Oulun hiippakunnan piispa Samuel Salmi kirjoitti taannoin (HS 3.3.09) kauniisti siitä miten ”kirkko tukee oikeutta perhesuunnitteluun”. Perhesuunnittelua on tietysti myös se että lapset ovat lestadiolaisuudessa Jumalan lahjoja eikä mitään ehkäisyä suvaita. Kysymys on uskonliikkeen sisäisestä dogmistosta joiden rikkominen on syntiä ja koko yhteisön uskoa vastaan.
Minulle tämä asia tehtiin selväksi jo hyvin pian (onneksi) liikkeeseen tutustuessani. Oli muitakin sääntöjä joita uskovan oli ehdottomasti noudatettava, mm. oli äänestettävä tiettyä poliittista puoluetta. Ongelmia tulee silloin kun jostakin syystä yksilön oikeudet joutuvat törmäyskurssille yhteisön uskonoppien kanssa. Toisinajattelijat sidotaan ”synteihin” mikä merkitsee ihmisen syyllistämistä, helvettiin tuomitsemista, monenlaista painostusta ja pelottelua, ja lopuksi koko yhteisön ulkopuolelle joutumista. Ainoa ulospääsytie on silloin liikkeestä eroaminen, mutta se ei ole mikään yksinkertainen prosessi vaikka monet niin luulevat. Kysymys on verrattavissa insestistä selviämiseen. Perhe, jonka piti olla rakkauden ja turvallisuuden lähde, onkin muuttunut, itsemääräämisoikeutta, ja erityisesti mielenterveyttä vaarantavaksi tekijäksi.
Vaikuttaa siltä että kirkolla ja sen piispoilla on hyvin vähän määräysvaltaa herätysliikkeiden sisäisiin asioihin. Kirkko saa olla tyytyväinen siitä että nämä liikkeet ylipäätään pysyvät sen yhteydessä ja maksavat veronsa. Tunnettuahan on, että lestadiolaisuuden piirissä kirkko mielletään vain maalliseksi organisaatioksi piispoineen, jotka eivät kuulu ”Jumalan valtakuntaan” eivätkä ole ”uskomassa”. Ainoa oikea uskovien yhteisö on siis lestadiolaisuus eli rauhanyhdistysläisyys ja aitoja uskovia ovat vain samoin ajattelevat ja siinä liikkeessä uskoon tulleet. Sama ongelma on tietysti muissakin kirkon herätysliikkeissä kuten viidesläisyydessä, jota pidän vieläkin vastenmielisempänä sen falskiuden takia. Kun kirkko yrittää olla kaikille mieliksi sen on usein ummistettava silmänsä epäkohdilta ja osa jäsenistä uhrataan. On hyvä että nyt on alettu edes hieman keskustella uskonyhteisöjen vallankäytöstä ja sen seurauksista.
Piispojen julkilausumat joissa yksiselitteisesti tuomitaan yksilön itsemääräämisoikeuden ja hengellinen vapaudenriisto pitäisi kuulua arkipäivään, mutta vielä se on utopiaa. Hengellinen ja samalla henkinen väkivalta on valitettavasti todellisuutta ja näyttää siltä että se käsitetäänkin osaksi kristinuskoa. Yksilön vapautta ajatella, käyttää järkeään ja itsemääräämisoikeuttaan edustavat ihmiset ovat jo aikaa sitten jättäneet nämä yhteisöt. Omasta mielestäni kirkon pitäisi kuitenkin olla aina niiden ihmisten puolella jotka ovat heikoimpia ja kärsivät, aivan Jeesus Nasaretilaisen esimerkin mukaisesti. Kaikkia mielistelevä ”moniääninen” hyssyttely tässä mielessä on vastenmielistä.
Minulle tämä asia tehtiin selväksi jo hyvin pian (onneksi) liikkeeseen tutustuessani. Oli muitakin sääntöjä joita uskovan oli ehdottomasti noudatettava, mm. oli äänestettävä tiettyä poliittista puoluetta. Ongelmia tulee silloin kun jostakin syystä yksilön oikeudet joutuvat törmäyskurssille yhteisön uskonoppien kanssa. Toisinajattelijat sidotaan ”synteihin” mikä merkitsee ihmisen syyllistämistä, helvettiin tuomitsemista, monenlaista painostusta ja pelottelua, ja lopuksi koko yhteisön ulkopuolelle joutumista. Ainoa ulospääsytie on silloin liikkeestä eroaminen, mutta se ei ole mikään yksinkertainen prosessi vaikka monet niin luulevat. Kysymys on verrattavissa insestistä selviämiseen. Perhe, jonka piti olla rakkauden ja turvallisuuden lähde, onkin muuttunut, itsemääräämisoikeutta, ja erityisesti mielenterveyttä vaarantavaksi tekijäksi.
Vaikuttaa siltä että kirkolla ja sen piispoilla on hyvin vähän määräysvaltaa herätysliikkeiden sisäisiin asioihin. Kirkko saa olla tyytyväinen siitä että nämä liikkeet ylipäätään pysyvät sen yhteydessä ja maksavat veronsa. Tunnettuahan on, että lestadiolaisuuden piirissä kirkko mielletään vain maalliseksi organisaatioksi piispoineen, jotka eivät kuulu ”Jumalan valtakuntaan” eivätkä ole ”uskomassa”. Ainoa oikea uskovien yhteisö on siis lestadiolaisuus eli rauhanyhdistysläisyys ja aitoja uskovia ovat vain samoin ajattelevat ja siinä liikkeessä uskoon tulleet. Sama ongelma on tietysti muissakin kirkon herätysliikkeissä kuten viidesläisyydessä, jota pidän vieläkin vastenmielisempänä sen falskiuden takia. Kun kirkko yrittää olla kaikille mieliksi sen on usein ummistettava silmänsä epäkohdilta ja osa jäsenistä uhrataan. On hyvä että nyt on alettu edes hieman keskustella uskonyhteisöjen vallankäytöstä ja sen seurauksista.
Piispojen julkilausumat joissa yksiselitteisesti tuomitaan yksilön itsemääräämisoikeuden ja hengellinen vapaudenriisto pitäisi kuulua arkipäivään, mutta vielä se on utopiaa. Hengellinen ja samalla henkinen väkivalta on valitettavasti todellisuutta ja näyttää siltä että se käsitetäänkin osaksi kristinuskoa. Yksilön vapautta ajatella, käyttää järkeään ja itsemääräämisoikeuttaan edustavat ihmiset ovat jo aikaa sitten jättäneet nämä yhteisöt. Omasta mielestäni kirkon pitäisi kuitenkin olla aina niiden ihmisten puolella jotka ovat heikoimpia ja kärsivät, aivan Jeesus Nasaretilaisen esimerkin mukaisesti. Kaikkia mielistelevä ”moniääninen” hyssyttely tässä mielessä on vastenmielistä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tämä on liian fiksu kirjoitus tänne. Ei tätä hihut tajua.
Etpä näyttänyt tajuavan itsekkään kun et enempää kommentoinut, vaan sorruit toisten mollaamiseen.
Muutamiin tiukimpiin lahkoihin pätee se, että niin pitkään kun astut tuon lahkon asettamiin askelmerkkeihin, lausut lahkon antamat sanat ja jaat lahkon ajatukset, etkä kyseenalaista mitään, sinulla menee hyvin.
Mutta jos poikkeat tuosta, niin ei hyvä.
Jos ihminen alkaa ajattelemaan omilla aivoillaan ja tuntemaan omallatunnollaan, vaikeuksia yhteisössä tulee varmasti. Sama koskee muitakin uskonliikkeitä jotka uskovat olevansa ainoassa oikeassa uskossa.