Vajaan kuukauden kuluttua täytän 30 vuotta. Olen ollut koko elämäni sinkku. Pientä romanssia varatun miehen kanssa en laske seurusteluksi, muut suhteet ovat taas olleet pikaromansseja, jotka ovat olleet historiaa jo seuraavana aamuna.
Haluaisinkin nyt sinkuilta perusteellisia vastauksia oman sinkuutensa syihin. Onko sinkkuus epäonnistumista? Onko sinkkuus oma valinta? Onko sinkkuus kyvyttömyyttä astua aikuisuuteen, velvollisuuksiin ja sitoutumiseen? Vai onko todellakin niin, että osa ihmisistä ei kelpaa tyttö- tai poikaystäviksi?
Haluaisinkin nyt sinkuilta perusteellisia vastauksia oman sinkuutensa syihin. Onko sinkkuus epäonnistumista? Onko sinkkuus oma valinta? Onko sinkkuus kyvyttömyyttä astua aikuisuuteen, velvollisuuksiin ja sitoutumiseen? Vai onko todellakin niin, että osa ihmisistä ei kelpaa tyttö- tai poikaystäviksi?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mitä pitempään on ollut sinkkuna, sitä vaikeaa on taas alkaa seurustelemaan. Näin ainakin oli omalla kohdallani. Jos on pitkään elellyt yksikseen, voi olla vaikea tehdä kompromisseja ja muuttaa elämäntyyliään. Minulla ainakin muutama alkava suhde kaatui siihen, etten halunnut luopua mistään harrastuksistani yms., joten sitten ei riittänytkään aikaa naiselle niin paljon kuin hän sitä odotti. Nyt olen taas onnellisessa suhteessa, eikä sinkkuelämä enää houkuttele.
Oletko miettinyt syitä sinkkuuteesi? Onko kyseessä oma, tietoinen valintasi? Annatko miehille edes mahdollisuutta tutustua itseesi? Onko vaatimustasosi liian korkealla omaan "tasoosi" nähden? Ei kannata vain odottaa sitä oikeaa sillä voi olla, ettei hän koskaan saavukaan. Ei ole olemassa "sitä oikeaa", mutta on olemassa monta muuta, jotka sopivat sinun kanssasi yhteen. Toivottavasti joskus löydätte toisenne.
Hei Saana!
....minäkin viime kesänä vasta löysin
sen elämäni miehen. siihen saakka jotain seurustelun tapaisia juttuja, mutta ei mitään
vakavia. Itseni kohdalla en oikeastaan tiedä syytä, rima ei ainakaan mielestäni ollut mitenkään korkealla, ja välillä mietinkin onkohan mut tarkoitettu olemaan yksin loppuikäni, kävin treffeilläkin aika paljon, mutta joko mua ei kiinnostanut tai sitten herra ei ollut musta kiinnostunut...
Sitten ihastuin ja rakastuin ja samalla tiellä edelleen...
Ystäväpiirissäni on monia lähes tai vähän yli kolmekymppsiä jotka eivät ole myöskään vakavammin seurustelleet, he ovat omasta tahdostaan osin sinkkuja, toiset eivät vaan ole löytäneet sitä oikeaa, toisilla rima korkealla, etsivät sitä herra täydellisyyttä, jota musta ei ole edes olemassakaan.
Itse kävin ulkona paljon ja vietin vilkasta sinkkuelämää elämäni miestä etsiessä, jutut olivat sitten muutaman päivän/yön juttuja...
Koin olevani toisaalta tyytyväinen elämääni, mutta välillä sitä kaipasi toisen kainaloon niin että sattui.... toisille sinkkuus on varmastikin oma valinta, mutta veikkaisin että aika paljon ihmiset eivät vaan löydä itselleen paria, itse väitin välillä kiven kovaa kavereilleni että mulla on hyvä näin, ei edes itselleen voinut myöntää sitä, että kaipaa toista vierelle.
Mä tunsin ainakin välillä itseni epäonnistuneeksi tai jotain kun ei ollut ketään vierellä, ja ketä tahansa en kuitenkaan vierelleni kelpuuttanut...
Minä halusin seurustella, mutta ketään ei vaan löytynyt... ja varsinkin kun kaverit ovat vuosien varrella vakiintuneet ja hankkineet perhettä....
Tässä jotain sekanaisia ajatuksia....en tiedä onko niissä mitään järkeä!!!
Aurinkoista kevään odotusta kaikille!!
soita 0500 333965 tai textaile t.t