VAAN KAHVILLA ja juttelemassa.
Erosta on yli vuosikymmen aikaa, eikä hänen käyttääntyminen ole muuttunut yhtään, pahentunut vaan. Valheen verkko on niin sotkuinen exälläni, ettei hän saa sitä milloinkaan selvitettyä.
Jouduin exän takia käymään terapiassa pariin eri otteeseen ja varmasti vieläkin joudun, vaikka erosta tosi kauan. Häneltä löytyy ihan aina jokin sairas peruste millä kiristää minua.
Kertoisin tästä jollekin virkamiehelle, jos tietäisin, että minua uskottaisiin eikä exääni. Hän osaa aina laittaa vian toiseen, vaikka todisteet näyttävät toista.
Kukaan ei voi ymmärtää miten masentunut olen exäni vuoksi vieläkin. Ehkä sitten hivenen helpottaisi, jos saisi elinikäisen lähestymiskiellon ja siihen kaupantekijäiseksi kunnon vanhan ajan selkäsaunan. Tosin varmasti keksisi jonkin syyn, että pääsisi olemaan yhteydessä jollain tapaa.
Liiasta kiltteydestä voi oppia pois. Itsellä, kun paha olo yli 5 vuotta sitten kasvoi riittävän suureksi oli pakko toimia. Sain takaisin hyvää oloa ja löysin vahvuutta. Monenmoista tapahtui tuon jälkeen. Toinen ei halunnut (tai osannut) toimia tulloin eikä tuon jälkeenkään.Luulin, että voisin suhteeseen jäädä, ihan vaikka lasten takia. Mutta pitkään jatkunut epätyydyttävä tilanne oli syönyt luottamuksen.
Edelleenkin arvostan kyllä kiltteyttä ja omasta mielestäni tietynlainen kiltteys on arvokasta. Itse haluan olla kiltti (ehkä vähän tuhmakin), mutta en niin että ylitseni kävellä. Mutta uskon vielä rakkauteenkin ja olisin valmis rakkaudelle, jos sellainen tielleni osuu.
Pakkoko niitä naista itkettäviä riitatilanteita on viettää viikoittain? Oletko varma ettet jotenkin nauti siitä voittajafiiliksestä jossa toinen itkee voimattomana?
Teillä molemmilla on vikanne, vuorovaikutustaidot taitavat olla urautuneet vanhojen fraasien toisteluun. Vähän kuin B-luokan näytelmä, joka on jo sata tai tuhat kertaa toistettu, mutta samoja käsikirjoituksia veivaatte läpi kuukaudesta toiseen?
Älä tituleeraa itseäsi narsistiksi, et sitä ole. Näisen sairaalloinen kiltteys lietsoo huonoa, vallankäytön sävyttämää käytöstä miehessä (jossain toisessa liitossa mies voi olla kiltti ja vaimo kiukuttelija). Olet ihan tavallinen mies, maskuliiniselle persoonalle tyypillisine vikoineen. Ja vaimosi on kilttiyteen sairastunut itkupilli.
Lupaisitko varata ajan esim. seurakunnan pariterapeutille, tai yksityiselle sellaiselle? Lisäksi sinun pitäisi joko itse tai asiantuntijan kanssa käydä läpi lapsuuttasi: miten minusta tuli minä?
Aikuisina ihmisinä voisitte myös keksiä muita tapoja päästellä höyryjä kuin kotona tappelu. Millaisia liikunta/urheilu/kuntoiluharrastuksia sinulla ja vaimollasi on? Mitä tarvetta pohjimmiltaan nuo riidat yrittävät täyttää puolin ja toisin, miettikää! Hellyyttä ja empatiaa voisit näyttää vaimolle jo ennen kuin kyyneleet virtaavat. Onko hän masentunut, ahdistunut, lievästi persoonallisuushäiriöinen, läheisriippuva?
Lapsen vanhempina ymmärrätte varmaan erota vuoden sisällä sairaasta, lasta vahingoittavasta liitosta, jos pariterapian ja kovan yrittämisenkään avulla liiton luonne ei korjaannu.
Oletko varma että olet ollenkaan narsistinen?
Kuullostaa ainakin noin lyhyen selvityksen perusteella enemmänkin sitoutumiseen liittyvältä häiriöltä. En osaa sanoa mikä se on suomeksi, mutta kuvailet sen tyyppisiä oireita.
JOS kyseessä olisi tuo, on se luonnehäiriöihin luokiteltava,ihan niinkuin narsismikin, mutta eri asia!
Sen juuret (kuten luonnehäiriöitten) on kaukana varhaislapsuudessa. Vaikea hoitaa,ja jotkut pystyvät sen kanssa elämään melko ongelmitta kun tietävät mistä kenkä puristaa. Jos se tuottaa kärsimystä sinulle ja läheisillesi, on ihan paikallaan hakeutua terapiaan. Siihen ei ole lääkkeitä, mutta terapiassa voi oppia uusia lähestymistapoja ja käyttäytymismalleja.
Tämä tuli heti näin lyhyen selostuksen jälkeen. Voihan olla, että olen aivan hakoteillä,mutta (patologista) narsismia en tuon perusteella sinussa näe. On muistettava, että kaikissa meissä on tietty määrä narsismia, ja se on tervettä!
Laitanpa tähän vielä tämän. Hyvin selkeästi sanottu: http://www.naistenkartano.com/artikkelit/ihmissuhteet/terve-ja-epaterve-narsismi-ihmis/