Kuinka monelle on käynyt niin, että on rakastunut liiton ulkopuolisessa suhteessa? Olen huomannut, että on melkein mahdotonta pitää seksiä ja tunteita erillään. Varsinkin jos suhde kestää pitemmän aikaa. On itsensä pettämistä uskotella jotain muuta. Ja kaikkein pahinta on se, että suhteista ei pääse ilman pahaa mieltä. Onko se sittenkään sen arvoista, että joka kerta pahoittaa mielensä ja sydämeen sattuu? Miten olette selvinneet tästä puristavasta ja henkeäsalpaavasta pahan olon tunteesta ja mielettömästä ikävästä?
Suhde satuttaa aina
Tyttönen
262866
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 26
Vanhimmat
en mitenkään...suhteesta on kolme vuotta... ikuiset arvet seuraa koko loppuelämän....aika parantaa haavat JA VITUT! sanon minä...koita kestää
ihan mielenkiinnosta...Oletko edelleen sen aikaisen kumppanisi kanssa yhdessä? Miten pystyt salaamaan pahan olosi häneltä? Minulle se on ylitsepääsemättömän vaikeaa. Kolme vuotta on mielettömän pitkä aika, huh huh!
minuakin kiinnostaa minkä verran olette pitäneet yhteyttä oman liiton ulkopuoliseen kumppaniin eron jälkeen vai onko se "kerrasta poikki"....?
Niin se on, mutta miten on rakastamatta jos kerran rakastaa? Ei siinä oikeastaan muu auta kuin toivoa ja odottaa, että rakkaus laantuu tai ainakin vaihtuu ystävyyteen. Tosin mikään ei ole vaikeampaa kuin ystävyys ihmisen kanssa jota rakastaa.
Se on merkki siitä että olet elävä, tunteva ihminen. Kuinka olikaan elämä helppoa silloin, kun ei vielä ollut kertaakaan oikeasti Rakastunut. Kun luuli rakastuneensa, mutta se oli vain ihastusta. Eron jälkeen jäi vain pettymys ja epäusko, mutta ei sitä kaipausta jonka tuntee vain rakkaudessa. Eron jälkeen meni muutama viikko kun kaikki yhdessä koetut asiat jäivät taka-alalle ja mieli oli avoin uudelle ihmiselle.
Mutta kun rakastuu... ennen kuin suhde muuttuu edes Suhteeksi, se ikävä ja kaipaus repii sielun. Ihastunut odottaa innolla seuraavaa tapaamista, mutta Rakastunut kärsii eron jokaisesta hetkestä. Käsittämätöntä. Muuta en voi sanoa.
Se vielä, että seksi ei ole seksiä kun rakastaa. Se on osa yhtenkuuluvuutta, se on itsestäänselvyys, luonnollinen tilanne josta nauttii enemmän kuin pelkästä seksistä. Siksi sitä kai kutsutaankin rakasteluksi ;)
Tiedän, etten ole tämän asian kanssa yksin, vaikka siltä välillä tuntuukin. Kohtalotovereita varmastikin löytyy...
On totta, että ihastumisen ja rakastumisen välillä on vissi ero. Mutta miksi sitä ei osaa lopettaa kun ihastuminen muuttuu rakastumiseksi?! Miksi pitää vain antaa tunteen viedä mukanaan...
Epätoivoisen rakkauden kestää ehkä paremmin, jos saa rauhassa surra ja itkeä. Mutta entä kun elää oman kumppanin kanssa ja yrittää olla koko ajan normaali. Ei vain saa antaa tunteiden nousta pintaan ja se vain lisää tuskaa.
Joka ikinen minuutti, tunti ja päivä tuntuu ikuisuudelta. Aika matelee ja vain yö tuo helpotuksen. Elämästä pitäisi osata nauttia, mutta minkäs teet, kun tuntuu niin pahalta?!
Olen yrittänyt erota, mies ei halua tietenkään koska rakastamme toisiammme (eikä ymmärrä tätä tunnettani). Minun on helpompi silloin, kun hän on työnsä puolesta matkoilla. Mutta kun hän on kotona, läsnä, nukkuu vieressäni... osaisiko joku tiedemies selittää miten silloin voi kaivata toista, kun hän on vieressä..?
Hei tunteellinen siili!
Miehesi siis tietää, että olet rakastunut toiseen? Miten se on vaikuttanut suhteeseenne?
On se merkillistä, että miten toista voi kaivata KOKO ajan. Toinen on mielessä heti kun saa aamulla silmät auki, eikä kuva katoa ennenkuin uni tuo helpotuksen. Väärinhän se on omaa puolisoa kohtaan, kyllä meillä ainakin se on vaikuttanut suhteeseemme, vaikkei mieheni tiedäkään asiasta. Paha olo näkyy niin, että mies on välillä kysellyt, että mikä vaivaa tai mitä on tapahtunut. Minua myös helpottaa se, että saan olla yksin kotona omien ajatusteni kanssa, eikä tarvitse pitää yllä "teatteria" samalla kun sydämeen sattuu. Välillä tuntuu siltä, että olisi helpottavampaa kertoa totuus. En halua sitä kuitenkaan tehdä, sillä menetän varmasti mieheni silloin.
Ajatteleminen on sallittua ja suotavaa jo silloin, kun leikkiin ryhtyy. Nyt pahimmassa tapauksessa ainakin kolmen ihmisen sydän vuotaa verta...
Hyvä kysymys, ja oikeutettu. Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön...En puolustele tekoani mitenkään ja tiedän tehneeni suuren vääryyden. Rakastumista en kuitenkaan ole tietoisesti valinnut, jos yritän itseäni millään tavoin puolustella...
Rakastumista ei voi tietoisesti valita, siinä puhut asiaa, mutta onnellisen parisuhteen väliin ei kolmas osapuoli pääse. Selvä oirehan tuo on jostain. Itse olen joskus se kolmas ollut, joten tiedän mitä kärsimystä se on, kun rakastuu "ei tietoisesti" ja lopulta huomaa miten toivoton tilanne on.
Mies tietää (tai "tietää") etten koskaan jättäisi häntä, koska hän tietää olevansa kuitenkin minulle Se Oikea. Kaikki muu on hänen mielestään turhanpäiväistä sähellystä ja hakemista. Hän tietää, että asioiden tonkiminen aiheuttaa riitelyä ja välien rikkoutumisen. Ei miehessäni mitään vikaa ole. Olen aina arvostanut ja rakastanut hänen tervettä itsetuntoaan. Hän on alusta asti ollut niin äärimmäisen varma ja luottavainen meidän suhteemme. Siksi mies ei vain yksinkertaisesti välitä. ... Luulen, että kaikki muu katoaa ja jää vain mieheni.
Olen myös itse tehnyt saman havainnon, eli seurausta jostain tämä rakastuminen ja yleensä pettäminen on. Olen myös miettinyt useita tekosyitä, miksi petän. Seksi ei ole toiminut vuosiin, en vain yksinkertaisesti halua miestäni. En myöskään koskaan ole tuntenut häntä kohtaan huumaavaa rakastumisen tunnetta. Yhdessä olemme varmaan tavan vuoksi ja sen takia, ettei muuta vaihtoehtoa yksinkertaisesti ole. Molempien mielestä olemme ikuisesti yhdessä, sukulaisista ja läheisistä puhumattakaan. Hyvin sanottu, että silloin todella kolahtaa ja kovaa, kun tajuaa, että on rakastunut eikä toista voi IKINÄ saada...
Miten niin "muuta vaihtoehtoa ei ole" kuin jatkaa nykyistä epätyydyttävää elämää? Etkös juuri ole aidan toisella puolella nähnyt sen vaihtoehdon, sen joka on tehnyt pysyvän pesän päähäsi? Elämässähän vaihtoehtoja on vaikka kuinka paljon, niistä on vaan uskallettava valita. Kaikkea kun ei yhtä aikaa saa, on pakko tehdä valintoja. Ja aikuinen ihminenhän uskaltaa ja osaa tehdä valintoja siitä, mitä kaikkein eniten haluaa ja mikä on tärkeintä elämässä. Vai osaako? Ellei, jää päättämättömänä kellumaan ristiaallokon vietäväksi hamaan loppuun asti ja sitähän nyt ei kukaan omalle kohdalleen halua ;)
ei tapa, vahvistaa. Itse miettisin monta kertaa ennenkuin aloittaisin minkäänlaista suhdetta (edes ystävyys) toisen miehen kanssa, johon minulla olisi "elämää suurempia" tunteita.. Siitä ei todella seuraa kuin surua ja murhetta. Toisaalta taas suhteesta saattaisi saada paljonkin jos saisi itsensä ajattelemaan toista ystävänä. Montakohan vuotta siihen menisi..??
en ole selvinnyt siitä mitenkään, vaikka aikaa on kulunut kuukausikaupalla. :´(
Onpas se tavallaan hienoa, että on kohtalotovereita. Vaikkakaan kohtalo ei tässä tapauksessa joka hetki hienolta tunnukaan.
Oon eläny parisuhteessani jo liki 6 vuotta. Nyt jo naimisissa ja vaimo maha pystyssä. Elämäni oli ollut 5 vuotta seesteistä ja olin vakiintunut. Lapsi alulle. Kunnes samantien noin puoli vuotta sitten törmäsin tähän ns. toiseen naiseen. Naiseen kuin unelmaan. Se oli ihan sattumaa - harrastuksen kautta. Missään vaiheessa en ollut etsinyt ketään uutta naista, enkä ollut sellaista kaivannut. Edellisen kerran olin ihastunut vaimooni. No, nyt sitten ihastuin tähän naiseen korviani myöten. Ja rakastuin. Mitään muuta en nykyisin osaa ajatellakaan kuin häntä. Näemme silloin tällöin harrastuksen parissa ja joskus olemme nähneet muutenkin. Olemme kuin sieluntovereita - en voinut koskaan ymmärtää, että kohdalleni sattuisi näin. Omalla tavallaan aivan mahtava tunne, mutta taas toisaalta hirvittävä tilanne kun tuntuu, etten pysty tekemään oikein mitään. Miksi en pysty tekemään mitään? Lapsi tulossa - hän se olisi, joka kärsisi eniten. 1000 kertaa helpompaa olisi, jos ei olisi lasta tulossa.
Onko joku kokenut samaa? Ensimmäinen lapsi tulossa, ja samalla rakastut silmittömästi toiseen?
Minä ihmettelen miten ihmisille on niin vaikeaa elää vakituisessa parisuhteessa.En tajua sitäkään että mistä ihmeestä ne unelmien naiset ja miehet tulevat sitten kun on jo vakiintunut,eikö se unelmien puoliso ole jo siinä vieressä.Pitäähän elämässä muutenkin tehdä valintoja,ei voi saada kaikkea.Pitää joskus olla tyytyväinen siihen mitä on jo saavuttanut ja elämältä saanut eikä aina kurotella vain ylemmälle oksalle.Tai onko sittenkin vika siinä joka vilkuilee koko ajan ympärilleen ja etsii vaikka koko ikänsä sitä elämänsä puolisioa vaikka onkin kykenemätön yli päätään edes elämään vakisuhteessa sitä arkea joka jokaisessa suhteessa tulee eteen!Miettikäähän vähän mikä elämässä on tärkeintä ja menkää itseenne ja miettikää sitäkin että oletteko edes ansainneet sitä puolisoa jonka kanssa kaikki on jo arki päiväistä=oikeaa elämää!
Olen lukenut viestejäsi ja kaikki on kuin "omasta suustani"... Muutama kuukausi on aikaa kun oman liiton ulkopuolinen suhde loppui ja ikävä on kamala. Mutta pärjättävä on!
Aloitin vastaavasta aiheesta keskustelun Soneran keskustelupalstalla otsikolla Onko... ja nimimerkillä valoa tunneliin... Sain tosi hyviä vastauksia ja varsinkin nimimerkin Kleopatran vastaukset antoi taas voimia mennä eteenpäin ja näkemään asiat "päivänvalossa".
En tiedä millainen sinulla on muuten elämäntilanne ( onko lapsia jne. )mutta jos haluat niin käypä lukemassa kyseinen viestiketju. Näytti äsken olevan parisuhdekeskustelupalstan sivulla nro 6.
Niin, vielä en ole selvinnyt tästä ikävästä mutta täytyy toivoa että sekin päivä vielä tulee. Kyllä tämä päivä päivältä vähän helpottaa!
Se toinen osapuoliko laittoi pisteen teidän jutulle? Useimmiten lopulta käy niin, että juuri hän turhautuu ja tajuaa, ettei mitään tulevaisuutta ole. Sivusuhdetta pitävä henkilöhän voisi jatkaa samaa rataa vuositolkulla tekemättä ikinä mitään ratkaisuja, ottaisi vaan molemmista suhteistaan ne parhaat palat silloin, kun hänelle sopii. Mutta yksikään itseään kunnioittava ihminen ei suostu olemaan ikuisesti kakkonen, se on totuus. Ikävä on kuitenkin takuulla molemminpuolinen ja unohtaa ei pysty koskaan, oma sielunkumppani ja kylkiluu on siellä jossain ja pyörii ajatuksissa aamusta iltaan jokaikinen päivä. Loppuelämän kestävä "painajainenko"?
toivottavasti ei ole loppuelämän painajainen....
Suhde loppui kun alkoi tulla liian voimakkaat tunteet peliin eli kumpikin taisi rakastua korviaan myöten. Tilanne alkoi olla siinä pisteessä että oli pakko tehdä ratkaisuja; joko aloittaa kaikki alusta tai lopettaa ( sitä kaksoiselämää ei olisi enää jaksanut ). Ja koska molemmat olemme tahoillamme varattuja niin olisi ollut jo käytännön asoiden järjestelyjenkin vuoksi melko mahdoton aloittaa kaikki alusta ( jommalla kummalla muutto uudelle paikkakunnalle, uusi työpaikka jne. ), ja kun kummallakaan ei kotona ole niin huonosti asiat... Lapsia en sekoita tähän mukaan koska olen sitä mieltä että lapset ovat onnellisia silloin kun vanhemmat ovat onnellisia.
Päätös lopetuksesta oli yhteinen. Suhde alkoi "syödä" liikaa itseä ja toista. Viimeinen ilta itkettiin yhdessä.
Nyt on vaan kekityttävä tähän mitä on tällä hetkellä ja ajatella mitä kaikkea mukavaa ja erilaista on tulossa elämän varrella.
"Lapsia en sekoita tähän mukaan koska olen sitä mieltä että lapset ovat onnellisia silloin kun vanhemmat ovat onnellisia".
Oletko nyt onnellinen?
Tiedän mitä on, kun suhde "syö" liikaa. Se imee kaiken energian ja pää tuntuu halkeavan. Itselläni oli se tilanne, että sinkkuna halusin enemmän, kaiken. Hän taas halusi pitää sekä perheensä että mut. Mittani tuli parin vuoden jälkeen täyteen ja laitoin lapun luukulle. Joitain kuukausia nyt erossa oltu, mutta helpottaako ikinä, en osaa sanoa...
Niin, taisin ilmaista asian vähän epäselvästi. Tarkoitin sitä, kun monta kertaa kuulee että ollaan vain lasten takia yhdessä että jos todellakin ainoa asia mikä yhdistää on lapset niin silloin mielestäni kannattaa jo miettiä yhdessäoloa.
Itse asiassa olen kyllä ihan onnellinen tällä hetkellä vaikkakin ikävä toista osapuolta kohtaan on aivan kamala. Arki kotona pyörii ihan sopuisasti ja rauhallisesti. Ja olen sitä mieltä että jos ero tulee ajankohtaiseksi niin sen kyllä sitten tietää, tälläisessä "epävarmassa" tilanteessa en halua tehdä hätiköityjä ratkaisuja.
Jaksamisia sulle. Teit varmasti aivan oikean ratkaisun. Eräs ystäväni kertoi että oli n. 35-vuotiaana ollut aivan ihastunut erääseen tyyppiin ja oli valmis jättämään perheensäkin tämän henkilön takia ja nyt n.15v.vuotta myöhemmin kun näkee tätä niin miettii että mitähän tuli siinäkin kaverissa nähtyä... Ehkä vähän huono esimerkki mutta näin se elämä kuljettaa.
Meillä myös erosta muutama kuukausi ja välillä on helpompia päiviä ja välillä taas yhtä hel... Kiitos kun mainitsit aiemmin että ikävä on varmaan molemminpuolinen, koska sekin raastaa kun ei tiedä mitä toinen miettii ja että onko hänellä jo ihan helppo olla tms.
Mutta kaikkea hyvää sinulle ja ihan varmasti vaikka mitä hyvää on vielä tulossa!
eli siis nimimerkki näköjään vähän muuttui matkan varrella...... :)
Sanot olevasi nyt ihan onnellinen ja silti yhtaikaa on kamala ikävä sitä toista. Mielestäni tuosta kuultaa läpi se, että sun kuuluu vaan nyt sanoa noin, pakko olla "onnellinen". Järki pakottaa uskottelemaan itselleen noin, sillä olet päättänyt pysyä vanhassa ja jatkaa elämääsi. Mutta entäs ne tunteet? Niitä kun ei pysty mikään maailman mahti taivuttamaan tahtoonsa, vaan ne itsepäisesti huutaa vastaan. Puhut lisäksi "epävarmasta" tilanteesta, ei sekään onnellisen ihmisen puheelta kuulosta. Vai?
Itse olen juuri 35-vuotias, kuten se ystäväsikin. Ja tottahan näkemykset ja asiat muuttuu, kun tästä 15 vuotta meen eteenpäin, mutta siitä oon aivan varma, että hän oli/on elämäni nainen, se samasta puusta veistetty puolisko. Ehkä jotain hyvää on silti vielä nurkantakana odottamassa.
Jaksamisia sulle myös!