Sinivalkoinen kynttilä palaa pöydällä, merkkinä vapaudestamme, itsenäisyydestämme. Pieni tyttö istuu mummon sylissä, katsoo kynttilää ja sanoo: ”Mummo, kerro minulle millaista oli sota-aikana kun lähditte papan kanssa Karjalasta.” Mummo puristaa tyttöä tiukemmin syliinsä ja sanoo hiljaa: ”Rakas lapseni, en mielelläni kertoisi niistä kauheuksista.” Tyttö katsoo mummoa silmiin, sanoo päättäväisesti: ”Mutta minä haluan tietää.”
”Asuimme Karjalassa ja meillä oli pieni maatila. Asuinrakennus oli juuri rakennettu, vanha navetta ja saunarakennus. Äitisi oli silloin kymmenen vanha. Elimme suhteellisen normaalia elämää vaikka tiesimme sodan olevan lähellä. Saatoimme joskus yöllä kuulla tykkien paukkeen, mutta se tuntui kovin kaukaiselta. Pappa ja minä tiesimme, että oli vain ajan kysymys milloin lähtö tulisi. Olimme pakanneet vain välttämättömän valmiiksi. Äitisi, enosi ja tätisi kävivät koulua, mutta eivät joka päivä ja koulu oli onneksi lähellä.
Tuli aika jolloin suomalaisia sotilaita alkoi virtaamaan kylään ja pelko iski sydämiin. Nytkö jo lähteä pitää. Sotilaat kiersivät talo talolta ja kehoittivat lähtemään vain välttämätön tavara mukana. Pappa ei ollut enää kotona, hänet oli kutsuttu taistelemaan ja minun täytyisi yksin selvitä kuuden lapsen ja karjan kanssa evakkoon. Sotilaat sanoivat ettei karjaa ehdi ottaa mukaan. Meille ei enää luvattu palata takaisin kotiseudulle, vaan lähtö olisi viimeinen.
Minun oli tehtävä päätökset nopeasti. ”Mummo”, tyttö keskeytti, ”otitko sinä lehmät ja possut mukaan?” Mummo katsoi tyttöä ja oli hetken hiljaa: ”En ottanut.” ”No, jätitkö sinä ne sinne navettaan ihan yksin, kuka niitä sitten syötti?”, tyttö kysyi ihmeissään. ”Ei niitä kukaan syöttäisi”, sanoi mummo ja yritti jatkaa kertomustaan. ”Mutta minä haluan tietää mitä niille lehmille ja possuille tapahtui”, intti tyttö ”jätitkö sinä ne sinne nälkään kuolemaan”, tyttö jatkoi kyynelsilmin. ”Kultaseni, en jättänyt.” ”Otit ne mukaasi, eikö niin mummo?”, tyttö kysyi. ”En, en ottanut.” Tyttö alkoi itkemään ja vaati mummoa kertomaan mitä lehmille ja possuille oli tapahtunut. ”Tiedän kultaseni tämän järkyttävän sinua, mutta minun täytyi lopettaa lehmät ja possut”, mummo sanoi hiljaa ”lopuksi sytytin navetan tuleen.” Tyttö kääntyi katsomaan mummoa, pyyhki hihansuuhun kyyneleiset silmänsä ja kysyi: ”Mummo, miksi sinä teit lehmille ja possuille niin?” ”Sotilaat eivät antaneet lupaa ottaa kotieläimiä mukaan koska oli jo kiire, vihollinen oli liian lähellä.” ”Mummo, minä ymmärrän sinua, sinä et halunnut jättää ruokaa viholliselle, koska et itsekään saanut ottaa niitä mukaan, eikö niin mummo?”, tyttö kysyi. ”Niin, en halunnut.” Tyttö otti mummoa kaulasta kiinni ja halasi lujaa. Mummon silmät kiilsivät liikutuksesta.”
Tämä on yksi niistä monista tarinoista, joita mummoni kertoi minulle ollessani kymmenen vanha, äitini ikäinen, jolloin hän lähti viimeisen kerran evakkoon Karjalasta. Monet kerrat istuin mummon sylissä ja pyysin häntä kertomaan sodasta. Silloin vielä en tajunnut miten lähtemättömästi mummon tarinat jäisivät mieleeni ja joka Itsenäisyyspäivä tuo mummon viimeinen evakkomatka Karjalasta pulpahtaa mieleeni. Tarina saa kyyneleet silmiini, sillä aina kun sitä mietin, niin olen ylpeä urheasta mummostani, joka vei yksin turvaan kuusi lasta, kävellen, monta kymmentä kilometriä ja viimein junalla määränpäähän.
Joka Itsenäisyyspäivä vien kynttilän mummoni haudalle ja kiitän häntä siitä miten urhea hän oli ollut, sillä ilman hänen urheuttaan en minäkään luultavasti kirjoittaisi tätä tarinaa.
Mummoni kuoltua äitini kertoi minulle tarinoita lapsuudesta, sodasta ja evakosta, mitä hän siitä muisti. Ja tämän seuraavan tekstin olen löytänyt äitini aarteista, en tiedä kuka sen on kirjoittanut ja onko se laulu vai runo, mutta se varmasti viestittää äitini kaipuuta kotiin, Karjalaan.
”Taas kaipuuni kotihin vei Karjalaan,
kauas menneitten vuosien taa.
Ne joulut ei mielestä haihtua vois,
vaikka vuodet on vierineet pois.
Siel lapsena yhdessä leikimme ain,
ja kuusemme vaatimaton oli vain.
Ne herttaiset hetket aina mieleeni saa,
taas kaipuuni kotihin vie Karjalaan.
Ne joulut on kauneimmat muistoni viel,
jotka lapsena vietin mä siel.
Kun aattona kuusemme tuoksuvi tuo,
ja kynttilät loistivat nuo.
Siel helkkyivät kulkuset kauniisti ain.
Se kaiku on vieläkin mun korvissain.
Ja urkujen äänet niin vienosti soi,
se joulun ja juhlan mun mieleeni toi.
Taas tuoksuvan kuusen mä tuvassa nään,
sekä taattoni harmajapään.
Ja mummoni menneitä kertoili siel,
ne tarinat muistan mä viel.
Siel äitini kanssamme lauleli ain,
ja isäni polvella istua sain.
En syntymäkotia unhoittaa vois,
vaik’ Karjala meiltä on ainiaaks’ pois.”
Läheisiä muistaen, Milla
Lapsuusajan muisto
8
595
Vastaukset
- Mariet
Minulla ei ole ollut mummoa eikä vaaria joiden kertomuksia olisin saanut kuunnella. He menehtyivät sinne Karjalaan.
Oivoi miksi olen näin herkkä, nessuliinoja taas tarvitsen kun luen kirjoitustasi.
Jälleen kerran niin koskettavaa. - Seppojuhani
Minun molemmat vanhempani tulivat siirtolaisina ”Tynkä-Suomeen”. Isä oli mennyt armeijaan 1938 ja pääsi siviiliin jouluna 1944.
Hän osallistui veteraanitoimintaan ja kirjahylly oli pullollaan sotahistoriaa – vaan ei ainuttakaan viihderomaania, ei edes "Tuntematonta". Eikä yhtään sotatarinaa, vain yksittäisiä urahduksia television ääressä.
Vasta isäni kuoleman jälkeen, hänen sotilaspassiaan selaillessani, aloin ymmärtää hänen kokemaansa. Hänen nuoruutensa meni sodassa, paras lapsuudenystävä kaatui lentäjänä, hän näki ystäviensä kaatuvan viereltään, tappoi itse ihmisiä, haavoittui ja joutui takaisin rintamalle haavojen vielä märkiessä.
Rajan taakse jäivät molempien kodit. Kotiutuksessa hän osti armeijalta selkärepun, marssikompassin, saappaat ja kaksi vilttiä. Sitten haalimaan perhettä kasaan ja aloittamaan elämää uudestaan.
Kaikkein raskainta hänelle oli Suomen poliittinen tilanne Neuvostoliiton puristuksessa, kun rintamamiehet syyllistettiin ja valheita kerrottiin totuutena.
Minä arvostan suuresti menneitten sukupolvien työtä, mutta totean, että elämässä on katsottava eteenpäin. Minun vanhemmillani oli oikeus sanoa, että ”Karjala takaisin”, mutta minulla sitä oikeutta ei ole. Minun oikeuteni ja velvoitteeni löytyvät tästä ja nyt. - Mimmi
On liikuttavaa lukea tässä materialistisessa ja omaan napaan tuijottavassa maailmassa välillä viestejä, joilla on oikeasti merkitystä. Kiitos ajatuksia herättävästä ja koskettavasta viestistäsi.
- EIIen
on hyvä perintö..
Minullakin Sellainen Oma :D
Olen säännöllinen vieras Hänen Haudallaan :D ...oli ominaista minunkin isovanhemmilleni. Kaipuu näkyi käytännössä tarinoissa, runoissa sekä osallistumisena karjalaisten tarinatuokioihin ja kyläjuhliin. Viimeksimainituissa sain itsekin aikanaan kulkea isäni mukana. Käsitys juuristani konkretisoitui käynnillä isän entisissä kotimaisemissa. Sanan voimin isä piirsi elävän kuvan lapsuutensa maisemista paikkaan, missä ulkopuolinen näki vai pusikkojen ympäröimän pellon.
- merliNella
sytytin minäkin kynttilän.
Ajattelin isoäitiä, jota en koskaan nähnyt.
Äitini antama haalistunut valokuva, kulmistaan käperynyt.Nuoren naisen totinen katse.
Isoisästä ei edes kuvaa, sukututkimuksessa vain merkintä..kadonnut ja julistettu kaatuneeksi..
Hiljainen kaipaus ja kiitos. - hurlumHei
...osasit kirjoituksellasi luoda herkän, haikean tunnelman. Tuli ikävä isää; hänen kertomuksiaan talvisodasta. Kiitos, MillaN.
- hetki muistoja
kiva ja koskettavakin tarina
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Suomi julkaisi varautumisoppaan
Että sellanen tappaus. Kun kriisitilanne iskee, niin on mentävä nettiin ja luettava ohjeet suomi.fi -sivuilta. Onkohan j2582830Miehille kysymys
Onko näin, että jos miestä kiinnostaa tarpeeksi niin hän kyllä ottaa vaikka riskin pakeista ja osoittaa sen kiinnostukse1022281Kuhmo tekisi perässä
Lomauttakaa kaupungin talolta turhat lattiankuluttajat pois, kuten naapuripitäjä121970Onko telepatia totta
Epäilen että minulla ja eräällä henkilöllä on vahva telepatia yhteys. Jos ajattelen jotain hän julkaisee aiheesta jotaki841413- 681394
Missä Kaisa Lepola, siellä filunki ja sekasotku
Näin se taas nähtiin, ajolähtöjen taakse on joka kerta jääneet savuavat rauniot, oli työpaikka mikä tahansa.181310TTK:sta tippunut Arja Koriseva teki erityisen teon kyynelsilmin: "Mä olen ihan järjettömän..."
Kiitos tuhannesti Tanssii Tähtien Kanssa -tansseistanne, Arja Koriseva ja Valtteri Palin! Lue lisää: https://www.suomi161138Nainen, olen niin pettynyt
Ehkä se tästä vielä paremmaksi muuttuu. Yritän itseäni parantaa ja antaa itse itselleni terapiaa, mutta eihän se mitään901120Haluaisin jo
Myöntää nämä tunteet sinulle face to face. En uskalla vain nolata itseäni enää. Enkä pysty elämäänkin näiden kanssa jos43984- 71973