Olen niin jumalaton, etten pysty kunnolla edes katumaani
Kuin nöyryyttävää onkaan huomata jatkuvasti omassa arkielämässä, että vuosikymmeniä uskossa olon jälkeenkään, en ole päässyt elämässäni irti synneistäni. Ehkä matkan varrella on joitakin synnin harjoittamisen muotoja pudonnut pois. Mutta on monia syntejä, joihin huomaan joka päivä lankeavani.
Minun ei tarvitse muuta kuin tarttua Jeesuksen Vuorisaarnaan tai vaikkapa Efesolaiskirjeen lukuun kolme ja neljä tai Roomalaiskirjeen lukuun 12. Silloin heti huomaan, että tuossa ja tuossa taas ja taas rikon Jumalan sanan. En ole synnin voittaja. Mielelläni lainaan erästä pientä ajatusta. En tiedä mistä olen sen löytänyt, mutta se kuvaa verrattomalla tavalla tätä synnin kietomaa sisintämme: "Olen iloinen siitä, että olen nöyrä. Samalla olen kuitenkin vähän surullinen siitä, että olen iloinen siitä, että olen nöyrä. Pohjaltani olen kuitenkin iloinen siitä, että olen surullinen siitä, että olen iloinen siitä, että olen nöyrä."
"Kaikkein vilpittömimmissäkin kristityissä, joilla on eniten rakkautta ja Jumalan pelkoa, on paha luonto kuitenkin aina epäpuhdas. Toisinaan he tuntevat tämän niin selvästi, että ovat valmiit luopumaan kilvoituksesta. He kokevat välinpitämättömyytensä ja epäuskonsa, itsevarmuutensa ja kovuutensa suorastaan kauhistuttavaksi. Rukouksissa ei ole elävää henkeä, he eivät osaa rakastaa lähimmäistään. Tämän lisäksi tulee kaikki kelvottomat ajatukset, joita heidän sisimmässään liikkuu, kaikki kärsimättömyys, viha ja kateus" (Rosenius, Vanhurskaana Jeesuksessa, 40)
Miten vanha Siionin virsi sanoikaan: On kylmä sydämemme ja suuri kovuutemme. Ken heltymään sen saisi nöyräksi taivuttaisi? Ei sateet, salamatkaan, ei liekit palavatkaan sen aatamillisuutta voi murtaa, luoda uutta. Se itkee iskun alla, vaan kuritus kun laantuu, se entiselleen taantuu" (Siionin virsi 64)
http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/teemat/teemat3a.htm
Kuin nöyryyttävää onkaan huomata jatkuvasti omassa arkielämässä, että vuosikymmeniä uskossa olon jälkeenkään, en ole päässyt elämässäni irti synneistäni. Ehkä matkan varrella on joitakin synnin harjoittamisen muotoja pudonnut pois. Mutta on monia syntejä, joihin huomaan joka päivä lankeavani.
Minun ei tarvitse muuta kuin tarttua Jeesuksen Vuorisaarnaan tai vaikkapa Efesolaiskirjeen lukuun kolme ja neljä tai Roomalaiskirjeen lukuun 12. Silloin heti huomaan, että tuossa ja tuossa taas ja taas rikon Jumalan sanan. En ole synnin voittaja. Mielelläni lainaan erästä pientä ajatusta. En tiedä mistä olen sen löytänyt, mutta se kuvaa verrattomalla tavalla tätä synnin kietomaa sisintämme: "Olen iloinen siitä, että olen nöyrä. Samalla olen kuitenkin vähän surullinen siitä, että olen iloinen siitä, että olen nöyrä. Pohjaltani olen kuitenkin iloinen siitä, että olen surullinen siitä, että olen iloinen siitä, että olen nöyrä."
"Kaikkein vilpittömimmissäkin kristityissä, joilla on eniten rakkautta ja Jumalan pelkoa, on paha luonto kuitenkin aina epäpuhdas. Toisinaan he tuntevat tämän niin selvästi, että ovat valmiit luopumaan kilvoituksesta. He kokevat välinpitämättömyytensä ja epäuskonsa, itsevarmuutensa ja kovuutensa suorastaan kauhistuttavaksi. Rukouksissa ei ole elävää henkeä, he eivät osaa rakastaa lähimmäistään. Tämän lisäksi tulee kaikki kelvottomat ajatukset, joita heidän sisimmässään liikkuu, kaikki kärsimättömyys, viha ja kateus" (Rosenius, Vanhurskaana Jeesuksessa, 40)
Miten vanha Siionin virsi sanoikaan: On kylmä sydämemme ja suuri kovuutemme. Ken heltymään sen saisi nöyräksi taivuttaisi? Ei sateet, salamatkaan, ei liekit palavatkaan sen aatamillisuutta voi murtaa, luoda uutta. Se itkee iskun alla, vaan kuritus kun laantuu, se entiselleen taantuu" (Siionin virsi 64)
http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/teemat/teemat3a.htm
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.