Liian katkeroitunut/kyyninen parisuhteeseen?

Kyllä sinä ainakin nyt olet liian katkeroitunut parisuhteeseen, mutta voit tietenkin muuttaa sitä jos haluat.
Olit nuorena nuori ja sinulla oli akne. Kannat katkeruutta toisten TEINI-IKÄISTEN ajatuksista. Korostan tuota siksi, että usein unohdamme että kyllä, lapsena sanoo hölmöjä asioita, teininä on aika eri asiat arvossa kun nuorena aikuisena ja ne saattaa siitä kuule vieläkin muuttua. Olet itsekin sanonut takuulla hölmöjä asioita ja loukannut jotakuta, tehnyt asioita mitä ainakin pitäisi katua. Ihminen on todella pönttö joskus. Itsekin toivottavasti olet kuitenkin 10 vuodessa kasvanut ja arvomaailmasi kehittynyt.

Eihän sinun tarvitse niistä luokkakavereistasi tykätäkään eikä juuri heidän huomiostaan olla imarreltu, en vaan ymmärrä, miksi tuomitset kaikki muutkin ihmiset sen mukaan? Omaat todella huonon omanarvon tunnon ja nuo tuon aikaiset tapahtumat vaikuttavat itsetuntoasi korventaen edelleen. Koet että nyt kelpaat vaan hyvän toimeentulosi takia ja kun ulkonäkösi on parantunut. Olisit saattanut kelvata silloinkin haukkujista huolimatta jollekin, sillä tiedän ihan tasan pahastakin aknesta huolimatta seurustelleita, mutta et nähnyt näiden ilkeilijöiden takia kuin oman kelpaamattomuutesi. Nytkin saatat olla muutakin kuin entinen aknepoika jolla on katkera mieli = sinusta saattaisi olla joku kiinnostunut luonteenkin takia, mutta et edelleenkään nää mitään. He muuttuivat, sinä et. Kiusaat siis itse itseäsi ja olet jo vuosia pitänyt itse itseäsi niin arvottomana, että maksat seksistäkin ja tyydyt pinnallisiin suhteisiin: et usko että sinua voi rakastaa. Eikä niin tapahdukaan, koska uskot niin. Olet katkera koska et usko olevasi rakkauden arvoinen.

Sinun kiusaamisesi oli väärin, ja tietenkin kaikki ilkeily on! Mutta sinä itse kohtelet itseäsi arvottomasti ja misantrooppisena kusipäänä saatkin elää oman vihasi kanssa. Kiusaat itse itseäsi, halveksut itseäsi, elämääsi, seksuaalisuuttasi, kelpaavuuttasi ja kieltäydyt paranemasta. Akne ehkä parani iholtasi, mutta sieluusi se on tuntunut syöpyvän.

Minusta sinun kannattaisi pyrkiä paranemaan, ehdottomasti. Koska rakkaudettomuudesta on sinulle kaikkein pahimmat seuraukset. Jopa huora löytää rakkauden, jos pitää itseään rakkauden arvoisena, sinä et. Lopulta sinusta muuttuu narsisti tms. ja joudut puolustautumaan tyhjyydeltä niin rajusti, ettet ole enää itsekään muuta. Olet nyt jo 29-vuotias etkä nuorene yhtään. Nuoruutesi oli ja meni jo ja nyt olet itse edelleen haaskannut aikaasi aknelle ja katkeruudelle 10 vuotta. Kohta et ole edes nuori aikuinen vaan katkera keski-ikäinen. Vain rakkaus ja ilo tekee meistä onnellisia. Jos et siis halua näivettyä ja kuolla sisältä (omaa syytäsi lopulta) niin todellakin, sinun pitää opetella rakastamaan ja antamaan anteeksi. Itsellesi, muille, aknelle... Koska se on tie vapauteen. Voisit olla myös onnellinen nyt: olethan saanut hyvän työn, koulutuksen ja olet jopa kaunistunut vanhetessasi, voisit olla suosittu! Mutta valitset toisin. Minusta vaan kannattaisi ainakin yrittää tehdä toisin. Helppoa se ei varmaankaan ole. Mutta parisuhdetta on tuolla asenteella turha valita, ensin sinun pitää oppia rakastamaan.
Minusta sinun kannattaisi lukea paljon, etsiä parannusta, keskustella psykologin kanssa että saisit käytyä läpi syitä ja seurauksia, etsiä mitä voit rakastaa, etsiä seksistäkin jotakin syvempää, ja kehittää itseäsi henkisesti. Koska sitten voisit kasvaa ja vapautua. Sinun pitäisi harjoitella onnellisuutta, kiitollisuutta, iloa ja anteeksi antoa. Muuten saat vain vahvistuksia huonoille ja pinnallisille kokemuksillesi, koska niitä olet opetellut etsimään.

Kyynisyys on tapa puolustautua, samoin katkeruus. Olet hyvät muurit rakentanut. Harmi ettei ne enää suojaa, vaan vahingoittaa sinua. Mutta sinä valitset. Enkä minä tuomitse. Sanoin vaan mitä minusta kannattaisi tehdä.

No, miten sitä nyt sitten haluaa elämänsä elää? Kannattaako jäädä vellomaan menneissä vai suunnatako eteenpäin? Onko syytä antaa nuoruudessa tapahtuneiden ikävien asioiden pilata elämää aikuisenakin?

Itse olin se luokan rumin ja epäsuosituin tyttö, jota kaikkien kuului haukkua ja syrjiä. Mä kuuluin siihen kategoriaan, jota ei edes panna ohimennen, koska se olisi tehnyt ko. pojasta säälittävän luuserin. Kerran yksi luokan pojista osoitti mua kohtaan julkista mielenkiintoa - ja kävi ilmi, että se oli yhden porukan yhdessä sopima jekku, joka tuotti sitten paljon hupia kaikille. Paitsi mulle.

Luokkakavereitani en halua nähdä enää koskaan, mutta muuten en ole jäänyt kyynistelemään. Minusta ei ole tullut kaunista ja suosittua sittemminkään, mutta ihan tavallinen, mukiinmenevä naisihminen. Seurustelen, ja miehelläni on hiukan samanlaista taustaa kuin minulla.

Mennyt on mennyttä ja et voi sitä muuttaa. Katkeruudesta ja kyynisyydestä kärsit vain sinä itse; kannattaakohan. Olet nuori mies, oikeastaan aivan ihanteellisessa iässä monessakin suhteessa ja elämäsi tuntuu olevan mallillaan muutoinkin. On sinun päätettävissäsi tuhlaatko tämän ajan katkeruuteen tai muuhun vastaavaan vaan alatko nauttimaan elämästä?

Olen ihan samaa mieltä ensimmäisen kommentoijan kanssa. Itsekin olin koulukiusattu, enkä voi sanoa että kaikkea olisin anteeksi antanut vieläkään täysin, mutta kun miettii teini-ikää, niin sen ikäiset vaan on aika pihalla, yhä lapsia sisältä kun keho kypsyy nopeammin kuin mieli. Itsekin varmaan voit miettiä kasvaneesi ja viisastuneesi, kypsyneesi henkisesti niistä ajoista? Elämän arvot muuttuu monilla radikaalisti aikuistuessa. Ja tosiaan jos jotkut teinit on joskus olleet ilkeitä ja kiusanneet niin miksi se tarkoittaisi mitenkään että kaikki muutkin olisi vain ulkonäön ja rahan perässä? mitä jos rohkenisit kokeilemaan että miltä se toiseen tutustuminen tuntuisi? Tutustuessa näkisi kyllä pian että mitä toinen sinusta haluaa... eikä se välttämättä sido mihinkään jos ei halua.
Itse tapasin miesystäväni netissä. Ihastuin ennenkuin tiesin edes miltä hän näytti tai teki työkseen. Kun toinen oli samalla aallonpituudella/ajatteli elämästä samalla lailla ja oli paljon yhteisiä ajatuksia/mielenkiinnon kohteita, niin muu jäi toisarvoiseksi.

Toki jos tunnet että elämä on parempaa yksin, niin eipä siinäkään mitään väärää ole. Kaikki ei vaan halua parisuhteeseen ja niitäkin ihmisiä on aika paljon minunkin lähipiirissä.

Ei parisuhteeseen ellei rakastu ensin. Ja kun rakastuu, se on menoa; ei siinä kysellä ja mietiskellä.

Hyviä pointteja ja kommentteja. Koitan kantaa oman korteni kekoon.

Kaikki lähtee siitä, että pystyt rakastamaan ensin itseäsi sellaisena kuin olet, kaikkine kokemuksinesi, puutteinesi, kaikkineen. Sitten kun hyväksyt itsesi ja luotat itseesi, voit hyväksyä muut heidän virheineen, luottaa toiseen ihmiseen ja lopulta rakastaa ja olla rakastettu.

Olen itsekin rankasti aikoinaan koulukiusattu ja nimenomaan tyttöjen taholta. Ymmärsin kuitenkin, että he kiusasivat minua asiasta, jolle en itse voinut mitään; ulkonäöstäni ja erilaisuudestani. Olin pieni ja hintelä, huonoihoinen rillipöllö ja ikäsiäni kypsempi henkisesti. Koska en voinut mitään syylle, jonka vuoksi minua kiusattiin, en jaksanut välittääkään. Sen sijaan asetin itseni kiusaajieni yläpuolelle. Kestin stoalaisen tyynesti kiusaamisen paineen, purin pahaa oloani, suruani ja vihaani urheiluun, jossa olinkin erittäin hyvä. Toisaalta opiskelin psykologiaa, psykiatriaa, filosofiaa ja muita humanistisia aineita, sekä sivistääkseni itseäni, että löytääkseni keinoja selviytymiseeni. Vastustin kiusaajiani koko ajan muuttamalla olemustani (pukeutuminen, hiukset, tyyli, musiikki) siihen suuntaan mikä heitä eniten ärsytti. Kuljin omia polkujani ja teitäni.

Aikuiseksi kasvettuani jätin osin kasvuympäristöni ja kaikki ne ihmiset taakseni, jotka nuoruudessani olivat läsnä, joko kiusaten tai ollen siihen puuttumatta. Ja kun pääsin irti siitä taakasta, olin kuin "ruma ankan poikanen", joka kasvaa uljaaksi joutseneksi. Olin kestänyt sen paineen ja hiilikokkareesta oli kaiken sen kuonan alla muodostunut timantti, hiomaton ja särmikäs, mutta kirkas ja kova. Vuosien vieriessä ja elämän kolhuissa hioutuneena en ole vieläkään valmis, mutta päivä päivältä lähempänä.

Se, minkä opin itsestäni ja muista ihmisistä, tarpeista ja niiden tyydyttämisestä, sekä ihmisenä olemisesta on sen ansiota, että olin kiusattu. Ilman sitä, en olisi koskaan uinut niin syvällä ihmismielen merissä, pidätellyt hengitystäni hämärän rajoille ja selvinnyt entistä vahvempana tähän päivään. Ja se näkyy edelleen. Voin kulkea yksin hämärän aikaan epämääräisillä hoodeilla, jonne moni ei menisi edes päiväsaikaan, voin mennä pitämään puhetta satojen ihmisten eteen, matkustaa yksin maailman laidalta toiselle ja toimia vaarallisina pidettyjen ihmisten kanssa. Samaan aikaan voin ymmärtää, lohduttaa ja hoivata ihmisiä heikoimmillaan. Tunnen empatiaa ja osaan osoittaa sitä, välitän ihmisistä ja toimin heidän kanssaan. Pystyn rakentamaan ihmissuhteita; tutustumaan, ystävystymään, ihastumaan, rakastumaan, eroamaan ja ikävöimään. Pystyn myös puhumaan ajatuksistani ja tunteistani avoimesti ja osaan myös kuunnella. Olen kokenut yksinäisyyden ja eristyneisyyden, pelon ja arkuuden tulla esiin omana itsenä. Ja olen elänyt viha, katkeruus ja kyynisyys sisälläni, etsinyt lohtua kivusta ja tunteettomuudesta, jopa uskonut niihin. Olen myös kokenut puhtaan rakkauden ja sen menetyksen, surun ja epätoivon. Olen sairastunut ja tuntenut, kuinka elämä sammuu kehosta. Olen elvytetty henkiin ja menettänyt terveyteni. Olen taistellut sen takaisin ja jatkanut elämää. Olen tehnyt virheitä, joutunut myöntämään ne ja ottamaan opikseni, kasvamaan. Olen saanut uusia mahdollisuuksia ja olen tarttunut niihin. Olen onnistunut ja epäonnistunut. Ja tämä kaikki siitä huolimatta, tai sen vuoksi, että olen ollut koulukiusattu. Tuskin sentään. Se on vain ollut elämää.

Sen verran kiusaaminen kuitenkin jätti herkkyyttä, että vaikka teen yhteistyötä, tuen ja autan ihmisiä, niin kenenkään en anna alistaa, hyväksikäyttää, tai riistää itseäni. Sen teen myös selväksi. En myöskään anna ihmisten määritellä sitä, miten minun tulee elää ja millainen persoona olen. Se ei tee elämästä helppoa, mutta ehdottomasti oman näköisen ja elämisen arvoisen. Toisaalta en myöskään itse pyri määrittämään tai rajoittamaan muiden persoonia tai elämää.

Hirveä vuodatus, mutta jospa tästä edes joku saa rohkaistusta elämäänsä. En ole mikään "super-ihminen" tai muita parempi, joten jos minä olen siitä ja kaikesta muusta päässyt yli, niin pääsee aivan varmasti moni muukin. Pitää vain uskoa, uskaltaa ja tehdä, koska kukaan muu ei sitä puolestasi tee. Ja ennen kaikkea: kyynisyys ja katkeruus on luovuttamista. Älä koskaan, milloinkaan luovuta. Mertsin sanoin " Vaikka tekee kipeää, niin ei haittaa!"

Kaikkea hyvää kaikille!