Olen naimisissa ja lapsiakin on. Mieheni ei ole koskenut minuun seksuaalisesti yli neljään vuoteen. Hän on sairastunut parantumattomaan sairauteen ja pistää seksittömän elämämme sen piikkiin. En ihan usko että kyse on sen sairaus. Mielestäni seksi kuuluu suhteeseen ja läheisyydet jne. Niitä ei vain meillä enään ole. Emme riitele tai kinastele. Tunteet on jo kuolleet molemmin puolin. En voi sanoa että rakastan miestäni. Eikä varmaan miehenikään voi sanoa rakastavansa minua.
Olen koko avioliittomme ajan ollut uskollinen ja hyvä vaimo. Nyt en enään niinkään hyvä sillä olen tehnyt syrjähyppyjä viimeisen puolen vuoden aikana. Olen syrjähypyt tehnyt aina saman miehen kanssa. Valitettavasti otin tunteeni mukaan syrjähyppyyn ja ihastuin suunnattomasti siihen mieheen. Tiedän että meistä ei ikinä tulisi mitään mutta kyllä ihastunut saa olla.
Huomasin että kelpaan monelle miehelle tällaisena kuin olen mutta omalle miehelleni en kelpaa. Haluaisin ehdottaa vapaata suhdetta. En vain tiedä miten sen sanoisin. Olen kaikki nämä vuodet pistänyt itseni syyksi etten ole seksuaalisesti viehättänyt miestäni. Olen syyttänyt vain itseäni. Voihan vika olla minussa en sitä kiellä mutta huomasin että kyllä muut miehet ovat kiinnostuneet minusta joten ei vika ole minussa.
No kuitenkin...een halua elää avioliitossa jossa ei ole mitään. Olen kuitenkin liian pelkuri ottamaan avioeron.
En kysy tällä kirjoituksella mitään mutta omia mielipiteitä saa laittaa. Olen valmis vapaaseen suhteeseen ja valmis siihen että miehenikin saisi tapailla muita.
Olen koko avioliittomme ajan ollut uskollinen ja hyvä vaimo. Nyt en enään niinkään hyvä sillä olen tehnyt syrjähyppyjä viimeisen puolen vuoden aikana. Olen syrjähypyt tehnyt aina saman miehen kanssa. Valitettavasti otin tunteeni mukaan syrjähyppyyn ja ihastuin suunnattomasti siihen mieheen. Tiedän että meistä ei ikinä tulisi mitään mutta kyllä ihastunut saa olla.
Huomasin että kelpaan monelle miehelle tällaisena kuin olen mutta omalle miehelleni en kelpaa. Haluaisin ehdottaa vapaata suhdetta. En vain tiedä miten sen sanoisin. Olen kaikki nämä vuodet pistänyt itseni syyksi etten ole seksuaalisesti viehättänyt miestäni. Olen syyttänyt vain itseäni. Voihan vika olla minussa en sitä kiellä mutta huomasin että kyllä muut miehet ovat kiinnostuneet minusta joten ei vika ole minussa.
No kuitenkin...een halua elää avioliitossa jossa ei ole mitään. Olen kuitenkin liian pelkuri ottamaan avioeron.
En kysy tällä kirjoituksella mitään mutta omia mielipiteitä saa laittaa. Olen valmis vapaaseen suhteeseen ja valmis siihen että miehenikin saisi tapailla muita.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Jos toivot mielipiteitä asiaan, niin voin kertoa omani, jos haluat kuulla. Olen ollut itse aikanaan kaksi kertaa naimisissa, ja tiedän aikalailla nuo tunteet joista kirjoitit.
Ota ap avioero. Avoin liitto onnistuu harvoilla.
Aivan kuin meilä.Seksiä ei enää moneen vuoteen.Mitään ei oikeastaan ole jäljellä.Kunhan tässä pidetään kämppää yhdessä pystyssä.
Miltä sinusta tuntuisi, jos se olisitkin sinä joka on sairastunut parantumattomaan sairauteen, ja miehesi jättäisi sinut koska ei saa sinulta seksiä?
Miltä sinusta tuntuisi olla parantumattomasti sairaan miehen puoliso, joka ei kykene olemaan mies aviovaimolleen neljään vuoteen? Aivan, sinulla ei ole aavistustakaan mistä on kysymys. Vain asianomainen itse tietää. Onkohan kyseessä miehen psyykenpuolen sairaus?
Hän joka kaiken tietää ja on itse synnitön, heittäköön ensimmäiset kivet = moitteet.
Miehelläni oli jo alapään toiminnan kanssa ongelmia ennen sairautta joten en usko että voin laittaa sairauden piikkiin seksittömää elämää. Eikä mieheni ole edes halukas keskustelemaan asiasta. Entä hellyys, toisesta kiinni pitäminen? Ei niitäkään ole meidän liitossa. Silloin kun ne puuttuu niin olemme vain kaveri pohjalla. Jos itse olisin sairastunut niin antaisin miehelleni luvan käydä vieraissa. Ihmisillä on oikeus seksiin.
Entäs jos onkin aavistus tai jotain vastaavaa? Mitä sinä minun tilanteestani tiedät sen enempää?
Miltä sinusta tuntuisi olla esimerkiksi kehitysvammaisen vanhempi? Joutua huolehtimaan tästä kuin pienestä lapsesta koko elämänsä? Tai jos sama sattuu omalle vanhemmalle? Entäpä jos itse joudut sellaiseen tilanteeseen? Joskus elämän valinnat johtavat sellaiseen tilanteeseen jossa tilanteessa ei ole kehumista. Jos se osuu omalle kohdalle sitä ei ole pakeneminen. Mutta jos se sattuu lähimmäiselle mikä oma puolisokin on, silloin itsekkäät pakenevat ja välittävät jäävät.
Ja mitä sillä on merkitystä onko se psyykepuolen sairaus vai ei? Oletko itse niitä "synnittömiä" joiden mielestä psyykepuolen sairauksista parantuminen on vain itsestä kiinni?
Mutta turhaahan tästä on sinun kanssasi keskustella, koska kyllä tuolla kommentilla jo osoitit, että ei sillä rakkaudella ja välittämisellä niin väliä, mutta munaa/pimppaa on saatava.
Jos tästä oli merkkejä jo ennen sairastumista, mikset tehnyt päätöstäsi jo silloin? Jos hellyyskin oli kadoksissa, eikä mies ollut halukas keskustelemaan niin silloin olisi ollut aika tehdä johtopäätöksiä että haluatko jatkaa liiton ja lasten vuoksi vai haluatko elää erilaista elämää. Et valinnut kumpaakaan, joten valitsit pettäjän tien. Ja sen jälkeen miehesi sairastui. Sori vaan, mutta ymmärrystä pettäjälle ei minulta heru, oli se mies taikka nainen.
Ja jos olet pitänyt salaista sivusuhdetta olet aika jäävi sanomaan "sallisin saman miehelleni". Näinköhän olisit suhtautunut yhtä hyväksyvästi asiaan, jos asiat olisivat toisin päin ja sinä olisit se joka ei syystä tai toisesta haluakaan seksiä.
Mutta hei, onhan sinulla sellainen vaihtoehto, että kerrot miehelle rakastajastasi. Joko hän ei piittaa jolloin voit ihan rauhassa jatkaa sivusuhdettasi, tai jos hän piittaa, niin sittenhän se ero on helpompi, ei tarvi tuntea syyllisyyttä sairaan miehen jättämisestä.
Tiedän miltä tuntuu olla sairaan lapsen äiti sillä olen sitä. Auttaisin ja hoitaisin miestäni mutta en voi koska en enään tunne häntä kohtaan mitään. Ja mieheni on itse tainnut ihastua jo kauan sitten yhteen naiseen jo sairastaa lähes samaa kuin mieheni. Annoin miehelleni jo luvan käydä sen naisen luona ja vielä kun saisin hänet toteuttamaan menonsa sinne. Olen onnellinen mieheni puolesta jos hän löytäisi rakkauden. Hän ei vain kykene osoittamaan rakkautta minulle ja lasten takia yhdessä olemme edelleen.
No siinä tapauksessa en kyllä ymmärrä miksi olette jatkaneet näinkin pitkään, jos kumpikaan ei enää osoita mitään tunteita toisiaan kohtaan mutta muita kohtaan niitä olisi senkin edestä.
En eroa sen takia että perhe on ainoa asia joka pitää mieheni liikkeellä. Vielä niin kauan kun jaloilla voi kävellä edes vähän on sen sairaus paremman puolella.
Mieheni ei sairasta mielenterveys ongelmaa.
Tiedän mieheni pettäneen aikoinaan minua useasti mutta olen vain hyväksynyt asiat. Mieheni kiinnostui yhdestä naisesta pari vuotta sitten ja olen antanut hänelle luvan käydä kyseisen naisen luona. Vielä kun saisin hänet menemään sinne. Ja olen ja olisin onnellinen mieheni puolesta jos hän löytäisi naisen kenestä välittää.
En ole tunteeton idiootti mutta itse en voisi ikinä mieheni omaishoitajaksi ryhtyä. Siihen on monta syytä miksi en. Omien lasteni omaishoitajaksi ryhtyisin välittömästi mutta en mieheni.
Emme ikinä riitele mikä on ehkä huono asia. Mutta sekin sanoo jo jotain suhteesta. Mieheni ei halua edes keskustella suhteesta koska hän kieltää kaiken. Voinhan minä puhua mutta ainoa joka kuuntelee on seinät joten olen mielummin puhumatta.
Olen pyytänyt miestäni käyttämään edes hetken päivässä minuun. Vaikka pitämällä pari minuuttia kiinni mutta ei. Sehän ei ole paljon mielestäni vaadittu.
Voin elää avioliitossa niin kauan kuin se kestää mutta haluan mieheni olevan onnellinen ja minun olevan onnellinen.
Olen syyllistänyt aina itseäni että vika on minussa enkä kelpaa kenelläkkä. Ehkä niin onkin. Mutta kyllä jokainen ihminen ansaitsee hellyyttä, läheisyyttä ja seksiä ja rakkautta.
En ole missi tyyppiä ja tiedän olevani vaikea luonteeltani :) mut niinhän me kaikki. Jokaisessa on vikoja joka suuntaan.
Olemme onneksi molemmat sosiaalisia ihmisiä ja tosi suorasanaisia muita ihmisiä kohtaan. Siksi tulemme ihmisten kanssa toimeen.
Kun vain löytäisin miehelleni naisen kehen hän rakastuisi olisi kaikki helpompaa.
Tietenkin mielestäsi ihmisillä on oikeus kaikkeen keinoista välittämättä??? Erotkoon jos on juostava vieraiden miesten housuihin. Parempi sekin kuin huo.... jatkuvasti!!
Ehdottomasti tuollaisessa tilanteessa vapaa suhde, jos ei halua erota. Itse en voisi edes kuvittelakaan seksitöntä parisuhdetta. Menetät ja kärsit vain, jossain vaiheessa olet pahasti katkeroitunut kun vuodet menneet hukkaan. Nyt nainen seksiä hakemaan ja äkkiä ;)
Vaikea sanoa onko tarina totta ollenkaan? Vai jotain muuta? Mutta jos on on noin tilanne, niin ehdottaisin kyllä hakeutumaan jonkinlaiseen pariterapiaan tms. ammatti-ihmiselle, sillä suhteenne kuulostaa kyllä ennemmin jonkinlaiselta mulle-sulle-kilpailulta, parisuhdepeliltä enemmän kuin kahden aikuisen yhteiselämältä.
Tuollaisella "suhdepelillä" jossa vahditte toistenne siirtoja ja vastasiirtoja teette helposti suhteestanne ennemmin "helve tin" kuin paratiisin, jollainen kahden aikuisen, suhde parhaimmillaan voisi olla.
Tuttu tarina. Jos on jokin pitkäaikaissairaus, niin se ei todellakaan ole mikään automaattinen peruste sille, että suhteesta tulisi seksitön tai ettei voisi osoittaa toiselle hellyyttä. Todella itsekästä puuhaa mieheltäsi. Olen kokenut saman - sis tilanteen kun puoliso uppoutuu marttyyrina sairauteen, joka oikeasti ei kuitenkaan rajoita sitä etteikö voisi iloita elämästä. Mutta kun ei niin ei. Aikani ymmärsin, myötäilin jne. Mutta pelkkä sairaus ei saa määrittää koko elämää.
Myös seksuaalisuuden osalta olen päätynyt samaan ratkaisuun kanssasi. Rinnakkaissuhde on rikastuttanut elämääni ja purkaa selkeästi stressitasoa.
Jos toipumisen toiveita ei ole niin onhan aina mukautumisen mahdollisuus eri variaatioineen.
Olin 67v kun minulle tehtiin 3kk:n välein kaksi paksusuolen syöpäleikkausta jotka aiheuttivat pahan häiriön käytännön seksiin. Ensimmäisen jakson alkuviikot olin vetämättömissä joka suhteessa.
Toinen leikkaus aiheutti ylivoimaisia käytännön esteitä joista toipuminen vaati muutaman kuukauden.
Tilanne normalisoitui vasta noin 6kk:n jälkeen alusta lukien.
Ko. jakson aikana oli niin paljon leikkausten jälkimaininkeihin liittyvää touhua, ettemme juurikaan muusta keskustelleet mutta koskaan en huomannut vaimoni taholta mitään tyytymättömyyden merkkiä. Olipahan minussa muutakin hoitamista.
Viimeiset reilu 3-vuotta on ollut normaalia aikaa eikä elintoiminnoissa ole havaittavissa mitään heikkenemistä. Ilmeisesti katastrofikauden odotettavissa oleva ohimenevyys vaikutti vaimoni kärsivälliseen asenteeseen mutta esimakua kuvaamastasi tilanteesta saimme riittävästi.