Hei kaikki naiset jotka olette selvinneet väkivallasta ja pystyneet antamaan anteeksi itsellenne, jatkamaan elämää omana itsenänne! Voitteko kerto mulle miten pystyitte siihen?
Minun tarinani alkaa siitä kun olin 13-vuotias, ja eräs sukulaiseni (ei omasta perheestä) koki perheväkivaltaa. Hän ei uskaltanut puhua siitä kenellekään muulle kuin minulle, ja pyysi etten kerro kenellekään. Minä olin aina ihaillut tätä naista, ja hän oli elämässäni esimerkki miten toimia. Olin pikkuvanha ja menestyin koulussa, ja hän aina toisti että minulla on suuri sydän kun kuuntelen häntä, kun ei ole muita. Väkivalta hänen kotonaan paheni, ja lopulta siitä tiesivät muutkin. Hän erosi aikaanaan miehestään.
17-vuotiaana tapasin ensirakkauteni, hän oli ensimmäinen mieheni. Aluksi oli ihanaa, sitten kaikki muuttui hiljalleen. Ja nyt en itse kehdannut puhua esim. seksuaalisista asioista muille, en lyönneistä. Häpesin ja toistin itselleni, että olen älykäs, vahva ja selvitän kaiken. Sängyssä mies arvosteli miltei aina, ja totuin ajattelemaan että jonain päivänä olen kaunis. Hän ei antanut useinkaan koskea itseään, vaan kuviomme oli että hän koski minuun ja sitten hän katseli vartaloani ja veti käteensä. Hän pelkäsi että hänen peniksensä on liian pieni, ja siitä syystä ei edes halunnut tulla minuun. mitä alemmas vajosin itse, sitä enemmän yritin miellyttää häntä. Mutta samalla myös heräsi aggressiot, ja taistelin häntä vastaan jos löi. Se kaikki päättyi törkeään väkivaltaan, en tunnistanut itseäni peilistä enää.
Siitä on 9 vuotta, mutta toipuminen on ottanut koville. Aloin juomaan eromme jälkeen paljon, ja menetin suuren osan ystävistäni. Humalassa olin aggressiivinen (saatoin vetää litsarin kaverille ilman syytä), mokailin pahasti ja en uskaltanut olla yhdenkään miehen kanssa ilman kännejä. Jos joku mies tai nainen kehui vartaloani, muutuin synkäksi. Se kaikki dokailu johti siihen että yritin itsemurhaa ja jouduin hoitoon. Minulla todettiin masennus ja sain antabusta etten joisi. Lääkärit sanoivat että yritän alkoholilla parantaa kipua ja haavoja, mutta että se ei tule onnistumaan niin. Aloitin taideterapian.
Suhteeni alkoholiin muuttui terapian myötä, ja kohtasin selvin päin paljon kipeitä asioita. Enää en diggaile juomisesta, mutta vieläkin pahan päivän sattuessa tunnen sen janon alkoholiin, mutta kieltäydyn vaan.
Katkera silti olen. Vieläkin toivon hyväksyntää niiltä kavereilta jotka eivät kestäneet minua, toivon että he näkevät syyn käytökseeni ja YMMÄRTÄVÄT mitä kävin silloin läpi. Mutta ystäväni eivät kohdanneet vastaavia tilanteita omassa elämässään ja siksi pitivät minua kai hulluna vaan. Olen katkera siitä miten ensimmäinen mieheni vaikutti naiseuteeni ja seksuaalisuuteeni. Olen nyt vasta herännyt huomaamaan miten kaunis ja naisellinen vartalo minulla on, mutta häneltä kuulin aina päinvastaista ja jotenkin menin hänen maailmaansa ja uskoin sen kaiken paskan.
Menee kuukausia opiskeluissa ja uudessa elämässä, ja sitten tulee taas kipuja ja katkeruuksia. Haluisin joskus tehdä lapsia, mutta pelkään että siirrän pelkoni lapsiin ( ja siksi en ole lapsia tehnyt). Ja jos ei lapsiakaan, haluan antaa itselleni mahdollisuuden hyvään elämään. Vaikeinta on ollut antaa anteeksi itselleen. Syytän itseäni siitä että olin niin typerä, alistuva ja kykenemätön suojelemaan itseäni. Toisinaan syytän sukulaistani joka piti psykologinaan-tosin vain ajatuksissa. Hänellä on oma elämä, ja lapsi...en viitsi ottaa esille katkeruuttani.
Miten olette päässeet eteenpäin saman kokeneet? Arvostaisin todella vastauksia.
Minun tarinani alkaa siitä kun olin 13-vuotias, ja eräs sukulaiseni (ei omasta perheestä) koki perheväkivaltaa. Hän ei uskaltanut puhua siitä kenellekään muulle kuin minulle, ja pyysi etten kerro kenellekään. Minä olin aina ihaillut tätä naista, ja hän oli elämässäni esimerkki miten toimia. Olin pikkuvanha ja menestyin koulussa, ja hän aina toisti että minulla on suuri sydän kun kuuntelen häntä, kun ei ole muita. Väkivalta hänen kotonaan paheni, ja lopulta siitä tiesivät muutkin. Hän erosi aikaanaan miehestään.
17-vuotiaana tapasin ensirakkauteni, hän oli ensimmäinen mieheni. Aluksi oli ihanaa, sitten kaikki muuttui hiljalleen. Ja nyt en itse kehdannut puhua esim. seksuaalisista asioista muille, en lyönneistä. Häpesin ja toistin itselleni, että olen älykäs, vahva ja selvitän kaiken. Sängyssä mies arvosteli miltei aina, ja totuin ajattelemaan että jonain päivänä olen kaunis. Hän ei antanut useinkaan koskea itseään, vaan kuviomme oli että hän koski minuun ja sitten hän katseli vartaloani ja veti käteensä. Hän pelkäsi että hänen peniksensä on liian pieni, ja siitä syystä ei edes halunnut tulla minuun. mitä alemmas vajosin itse, sitä enemmän yritin miellyttää häntä. Mutta samalla myös heräsi aggressiot, ja taistelin häntä vastaan jos löi. Se kaikki päättyi törkeään väkivaltaan, en tunnistanut itseäni peilistä enää.
Siitä on 9 vuotta, mutta toipuminen on ottanut koville. Aloin juomaan eromme jälkeen paljon, ja menetin suuren osan ystävistäni. Humalassa olin aggressiivinen (saatoin vetää litsarin kaverille ilman syytä), mokailin pahasti ja en uskaltanut olla yhdenkään miehen kanssa ilman kännejä. Jos joku mies tai nainen kehui vartaloani, muutuin synkäksi. Se kaikki dokailu johti siihen että yritin itsemurhaa ja jouduin hoitoon. Minulla todettiin masennus ja sain antabusta etten joisi. Lääkärit sanoivat että yritän alkoholilla parantaa kipua ja haavoja, mutta että se ei tule onnistumaan niin. Aloitin taideterapian.
Suhteeni alkoholiin muuttui terapian myötä, ja kohtasin selvin päin paljon kipeitä asioita. Enää en diggaile juomisesta, mutta vieläkin pahan päivän sattuessa tunnen sen janon alkoholiin, mutta kieltäydyn vaan.
Katkera silti olen. Vieläkin toivon hyväksyntää niiltä kavereilta jotka eivät kestäneet minua, toivon että he näkevät syyn käytökseeni ja YMMÄRTÄVÄT mitä kävin silloin läpi. Mutta ystäväni eivät kohdanneet vastaavia tilanteita omassa elämässään ja siksi pitivät minua kai hulluna vaan. Olen katkera siitä miten ensimmäinen mieheni vaikutti naiseuteeni ja seksuaalisuuteeni. Olen nyt vasta herännyt huomaamaan miten kaunis ja naisellinen vartalo minulla on, mutta häneltä kuulin aina päinvastaista ja jotenkin menin hänen maailmaansa ja uskoin sen kaiken paskan.
Menee kuukausia opiskeluissa ja uudessa elämässä, ja sitten tulee taas kipuja ja katkeruuksia. Haluisin joskus tehdä lapsia, mutta pelkään että siirrän pelkoni lapsiin ( ja siksi en ole lapsia tehnyt). Ja jos ei lapsiakaan, haluan antaa itselleni mahdollisuuden hyvään elämään. Vaikeinta on ollut antaa anteeksi itselleen. Syytän itseäni siitä että olin niin typerä, alistuva ja kykenemätön suojelemaan itseäni. Toisinaan syytän sukulaistani joka piti psykologinaan-tosin vain ajatuksissa. Hänellä on oma elämä, ja lapsi...en viitsi ottaa esille katkeruuttani.
Miten olette päässeet eteenpäin saman kokeneet? Arvostaisin todella vastauksia.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minun ollu tosi vaikeata hyväksyä oma vartaloni, mikä sai sekä verbaalista että fyysistä nyrkkiä. Sitä ei ole parantanut se että jotkut tyttyöystävät ja miehet ovat kehuneet vartaloani, ja pitävät sitä hyvin naisellisena. Kiusaannun siitä yhä edelleen, ja silloin olen saanut kuulla kommenteja "mitä sä leikit...ylpeätä..tiedät hyvin kuinka kaunis olet", Ja minussa herää ärtymys, se yksinäisyys, eikö kukaan ymmärrä!!! En ole ylpeä, olen ollut raadeltu. Kiusaannun ja hermostun jos vartaloani katsellaan. Onko muilla ollut vaikeuksia hyväksyä vartaloaan ja naiseuttaan? Vaikeuksia ottaa kohteliaisuuksia vastaan rennosti?
Toinen asia, että terapian jälkeen olen pyytänyt anteeksi muutamilta ihmisiltä käytöstäni känniajoilta eron jälkeen ja yrittänyt selittää että olin väkivallan jäljiltä raiteiltani. Käytökseni oli ilkeitä kommentteja, muutaman kerran erehdyin vetämään litsarin, mitä kyllä pyysin anteeksi heti. Mutta eräskin ihminen sanoi:"Kuinka pahasti se muka hakkasi sut? Rikkoko luita?" Vastasin." Ei rikkonut, mutta lääkärit sanoivat, että saan olla iloinen että olen hengissä." Ja sitten vastaanotto on sitä luokkaa että ei vaan kannata yrittää, että laitan vastuun omasta ilkeydestäni väkivallan piikkiin enkä siis ota itse vastuuta sanoistani. Olen janonnut niin paljon anteeksiantoa ja hyväksyntää ettei ole tosikaan...ja tuntuu että mitä enemmän janoan, sitä vähemmän sitä saan. Pitäisi kai jatkaa matkaa, jättää menneet kokonaan, mutta kun ei pysty unohtamaan. No, kaksi ystävää ymmärsi ja toisen kanssa kirjoitellaan ja nähdään silloin tällöin. Mutta ne jotka ei hyväksy mua, ne painaa mieltä.
Ensimmäistä miestäni en ole nähnyt vuosiin, enkä halua nähdä. Minulla ei ole mitään sanottavaa hänelle. Väkivalta teki hiljaiseksi siinä suhteessa. Kertokaa miten olette edenneet? Onko samanlaisia kuin minä, jotka ovat itse väkivallan jäljiltä mokailleet, olleet ilkeitä?
Se ex-miehesi kosti sulle sen OMAA paskaa, eli sitä että sillä "oli pieni". Siksi se haukkui sinua jatkuvasti.
Unohda se ukko.
Nyt ensinnäkin jätät nuo entiset ystäväsi omaan arvoonsa, jos eivät vilpitöntä anteekispyyntöä ole ymmärtäneet, se on heidän pienuuttaan.
Tuo mitä koit poikaystäväsi kanssa lähentelee jo raiskausta. Ellet pysty hyväksymään omaa hyvännäköisyyttäsi ja arvostamaan itseäsi mukavana ihmisenä, suosittelen ihan vilpittömästi ammattiauttajaa, en toivoisi, että heität elämän hukkaan. Se oli traumaattinen suhde, mutta niistäkin on päästävä yli vaikka sitten tukea ottaen.
Sairas ihminen saa toisenkin sairastumaan omalla käytöksellään. Miksi tuhoat elämääsi toisen valheiden takia. Ne eivät ole totta. Tiedän omasta kokemuksesta, että tällaiset asiat loukkaavat ja jättevät pahat jäljet. Itse olen tullut uskoon ja kokenut Jumalan parantavan rakkauden. Minä olen nyt tällaisena hyvä ja aloitan elämäni joka aamu uudestaan. Minun ei tarvitse tulla miksikään ihmeelliseksi, että kelpaisisin. Olen jo arvokas. Tiedätkö, että sielunvihollinen syöttää ajatusmaailmaan tuhoavia ajatuksia. Lue Raamatusta upeita kohtia missä kerrotaan kuinka suuri Jumala on puolellasi. Jumalan tahto on, että sinä voit hyvin. Käännä katseesi masentuneista ajatuksista Häneen, joka tahtoo parantaa kaikki haavasi. Jeesus rakastaa sinua. Jos Hän voi muuttaa narkkarin elämän niin miksei Hän voi muuttaa sinunkin elämäsi. Kuuntele Radio Deitä. Saat sieltä paljon hyviä asioita elämääsi. Päivi Niemen kirjat ja kirja KK-kuolemankauppias kertovat kuinka Jumala rakkaudessaan on muuttanut ihmiselämää. Siunausta sinulle ja kehoittaisin sinua menemään hengellisiin tilaisuuksiin. Rukoile. Jeesus auttaa sinua.
En tiedä olenko selvinnyt ikinä. Aina kun tulee uusi vastoinkäyminen, vanhat asiat tulevat siihen mukaan. Minut raiskattiin lapsena, olin kaunis tanssija. Itselläni oli paljon vääristymiä seksin suhteen. Miehet (ja naiset) ihailivat vartaloani. Aloitin parisuhteen miehen kanssa, joka halusi alistaa minua. Nautin väkivallasta sängyssä, mutta huomasin sen vievän minut psyykkisesti jollekin raja-alueelle, en tiedä mihin... Sanotaan, että ihminen kertaa vanhaa tapahtumaa, mutta ei se ollut sitäkään. Rumuus kiihottaa, vaikka en kestäkään sitä. (?)
Aloitin edellisen jälkeen uuden suhteen tavallisen miehen kanssa. Lihoin "tahallisesti" 25kg. Vihasin vartaloani, jota kaikki halusivat. En kokenut olevani arvokas minkään muun kautta. Nyt olen läski ja mies on yhä vierelläni. Olisin voinut asian kai toisinkin hoitaa. Silti, silti... minun seksuaalisuuteni, suurin nautintoni on väkivaltainen seksuaalisuus.
Hei, ja kiitoksia kommenteista! Luulen, että menen juttelemaan kokemuksista vielä kertaalleen terapeutin kanssa. Se taitaa vaan välillä ottaa enemmän aikaa päästä yli...
Joulurauhaa kaikille!
Ymmärrän tilanteesi ja tunteesi täysin. Olen itse elänyt aikamoisen helvetin nuorena.. kestin 16 vuotiaana 2,5 vuotta henkistä että fyysistä väkivaltaa. Tänä aikana minua käytettiin hyväksi pariin otteeseen, sekä hakattiin reippaasti useimpina päivinä peräkkäin. Myös silloin kun/jos ei auto lähtenyt käytiin. Kun minua hän ei saanut enää kiinni, hän purkasi vihan koiraani, joka täytyi myöhemmin lopettaa aggressiivisuuden vuoksi. Suhteeseen liittyi paljon muutakin, joita en nyt lähde tässä sen kummemmin selittämään, mutta minussa ilmeni kaiken tämän jälkeen myös hyvin ristiriitaisia tunteita itsessäni. En enää ollutkaan se kiltti tyttö, vaan minusta kehkeytyi hymytön ja katkeruutta täynnä oleva nuori. En käynyt suhteen loputtua koskaan juttelemessa ammattiauttajan kanssa, olisi kyllä pitänyt, mutta jotenkin ihmeen kaupalla selvisin jaloilleni itse, ainakin joten kuten. Tänä päivänä jos palaan aikaan, jossa kaikki tämä tapahtui, viha ja sääli sitä ihmistä kohtaan on olemassa edelleenkin. Ja miksei olisi? Hän jätti arvet minuun, ja koen myös seksuaalisuuden välillä, nyt jo harvemmin, hyvinkin ahdistavana sekä pelkään riitoja ja huutoja.. Kuitenkin minusta kasvoi suorasukainen ja teräväkielinen nainen, joka ei enää ota iskuja vastaan, eikä muutakaan mikä minua vahingoittaisi.
Teet ihan oikein, kun haet apua selviytymiseen. Sinussa ei ole mitään vikaa, ex-miehesi on sairas.
Toivon sinulle paljon voimia asian käsittelemiseen.
hei kaikki parisuhteessa väkivaltaa kestämään joutuneet..
Aluksi se tuntuu "normaalilta" Hän lupaa ettei toistu jne. lupauksia lupauksien perään. Lepytyslahjoja ja kauniita puheitä. ulkoisesti kaikki ok mutta kun taas ollan kahden hän muuttuu erilaiseksi.
Suhteesta on vaikea lähteä. Esimerkiksi minä pelkäsin hänen reaktiota "eroilmoitukseen" tuleeko taas turpaan vaiko ei. pitkitin asiaa vuoden puolitoista. kunnes tapasin nykyisen mieheni jonka avulla uskaltauduin irtautua silloisesta suhteestani.
Vaikeinta oli kertomisen aloitus, millä mielellä hän oli ja pelko miten hän reagoisi.
Aina ei tarvitse löytää uutta rakkautta vaan riittää kun on joku tukena. Jos ei ole voi tulla kaipuuta vanhaan suhteeseen, se johtuu vain läheisyyden kaipuusta. Kokeilin pariinotteeseen ja lopulta aina palasin takaisin. Meininki ei muuttunut kuin pahemmaksi. Pahoinpitelyä alkoi tapahtumaan jopa julkisella aikalla mm. ravintolassa. paikalla ja ajalla ei ollut merkitystä.
Kiitän koko sydämestäni uutta ja nykyistä miestäni siitä että palautti uskoni miehiin ja todisti että kaikki miehet eivät ole samanlaisia.
Tarvitset siis vain ihmisen joka kuuntelee ja tukee. On kuulolla kun häntä tarvitset.
zemppiä!