Voiko surusta päästä yli,jätti mun niin yksin
miten pääsee yli
Parkuja
4106
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Luulin että meillä on paljon ystäviä,nyt ne on hakusessa .Kaikki vaimon peruja,nyt ne katoaa,pari kyllä pitää yhteyttä.
Tuo yksinäisyyden tunne on tuttua.
Vaimoni kuoli 11 vuotta sitten ja vaikka ihmisiä (sukulaisia) pyöri ympärillä tunsin olevani kuitenkin yksin.
Monet kritisoivat uuden suhteen aloittamista nopeasti mutta jos kokee olevansa todella yksin niin ainoa apu on hakea seuraa.
Onko se sitten kaveripohjaa vai jotain syvempää.
Itse löysin naapuripitäjästä leskeksi jääneen rouvan joka oli myös kyllästynyt yksin olemiseen joten siitä se lähti.
Edelleen olemme yhdessä ja todennäköisesti niin pitkään kunnes taasen tulee ilmoitus avioliiton loppumisesta.
Jotkut kritisoivat sitä että loppuipa suru lyhyeen, eihän se sitä tarkoita.
Mullameni useita vuosia ennenkuin pääsin surusta kokonaan irti vaikka uusi kumppani oli kuvioissa.
Kritisoijat ovat sellaisia moraalisoijia joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia tai sitten he ovat "marttyyreita" jotka vaalivat surua ja ylläpitävät sitä saaden sillä kunnioitusta muilta.
Hei sinä! Kyllä surusta pääsee yli pikku hiljaa ; pienin askelin.
Osa ystävistäsi ei varmaankaan tiedä mitä sinulle sanoa vaikka oikeastaan ei tarvitsisi sanoa yhtään mitään. Voimia sinulle - aika parantaa. Tiedän sen. Rakas miesystäväni kuoli vajaa yhdeksän kuukautta sitten. En häntä koskaan unhoita - kulkee rinnallani sydämessäni joka päivä.
Miksi hätäillä surun kanssa. Tässä maailmassa hätäillään jo joka asiassa.
Surun kanssa ei missään tapauksessa saa hätäillä, vaan suru tulee surra meni siihen vaikka useampi vuosi, mutta sureva vain tietää millainen olo on, kun suru murtaa.
Hyvinkin pienet asiat voi laukaista surun ja itkun, joita ulkopuoliset pitää mitättöminä asioina, jotka sureva kokee merkityksellisinä.
Eilen alkoi itkettämään sellainenkin asia, kuin saunan muovinen lattiakaivon kansi.
Muistan, kun se oli vähän likainen ja isä pesi sen.
Se olikin niitä viimeisiä puuhia, joita isä sairauden loppuajan lähestyessä vielä halusi tehdä ja kyllä se vaan alkoi itkettämään, kun sitä muistelee.
Isä halusi vielä touhuta erilaisia asioita, vaikka olikin vakavasti sairas.
Myös sen muistan, kun vaihdoin autoon talvirenkaat viime syksynä, niin isä olisi halunut olla mukana vaihtamassa talvirenkaita autoon, mutta isän voimat olivat huvenneet niin vähiin, että isä istuskeli rappusilla ja katseli, kun minä vaihdoin talvirenkaat autoon.
Isä halusi olla monessa asiassa mukana ja tuokin asia alkaa itkettämään, kun isä ei enää ole mukana noissakaan touhuissa.
Tuntuu vaan epätodelliselta, kun isää ei enää näe tässä elämässä, eikä isä tule vastaan, vaikka etsisit mistä tahansa.
Tulisipa isä vastaan, niin antaisin kaikki perinnöt, säästöt ja omisuudet.
Isä on niitä miljardeja kertaa miljardeja arvokkaampi.