Äitini kuolemasta tulee kohta 30 vuotta aikaa ja jollakinlailla siitä on selvinnyt, vaikka ei äiti koskaan unohdu.
Eilen saatoin rakkaan isäni haudan lepoon pitkän sairastelun ja isäni viimeiset viikot olivat hyvin raskaat, syövän aiheuttaman kivun ja pahoinvoinnin vuoksi isälleni ja myös läheisille.
Isän toivomuksesta hautajaiset oivat hiljaiset ja muistotilaisuuteen kutsuin vaan kaikkein läheisimmät, koska isäni niin toivoi.
Pidin muistopuheen isäni elämästä, ensin ajattelin, etten pysty mitään muistopuhetta edes pitämään, kun alkaa kuitenkin itkettämään, mutta sain kuitenkin puheen pidettyä.
Onneksi isä sai tulla uskoon ja sai Jumalan rauhan sydämeensä vielä elämän ehtoopuolella.
Tuntuu vaan niin järjettömän epäoikeudenmukaiselta, että isäni kuoli myös syöpään, kuten äitini.
Todennäköisesti minäkin sairastun johonkin syöpään, kun vanhempanikin sairastuivat ja syöpä tappoi heidät.
Mä en vaan usko tätä todeks, ootan vaan, että isä tulee kotiin, että kuulen isän äänen.
Ei vaan voi sisäistää todeksi sitä, että rakas isä ei enää tule kotiin, vaan on arkussa hautausmaalla.
Joka päivä vaan itkettää, kun muistelee isää ja katselee isän kuvia, niitä muutamia, joita onneksi tuli isästä otettua.
Välillä ei itku meinaa tulla, vaikka itkettää, miks tää on näin raskasta.
Miks ei vaan vois olla niin, et sais kuolla yhtä aikaa omien rakkaiden vanhempiensa kanssa.
Mulla ei oo mitään menetettävää, olen kohta 45v, työtön, eikä ole omaa perhettä, mikä jäis suremaan.
Tuntuu vaan niin epäoikeudenmukaiselta tällainen, kun rakas läheinen kuolee.
Ei tästä surusta millään tuu selviämään, toivon vaan, et oma lähtö tulis mahdollisimman pian, kun ei ole enää mitään, minkä vuoksi kannattais enää edes elää.
Eilen saatoin rakkaan isäni haudan lepoon pitkän sairastelun ja isäni viimeiset viikot olivat hyvin raskaat, syövän aiheuttaman kivun ja pahoinvoinnin vuoksi isälleni ja myös läheisille.
Isän toivomuksesta hautajaiset oivat hiljaiset ja muistotilaisuuteen kutsuin vaan kaikkein läheisimmät, koska isäni niin toivoi.
Pidin muistopuheen isäni elämästä, ensin ajattelin, etten pysty mitään muistopuhetta edes pitämään, kun alkaa kuitenkin itkettämään, mutta sain kuitenkin puheen pidettyä.
Onneksi isä sai tulla uskoon ja sai Jumalan rauhan sydämeensä vielä elämän ehtoopuolella.
Tuntuu vaan niin järjettömän epäoikeudenmukaiselta, että isäni kuoli myös syöpään, kuten äitini.
Todennäköisesti minäkin sairastun johonkin syöpään, kun vanhempanikin sairastuivat ja syöpä tappoi heidät.
Mä en vaan usko tätä todeks, ootan vaan, että isä tulee kotiin, että kuulen isän äänen.
Ei vaan voi sisäistää todeksi sitä, että rakas isä ei enää tule kotiin, vaan on arkussa hautausmaalla.
Joka päivä vaan itkettää, kun muistelee isää ja katselee isän kuvia, niitä muutamia, joita onneksi tuli isästä otettua.
Välillä ei itku meinaa tulla, vaikka itkettää, miks tää on näin raskasta.
Miks ei vaan vois olla niin, et sais kuolla yhtä aikaa omien rakkaiden vanhempiensa kanssa.
Mulla ei oo mitään menetettävää, olen kohta 45v, työtön, eikä ole omaa perhettä, mikä jäis suremaan.
Tuntuu vaan niin epäoikeudenmukaiselta tällainen, kun rakas läheinen kuolee.
Ei tästä surusta millään tuu selviämään, toivon vaan, et oma lähtö tulis mahdollisimman pian, kun ei ole enää mitään, minkä vuoksi kannattais enää edes elää.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Suru ja pelko ovat kaksi eri asiaa. Käypä jossain jonkun kanssa selvittelemässä se(kin) aihe.
Osanottoni sinulle. On ihanaa, että isäsi sai tulla uskoon. Menetin isän vähän päälle 30 vuoden ja äidin sinun iässäsi. Minulla ei ole lapsia eikä enää puolisoa (olen eronnut). Tämä ajallinen elämä on kuitenkin hyvin lyhyt, kuin tähden lento iankaikkisuuteen verrattuna. Kun aika kuluu suru muuttaa muotoaan ja sinullakin on tehtävä täällä. Sinun elämä on Jumalan kädessä surussakin. Voimaa annetaan hetkittäin. Kerran täällä vain ollaan.
Siunausta ja voimia jatkaa kaikesta huolimatta eteenpäin.
Älä ystävä kallis tee sitä virhettä, että katselet kuvia ja suret väkisin surunkeskellä. Sure, kun surettaa ja jatkettava on eteenpäin kuitenkin. Oma äitini on hankalana pidetty ihminen, koska katkeroitui nuorena, peräjälkeen lähti kummatkin vanhemmat. Äitiäni vieläkin joudun muistuttamaan, ettei voi kohdella ihmisiä miten sattuu luulemalla, että hänellä on jokin oikeus siihen, hänelle tuo on kääntynyt ettei muista mitään mukavaa muistoa vaikka kuinka yrittäisin kysyä ja että miks miks. Olen ollut aina se joka hänet on saanut rauhoittumaan ja tuntemaan olevansa tärkeä ihan jo lapsuudestani asti, mutta kun olisi omakin perhe nyt, josta huolehtia. Muistakaa surevat surra, mutta ei ne onnelliset muistotkaan saisi unohtua, jos vainaja on ollut tärkeä.
Omien rakkaiden vanhempien, jotka ovat sairastuneet vakavasti, kärsineen kipuja parantumattomassa sairaudessa tuskan, itkun ja epätoivon vallitessa.
Uskon, että he ovat päässeet Taivaaseen ja heillä on nyt hyvä olla, ilman kipuja, kärsimystä ja surun kyyneliä.
Uskon, että Jumala on niin armollinen, että haluaa ottaa syliinsä täällä kärsineet sairaat, joiden puolesta Jumala on varmasti tuntenut samanlaista surua ja sääliä, kuin sairaiden omaisetkin.
Uskon, että Taivaassa vanhemmat saavat seurata lastensa elämää ja varmana toivovat ja haluavat, että heidän lapsensa jatkavat elämää tästä eteenpäin, eivätkä vaivu suruun lopullisesti.
Suru täytyy surra ja sureminen vie oman aikansa, mutta vähitellen suru laimenee ja muuttaa muotoaan, niin, että surun tilalle kasvaa onnellisuuden tunne kaikista niistä muistoista, jotka rakkaiden läheisten kanssa on saanut elää ja kokea.
Suurin toivo ja lohdutus on jälleen näkemisen toivo, että saamme kerran kohdata kaikki rakkaat läheisemme Taivaassa.
Taivaassa kaikki täällä kuolleet ovat meitä odottamassa ja kun se päivä koittaa, niin Taivaassa virtaavat ilon kyyneleet ja siellä vietetään ilon juhlaa, kun täällä vietettiin hautajaisia, surun ja jäähyväisten jättämistä.