Olen yrittäjä ja suurperheen äiti. Parisuhteessa kaikki kait ok... Miehelle riittää seksi, läheisyyttä ei ole. Luonteeltamme olemme vastakohtia miehen kanssa. Mies on hyvin tarkka omasta turvallisuuden tunteestaan. Omat kulissit on pidettävä pystyssä ( lähinnä siis miehen kulissit ei minun ). Elämässä ei oteta riskejä. Tavoitteita tai haaveita ei ole. Kaikki on mahdotonta tai älytöntä ( varsinkin, jos uskallan ehdottaa jotakin ).
Olen lukuisia kertoja sanonut miehelleni etten ole nykyisessä elämäntilanteessa onnellinen. Hänen mielestään jäkätän ja olen hankala sekä pistän mieheni kärsimään.
Kaipaan läheisyyttä ja yhteisiä tulevaisuuden suunnitelmia. Haluaisin, että mieheni kunnioittaisi minua ja antaisi joskus positiivista palautetta tai tukea. Olen luonteeltani sponttaani ja innostun helposti. Olen, myös optimistinen sekä puhelias.
Mieheni kaikesta kunnollisuudestaan huolimatta loukkaa minua ylimielisellä ja välinpitämättömällä asenteella. Minun toiveet ja hyvinvointi ovat listalla aina miehen turvallisuuden tunteen säilyttämisen tiellä.
Lukuisat keskustelut sekä tunnustukseni ahdistuksesta sekä pahoinvoinnista suhteessa menevät kuuroille korville. Olen kuulemma pilannut mieheni elämän, kun en osaa elää täysin hänen pillinsä mukaan. Miehen kaikki huudot ja hermojen menettämiset ovat minun syytä. En saa miestä ymmärtämään. Aina, kun yritän mies koteloituu tai saa raivo / itkukohtauksen. Anteeksi hän ei pyydä.
Kuvio siis menee näin: Avaudun miehelleni siitä, että en voi suhteessa hyvin. Mies ei vastaa ja myöhemmin alkaa huuto / itkukohtaus. Kaikki johtuu aina minusta eikä miehessä ole mitään vikaa. Minä kuulemma aiheutan miehen huonon käytöksen jankuttamalla samasta asiasta. Itkukohtauksen tullessa joudun tekemään tunnin / kahden kestävän työn kannustamalla ja kehumalla sekä ratkomalla ristiriitoja ( yksikseni puhun ja mies nyyhkyttää ).
Itselleni jää joka kerta iso möykky rintaan kalvamaan. Asia ei muutu miksikään, mutta minä olen se, joka sovittelee.
Pahoinvointi riitojen kalvaa minua, kun mies ei ole moksiskaan. Myöhemmin riitelemme taas samasta asiasta, mutta eihän se mitään muuta. Minusta tulee jälleen se loppuun ajettu jäkättävä turhake.
Mies ei juo eikä kait petäkään. Eli paras jaksaa eikä aina valittaa...
Olen lukuisia kertoja sanonut miehelleni etten ole nykyisessä elämäntilanteessa onnellinen. Hänen mielestään jäkätän ja olen hankala sekä pistän mieheni kärsimään.
Kaipaan läheisyyttä ja yhteisiä tulevaisuuden suunnitelmia. Haluaisin, että mieheni kunnioittaisi minua ja antaisi joskus positiivista palautetta tai tukea. Olen luonteeltani sponttaani ja innostun helposti. Olen, myös optimistinen sekä puhelias.
Mieheni kaikesta kunnollisuudestaan huolimatta loukkaa minua ylimielisellä ja välinpitämättömällä asenteella. Minun toiveet ja hyvinvointi ovat listalla aina miehen turvallisuuden tunteen säilyttämisen tiellä.
Lukuisat keskustelut sekä tunnustukseni ahdistuksesta sekä pahoinvoinnista suhteessa menevät kuuroille korville. Olen kuulemma pilannut mieheni elämän, kun en osaa elää täysin hänen pillinsä mukaan. Miehen kaikki huudot ja hermojen menettämiset ovat minun syytä. En saa miestä ymmärtämään. Aina, kun yritän mies koteloituu tai saa raivo / itkukohtauksen. Anteeksi hän ei pyydä.
Kuvio siis menee näin: Avaudun miehelleni siitä, että en voi suhteessa hyvin. Mies ei vastaa ja myöhemmin alkaa huuto / itkukohtaus. Kaikki johtuu aina minusta eikä miehessä ole mitään vikaa. Minä kuulemma aiheutan miehen huonon käytöksen jankuttamalla samasta asiasta. Itkukohtauksen tullessa joudun tekemään tunnin / kahden kestävän työn kannustamalla ja kehumalla sekä ratkomalla ristiriitoja ( yksikseni puhun ja mies nyyhkyttää ).
Itselleni jää joka kerta iso möykky rintaan kalvamaan. Asia ei muutu miksikään, mutta minä olen se, joka sovittelee.
Pahoinvointi riitojen kalvaa minua, kun mies ei ole moksiskaan. Myöhemmin riitelemme taas samasta asiasta, mutta eihän se mitään muuta. Minusta tulee jälleen se loppuun ajettu jäkättävä turhake.
Mies ei juo eikä kait petäkään. Eli paras jaksaa eikä aina valittaa...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Te ette ole samalla tunnetasolla lainkaan ja mies käyttäytyy kuin 5v uhmaikäinen.Kumpikaan ei ole onnellinen.. Eroa ja ala elää-saat takuulla aikuisemman miehen itsellesi ja tunnepuolikin voi toimia.
Minun avovaimo sanoi rakastavansa minua kun minä huomioin aina sitä ja ollan tosi läheisiä. Kyllä minulle on tärkeää se mitä nainen kumppani ajattelee ja haluaa viettää aikaa kanssani. Pelkkä seksin harrastaminen ei ole parisuhde. Ei elämässä mitään riskejä kannata ottaa, suunnitellaan tulevat jutut yhdessä. Minun avovaimo on myös yrittäjä ja menestyy hyvin. On kysynyt minulta aina neuvoja ja vaikka en tiedäkkään mitään yrittämisestä mutta ilmeisesti hyvin menee kun se ostaa minulle kaiken mitä haluaisin. Jos et voi hyvin suhteessasi nin eroa jos miehesi ei huomioi sinua.
Ulkopuolinen keskusteluapu olisi paikallaan onnettoman rakkauselämän saattamiseksi uuteen kukoistuskauteen.
Kumpikin teistä hakee nyt toisiltaan mahdottomia, sitä mitä toinen ei pysty tarjoamaan, vaikka sisimmässä olisi halu olla toiselle se paras ja rakkain. Tarpeet eivät kohtaa.
Ihmettelen, onko aina ollut tällainen epätasapaino. Vai onko se eletyn elämän seurausta? Johonkin te toisissanne olette joskus rakastuneet ja aloittaneet parisuhteen. Missä ne alkuteemat nyt ovat, kun arkenne on kokenu haaksirikon surullisella tavalla.
Miehesi vaikuttaa pelokkaalta ja masentuneelta, ilmeisesti hän ahdistuu sinun toiveestasi ja päinvastoin.
Ehkä on parempi olla vaatimatta ihmeempää mieheltä. Perusluonnetta on kummankaan vaikea muuttaa. Jos ei ole spontaani ja ulospäin suuntautunut, niin ei ole ja taas päinvastoin.
Armollista suhtautumista olisi syytä opetella niin sinun kuin myös miehesi. Raivokohtaukset inhottavuudestaan huolimatta kuin hätähuuto, mutta erittäin epäsopiva mieheltä. Samoin miehen nyyhkeet eivät herätä kunnioitusta ellei kyseessä ole äärimmäinen suru kohdannut häntä. Muussa tapauksessa naisen on erittäin vaikea nähdä itkuisessa miehessä maskuliinia voimaa.
Tarvitsette molemmat erikseen ja yhdessä puolueettoman kuuntelijan ja auttajan, joka luotsaa teidät pois kivikoista.
Mitä itse voisit tehdä heti kärkeen... lopettaa ainakin pahempi "jäkättäminen" eli jotenkin koittaa olla vaatimatta läheisyyttä, jos mies ei kykene eikä osaa. Tämä ei tarkoita, ettetkö olisi oikeutettu kokemaan läheisyyttä. Toki olet, niin kuin jokainen nainen ja mies.
Miestäsi oli ehkä lähestyttävä toisin, että hänen rakkauden kaivonsa täyttyisi, että voisti ammentaa sieltä, mitä ammennettavissa on.
Erilaisuuden hyväksyminen ei tarkoita raivokohtuksien hyväksyntää. Sille olisi saatava piste ja hänen olisi opittava itsehillintää.