Olen ollut naimisissa jo kolmekymmentä vuotta. Tiedän, että tällä palstalla ei enää kannattaisi esiintyä. Löydänkö ymmärtäjää? Tapasin mieheni hyvin nuorena, kaksikymppisenä. En silloin ymmärtänyt rakkaudesta mitään, vain seksistä. Sekoitimme seksin rakkauteen. Saimme yhdessä kaksi poikaa. Olemme edellen naimisisssa ja toinen poikani on kasvattanut perhettä kahdella, suloisella lapsenlapsella. Olen juuri nyt hyvin onnellinen. Mieltäni kuitenkin vaivaa, että uskottomuus liittyi moneen kuvioon elässämme. Mieheni oli jatkuvasti melkein alusta saakka uskoton ja minäkin halusin olla uskoton hänelle hänen edesvastuuttomasta käyttäytymisestään. Halusin kostaa. Oli pakko maistaa muutakin miestä. Ja olihan niitä tosi suloisiakin ja varsinkin yksi, joka täytti kaikki seksuaalisuudet tarpeet, muttta ei muuta. Hänellä oli oma perhe, jota suojella.En ymmärtänyt, että riskeerasin kaiken, työelämän ja avioliiton. Nyt, kun tuo avioliiton ulkopuolinen suhde vihdoin päättyi, tunsin ihanaa helpotusta. Mieheni ja minä olemme nyt helliä toisillemme, mutta seksiä ei enää ole. Sitä kaipaan, koska se kuitenkin osoittaa välittämistä ja hellyyttä. Näinkö jään aina paitsi sitä, mikä olisi minulle tärkeää? Tärkeä kysymys on - särkeekö uskottomuus halun? Kun muu, eli rakkaus kumppaniin kuitenkin säilyy?
Pettäjä olosuhteiden pakosta
Mercedes1950
5325
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ei särje,.. se vain on muuttunut ystävyydeksi,... eli intohimo ja kokeilu on poissa.
minä ole 58 mies ja seksi on loppunut n 10 vuotta sitten,.. joskus tekee oikein kipeetä
kun olisi halut rutistaa toista,... mut selkä kääntyy. En valita tai mourua,.. mut sellaista se elämä on,.. joskus vain koen uudelleen jonkun knassa kiihkon ja nuoruuden kiiman suonissani, ;)) oletko samaa mieltä??
Seksuaalisuus on niin iso asia.... Olin 20 v naimissa ennenleslsytymistäni. Suhteemme oli hyvä ja seksuaalinen. Silti jos olen ihan rehellinen itselleni, niin tiettyä urautumista vuosien saatossa tuli. Samoin joskus ärsytti pelkästään se, että toinen on niin ennalta-arvattavissa. Miten kävelee, mitä sanoo seuraavaksi, miten huokaisee, mitä ottaa jääkapista jne.
Puolison kuolema oli tietysti kova paikka, mutta lapset oli teinejä ja elämä jatkui. Aikanaan sitten taas huomasin olevani valmis uusiin seikkailuihin kuin utelias kissan pentu. Ihastuin.... Sitten kuitenkin jostain tuli tunne, ettei kannata ehkä kuitenkaan muutaa yhteen ym. Olen niin iloinen tuosta päätöksestä. Pientä seikkaulumieltä, kiihottavaa seksiä, upeita hetkiä elämässä - mutta ei arkea. Jotenkin tuntuu että mieheni kuolema oli samalla lahja, jonka myötä vältyimme totaaliselta kyllätymiseltä toisiimme. Nautin tästä puolivallattomasta elämästä, jossa on tavallaan myös kumppani, mutta ei tarvitse jakaa kotia. Tämä on mahtavaa.
Yritin kertoa tällä viestilläni, että ymmärrän aloittajan tunteet. Jokaisella on tiensä
Aika pahalta kuulostaa että toisen ihmisen kuolema "pelasti sinut tylsältä elämältä". Olisiko kiva jos edesmennyt puolisosi surun sijaan sanoisi että hänen onnensa oli että sinä kuolit. Kuulostat todella tunteettomalta ihmiseltä.
On rohkeaa analysoida elämäänsä avoimesti, vaikka täällä se tietenkin on anonyymia. Meillä on niin paljon tabuja, joista ei saa puhua.
Ihmisillä on erilaisia selviytymisstrategioita ja erilaisia kykyjä avoimeen, realistiseen analysointiin.
Höpöp höpö. Ei ole rohkeaa. On vain avointa analysointia. Ei asiaan liity mitään rohkeuden glooriaa. Henkilöhän nimenomaisesti ei ole selvittänyt parisuhteensa ongelmia, vaan on elämän heittokappale, joka näkee hyödyn toisen tragediassa. Rohkeaa olisi ollut analysoida elämää ja parisuhdetta puolison eläessä ja ottaa ero.