Mies kriiseillyt 2 kk. Keskustella ei tahdo aiheesta. Pariterapiaan ei halua. Tiedän että on miettinyt eroa,minulle ei vain pysty sanomaan mitä tahtoo.,Läheisyyttä ei ole ollut minkäänlaista. Se on jo itsessään ihan hirveää. Tiedän ns. syyt miksi tilanne on tämä.Otan isoimmat syyt niskaani,mutta myös miehessä on omat "vikansa". Hän näkee vain minut syyllisenä joka asiaan. Keskustella ja jopa nauraa pystymme kotona muille jutuille. Tsemppaa lasten,edessä..? Kaksinkin pystymme keskustelemaan ,paitsi ei itse ongelmasta. Sitten hän jäätyy. Taustalle huohottaa myös anoppi joka on aina halunnut eroamme. Tiedän että mies on hänelle kertonut tunteistaan. Miksi ei minulle? Avioliittoa takana jo 16v. Olen niin ahdistunut ja rikki. En tiedä mitä tehdä? Erota en haluaisi.
Kauanko pitää jaksaa odottaa?
rikkinäinen
7<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Selkeä juttu: ilman pariterapiaa suhteestanne ei varmasti tule mitään eikä pariterapiakaan sitä takaa. Nykyään pariterapiassa saa kyllä hyvän pohjan myös eroasioille, jos ero on se vaihtoehto mihin päädytte. On ns.eroterapiaa. Asiat kannattaa hoitaa kuntoon. Mutta kannattaa hyväksyä myös se, että vaikka eroa et haluaisi, et itse välttämättä voi sitä estää. Jos toinen ei tilanteessanne halua/pysty/viitsi tms. asioille tehdä mitään, ts. osallistua suhteen korjaamiseen niin sinun tulee hyväksyä se ja ero on edessä. Se nyt vaan menee niin että tässä elämäsä ei kuule yleensäkään saa sitä mitä haluaa ja omalla tekemisellä ei siihen ole välttämättä mitään vaikutusta.
Jätä itse eropaperi. Nykäisy johonkin suuntaan on parempi kuin ikuinen piina epävarmuudessa.
Aivan niin kuin vinkkivinkki sanoi :" omalla tekemisellä ei siihen ole välttämättä mitään vaikutusta."
Koin juuri tuon saman kolme vuotta sitten, ei tahtonut keskustella, ei terapiaa, eikä läheisyyttä...sitten muutaman kuukauden päästä pommi ja ero...ei auttanut mikään ja meillä yhteisiä vuosia yli 20... lapset, jotka jo teinejä
Jälkeenpäin olen ajatellut että mies oli suunnitellut tätä jo vuoden, ylikin, ei siihen olisi auttanut maammelaulukaan..
Nyt alan jo olemaan sinut asian kanssa, mutta vaikeaa on ollut, terapioissa sekä eroseminaareissa juostu. Ihan hyviä sinällään, koska niissähän saa vertaistukea.
Ikävä ei ole enää miestä, enpä ole häntä nähnytkään eron jälkeen, emmekä ole missään tekemisissä, mutta sitä entistä elämää kaipaan joskus, matkoineen, perheenä ym...
Mutta tsemppiä sinne, elämä jatkuu
Jatkuuko? Missä vaiheessa sen huomaa?
Ei missään, jos jää suremaan ja murehtimaan. Kun ryhdistäytyy ja ottaa elämästään kiinni, kantaa siitä vastuun, niin sitten elämä voi jatkua.
Onko miehellä toinen?
En oikein millään usko että olisi.. Toki koskaan ei voi 100% varma olla.