Oma tarina jaettavaksi

En tiedä helpottaako tämä täällä avautuminen, ehkä vaan odotan että jokin tulisi ja avaisi silmät tai antaisi uutta näkökulmaa asioille.

Tutustuin avomieheeni kaksi vuotta sitten. Alussa hän oli iloinen ja elämänmyönteinen, ehkä
positiivisin ihminen jonka tunnen. Ei ikinä sanonut kenestäkään pahaa ja löysi kuin ihmeem kaupalla positiivisen puolen mistä vain. Rakastuin heti. Olin itse vielä toipumassa omasta avioerostani, mietin omasta mielestäni todella pitkään ja tarkkaan uuteen suhteeseen siirtymistä, mutta kaikkien kahvihetkien ja viestien jälkeen annoin periksi tunteille.

Miehellä on omasta edellisestä liitostaan kolme lasta, jotka olivat minulle lapsettomalle ihmiselle enemmän kuin tervetulleita. Alusta asti sain lapsilta todella hyvän vastaanoton ja olin samantien kuin perheenjäsen. Rakastan tätä kolmikkoa aivan suunnattomasti. Viihdymme hyvin yhdessä ja he ovat kuin omia minulle.

Miltei kahden vuoden seurustelun jälkeen mies muutti luokseni asumaan. Seurusteluaika oli mielestäni enemmän kuin ihanaa. Tuntui että molemmilla on samanlaisia tavoitteita ja haaveita. Oli helppo jutella kaikesta ja alusta asti pyrin kertomaan avoimesti kaikista elämäni kommervenkeistä.

Kuukaudet ennen miehen muuttoa olivat vähän stressaavaa aikaa. Selvästi huomasi että jokin painoi ja oli muuttunut. Eräänä iltana sain mieheltä puhelun ja tämä itki puhelimessa sitä kun ei ollut ollut täysin avoin. Oli kuulema pahassa velkakierteessä ja tarvitsi rahaa lainaan. Kieltäydyin. Monesti. Lopulta kuitenkin suostuin, mutta vain sitä vastaan että hän lupasi maksaa puolen vuoden sisällä koko summan takaisin. Lopulta ongelmat kasaantuivat ja hän teki henkilökohtaisen konkurssin, rahat jäivät sille tielle. Käsittelimme tätä ongelmaa, puhuimme ja puhuimme, teimme sopimukset vuokranmaksusta ja muutimme yhteiseen kotiin. Kaikista taloudellisista vaikeuksista huolimatta uskoin että ne vaan toivat meidät lähemmäs toisismme ja vahvisti suhdetta.

Muuton jälkeen tunnelma on vaan kiristynyt kiristymistään. Välillä tuntuu että en osaa mitään. Puhun liikaa, puhun liian vähän, olen hänen mielestään liian pikkutarkka, ilkeä, ylimielinen , vaadin liikaa... Viime viikonloppuna tilanne kärjistyi siihen pisteeseen että hän kielsi minua puhumasta puhelimeen kun lapset ovat paikalla. Kun olisi kuulema pitänyt laittaa ruokaa. Tietysti suivaannuin, totesin että kymmen minuuttia ei kaada maailmaa ja jos on niin hirveä nälkä niin siitä olisi voinut tulla sanomaan tai paistaa sen jauhiksen vaikka itse. Tämä johti siihen että mies käski lapsia pakkaamaan viikonloppulaukut ja sanoi että he lähtevät, lopullisesti. Yritin ihan rauhallisesti keskustella ja rauhoittaa myös häntä, kun lapset olivat tässä vaiheessa vielä paikalla. Loppuseltaan mies huusi minulle että on saanut tarpeekseen ja että en osaa huolehtia lapsista, tämä on lopullista. Ei auta itkut, tämä loppui tähän. Hän tönäisi minut kovakouraisesti pois edestä ja ilmoitti lähtevänsä. Tässä vaiheessa lapset tulivat väliin, sanoivat että ei saa olla vihainen, itkivät. Se tuntui niin pahalle. Yritin tämän jälkeen vielä kerran puhua, mies kertoi lasten kuullen lyövänsä minua jollen väistä. Lapset pakenivat toiseen huoneeseen ja minä väistin.

Neljästään itkimme lasten kanssa, kaikki tosi järkyttyneinä miehen poistuttua. Yksi lapsista sanoi että ei halua lähtä ja pelkää sitä mitä isä tekee minulle.

Rauhoituttuaan asia puhuttiin läpi. Nyt olen vaan miettinyt että vaikka sanoo tuntevansa toisen, niin koko ajan putkahtelee ilmoille epämiellyttäviä ylätyksiä... Pitäisikö tällaisesta suhteesta lähtä? Ennen kun oikeasti mennään väkivallan puolelle. Luottamus on ainakin mennyt lopullisesti.