Mentii 3 vuotta sitten naimisiin 5 vuoden seurustelun jälkeen. Nuoria oltiin (ollaan) ja nyt viimeinen vuosi on ollut yhtä jahkaamista... Vajaa vuos sitten mies sano, ettei enää ole varma rakastaako. Siitä on sitten tähän asti yritetty. Nykyään jo väittää että välittää, mutta läheisyys on kadonnut kokonaan.
Koko ajan tuntuu, ettei kelpaa, että on jotenkin huono kun toinen ei rakasta ja itsetunto on ylellisyyttä, joka on jo kauan sitten unohdettu. Vaankun on niin saa***** heikko ja pelkuri niin ei uskalla suhteesta mihinkään lähteä kun itse vielä rakastaa. Joka ilta toivoo, että iltasuukkoon vastataan, mutta joka ilta kokee saman pettymyksen. Viimeisen vuoden aikana on seksiä harrastettu ehkä n. 10 kertaa ja sekin on sellaista "pikapanoa" että turhaa odottaa mitään maata järisyttävää
Mitä tässä nyt sitten pitäisi tehdä. Ollaan kuin kaks kaverrusta tai kämppikset. Johonkin on miehen hellyys ja huomioonottaminen kadonnut. Joko kohta alkaa olla aika, että itse pitää sanoa, että nyt riittää. En voi olla niin iljettävä, että ei voi koskea...
Any ideas?
Koko ajan tuntuu, ettei kelpaa, että on jotenkin huono kun toinen ei rakasta ja itsetunto on ylellisyyttä, joka on jo kauan sitten unohdettu. Vaankun on niin saa***** heikko ja pelkuri niin ei uskalla suhteesta mihinkään lähteä kun itse vielä rakastaa. Joka ilta toivoo, että iltasuukkoon vastataan, mutta joka ilta kokee saman pettymyksen. Viimeisen vuoden aikana on seksiä harrastettu ehkä n. 10 kertaa ja sekin on sellaista "pikapanoa" että turhaa odottaa mitään maata järisyttävää
Mitä tässä nyt sitten pitäisi tehdä. Ollaan kuin kaks kaverrusta tai kämppikset. Johonkin on miehen hellyys ja huomioonottaminen kadonnut. Joko kohta alkaa olla aika, että itse pitää sanoa, että nyt riittää. En voi olla niin iljettävä, että ei voi koskea...
Any ideas?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tein itse aikoinani todella pahan virheen, kun tuollaisessa mielenkiinnottomassa tilanteessa vain jäin olemaan. Sitä sitten jatkui vuosia ja elämä oli tosi tylsää. Onneksi puoliso sitten ryhdistäytyi ja lähti lätkimään toisen matkaan. Oli pakko ryhtyä järjestämään omaa olemista raiteilleen. Kiitän edelleenkin ex:ääni siitä, että hän älysi jättää minut. Hän antoi minulle mahdollisuuden tulla jälleen onnelliseksi.
todella yrittää puhua ja edetä asiassa rauhassa ootko varma et ei ole mitään vakavaa sairautta mistä hän ei olisi sulle puhunu ja itse sit pähkäilee ja pohtii
Ollaan todella asiasta puhuttu.Itse ei osaa sanoa kuin että ei osaa selittää ja haluaa yrittää. No haluan minäkin yrittää mutta ei tätä yrittämistä ian kaiken jaksa kun tuntuu ettei mitään edistystä tapahdu... Mitenkään riidoissa ei olla ja ystävinä eletään, mutta toivoisin, että tässä jo voitaisi olla enemmän kuin ystäviä, naimisissa kun ollaan.
Ei kai auta kuin odottaa vielä, vaikka tuntuu, että on jo korvia myöten täynnä odottamista näin vuoden jälkeen.
Itse olen miestäni yrittänyt patistaa lääkäriin (joko puhumaan tai muuta) mutta ei halua. Olen ehdottanut pariterapiaakin, mutta siihen ei ukko usko... Jossain välissä jo luulin, että on joku toinen, mutta ei sitäkään.
Aika epätoivoinen alan pikkuhiljaa olla...
Meillä on aika saman lainen tausta, naimisissa vaan ei vielä olla. Seitsemän vuotta ollaan seurusteltu ja siitä viisi vuotta asuttu yhdessä.
Aika ajoin tulee vastaan, että tässäkö tää on. Alkaa miettimään omaan rakkauttaan yms. Asiasta on puhuttu avoimesti ja molemmat on sitä mieltä, että jotain tarttis tehdä. Ideat on aika vähissä. Erota ei kumpikaan halua ennen kuin ollaan yritetty kunnolla (että mä jo inhoan tuota sanaa yrittää..).
Tällä hetkellä molemmat on kallistuttu siihen, että kun ei muuta keksitä niin muutetaan erilleen. Seurustelua on tarkoitus jatkaa. Kummallakin on asiasta omat epäilyksensä ja pelkonsa.
Tuntuu, että tämä on meidän viimeinen mahdollisuus ja ei tätä ratkaisua kukaan voi tuomita ennen kuin me ollaan tätä kokeiltu. Onneksi kummankin toiveissa on se, että tällä ratkaisulla voi olla hyvä loppu. Ja molemmat uskoo erillään asumisen muuttaavan jotain ehkä hyväksi.
Välillä toivoo kristallipalloa josta vois vähän kurkata vastauksia valmiiksi.
Kaikkea hyvää ja voimia teille. Itse haluan jotenkin jaksaa uskoa, että kun molemmat haluaa jatkaa ja yrittää (niinkun meilläkin) niin kaikki vielä kääntyy parhain päin. Välillä vaan on niin raskasta ettei jaksa mitään, mutta ei kai se elämän helppoa pitäis ollakaan... Jos nyt joskus kuitenkin edes vähän helppais.
Odotatteko todellakin, että suhteenne alkuaikojen rakastumisen tunne säilyy loppuelämän. Huuma haihtuu joka suhteessa ja elämään astuu arki...
EI KUKAAN TOINEN IHMINEN OLE VASTUUSSA TEIDÄN ONNELLISUUDEN TUNTEESTA!
tiedettekö miks on niin vaikea erota pitkästä suhteesta...? mä tiedän nyt... musta tuntui ( ja miehestäni) etten olisi voinut ikinä erota, tuntui kuin jokin olisi vetänyt meitä yhteen...ei vain voinut kävellä pois ja nousta uudelleen omille jaloilleen...mun kohdallani tajusin että mä pelkäsin arkea ilman toista, toiseen tottuu niin ettei voi päästää irti. eli toisessa roikkuu tottumuksesta ja turvallisuuden tunteesta...näin mä ainakin koin, ja kovapaikka oli lähteä...edelleen pidetään yhteyttä, ollaan kuin kaverit. (sitä taidettiin olla suhteessa viimeiset 2-vuotta, seurusteltiin 6-vuotta)
Onnen tunne ei tietenkään ole kuin itsestä kiinni. Joo ihan asiaa... Itse olin onnellinen suhteessamme VAIKKA OLI VAIKEAA JA ARKEA jo kauan sitten, mutta kun pohjana kuitenkin on luottamus siihen, että yhdessä ollaan ja tehdään myötään ja vastaan. En tiedä millainen onnen säästöpossu oikein olet, mutta kun asia johon koko sydämestään uskoo vedetään jalkojen alta yhdellä lauseella: en tiedä rakastanko enkä tiedä haluanko enää jatkaa niin kyllä aika itsekeskeinen saa olla jos ei µitenkään kosketa eikä heilauta!!!!
Kyllä täällä jo on kuultu teitä ELÄMÄ EI OLE RUUSUILLA TANSSIMISTA -pamputtajia! Luuletko tosiaan, että olet ainoa viisas tässä maassa ja että kukaan muu ei kestä arkea! Meillä satuin olemaan minä, jolle arki on sitä mitä elämältä haluaa mutta kun sitä on yksin parisuhteessa hankalaa pakottaa toiselle!
>EI KUKAAN TOINEN IHMINEN OLE VASTUUSSA TEIDÄN ONNELLISUUDEN TUNTEESTA!
No eipä ole ei! Kumma kyllä kun itse on ollut onnellinen arjen kaikessa kurjuudessa ja toiselle se onkin ihan helvettiä niin kumma juttu jos käy harmittamaan ja vituttamaan... Entistä enemmän tollasten kliseiden kylvijöiden kommenntien jälkeen.