Voi olla että tämä juttuni on hyvin pieni monen muun perheen sisäisiin kiistoihin verrattuna, mutta pahalta tää silti tuntuu. Meidän suvun ongelma on vaikeneminen. Ikävät asiat padotaan sisälle, kaikkeen tuntuu silloin jo sisältyvän epäilyksiä, jtn käsittämätöntä mystisyyttä ja kulissit pitää pitää kunnossa. Pokka pitää vaikka tekisi mieli huutaa, sanoa suoraan tms. Asiat siloitellaan viimeistä silausta myöten ja samalla kokoajan tarkkaillaan ympäristöä : " nyt toi katto mua tolla tavalla, nyt toi selkeesti vihaa mua , ton äänenpaino oli kaikkea muuta kuin antoi ymmärtää" ja sitä rataa..
Kunnes tulee se tilinteon hetki. Otetaan kerran vuodessa se kaksi lasia viiniä, puhelin käteen ja siitä se alkaa : kerrotaan kaikki missä olet loukannut toista, kerrotaan kaikki missä on nähnyt "jotain outoa" ja uskokaa pois, niitä ns. outouksia riittää. Ei auta vaikka kuinka sanoisit että olet käsittänyt sen ja tuon väärin, ei sitä ole niin tarkoitettu. Mitä sen jälkeen? Otetaan itseensä kaikki, alkaa tuttu virsi : olen niin huono ihminen, en tajunnut kuinka epäonnistunut olen. ( Ja oikeastihan se asia ei ole niin).
Kertokaa miten näihin keskusteluihin voi ottaa kantaa, kun et haluaisi maailmansotaakaan pystyyn, vaan keskustella rakentavasti että ei kaikki aina ole sitä miltä on kuulostanut/näyttänyt/tuntunut, kun vastaasi saat pelkkää : kyllä mä tiedän sinut ja kyllä sä osaat loukata. No niin varmaan välillä osaankin, mutta joskus vastaanottaja on myös käsittänyt asiat päin honkia ja ei myöskään itse suostu näkemään omien sanojensa haavoittavuuta. Tottakai välillä on hyväkin tuulettaa tunteita, mutta miksi niitä mieltäpainavia asioita ei voi kertoa aiemmin ja kasvokkain, miksi ne aina pitää setviä kerran vuodessa puhelimitse?
Kunnes tulee se tilinteon hetki. Otetaan kerran vuodessa se kaksi lasia viiniä, puhelin käteen ja siitä se alkaa : kerrotaan kaikki missä olet loukannut toista, kerrotaan kaikki missä on nähnyt "jotain outoa" ja uskokaa pois, niitä ns. outouksia riittää. Ei auta vaikka kuinka sanoisit että olet käsittänyt sen ja tuon väärin, ei sitä ole niin tarkoitettu. Mitä sen jälkeen? Otetaan itseensä kaikki, alkaa tuttu virsi : olen niin huono ihminen, en tajunnut kuinka epäonnistunut olen. ( Ja oikeastihan se asia ei ole niin).
Kertokaa miten näihin keskusteluihin voi ottaa kantaa, kun et haluaisi maailmansotaakaan pystyyn, vaan keskustella rakentavasti että ei kaikki aina ole sitä miltä on kuulostanut/näyttänyt/tuntunut, kun vastaasi saat pelkkää : kyllä mä tiedän sinut ja kyllä sä osaat loukata. No niin varmaan välillä osaankin, mutta joskus vastaanottaja on myös käsittänyt asiat päin honkia ja ei myöskään itse suostu näkemään omien sanojensa haavoittavuuta. Tottakai välillä on hyväkin tuulettaa tunteita, mutta miksi niitä mieltäpainavia asioita ei voi kertoa aiemmin ja kasvokkain, miksi ne aina pitää setviä kerran vuodessa puhelimitse?
Vastaukset 1
Vanhimmat
" Totta kai välillä on hyväkin tuulettaa tunteita, mutta miksi niitä mieltä painavia asioita ei voi kertoa aiemmin ja kasvokkain, miksi ne aina pitää setviä kerran vuodessa puhelimitse? "
Oletko sinä kertonut, puhunut ja sanonut edellä olevan virkkeen asiat herkkähipiäisille, nättinokkaisille, keskenkasvuisille ... sukulaisillesi?