Kuinka te olette oppineet sietämään / sopeutuneet kumppaneidenne mukana tuomiin "häiritseviin" asioihin?
Itselläni on sellainen hassu tilanne, että itse suhde on hyvä ja juuri sellainen, kuin haluankin sen olevan, eli toimii hyvin. Puoliso kaikin puolin loistava, enkä valita.
Mutta ongelma ovat hänen... tuttavansa. Nämä kaverit ja sukulaiset ja muut vastaavat kun tulevat ja menevät ihan omin lupinensa meidän kotonamme ja alueellamme, säilyttävät tavaroitaan kodissamme ja sitten myös hakevat niitä kodistamme tarvitessaan. Mikä "parasta", he eivät koskaan ilmoita etukäteen olevansa tulossa, vaan pelmahtavat vain pihaan ja kävelevät sisälle ihan kuin kotiinsa. Ovikelloa ne eivät soita koskaan, tai jos joskus soittavatkin, niin eivät ainakaan odota, että menisimme avaamaan oven, vaan kävelevät silti sisään. Jos ovi on lukossa, sukulaiset tulevat sisään omilla avaimillaan, kaverit puolestaan soittavat puhelun että "ovi auki!" ja jäävät sitten kyttäämään ikkunan taakse naama lasissa, kunnes heidät päästetään sisään. Lisäksi he näyttävät kuvittelevan, ettei meillä ole mitään omaa elämää, vaan että meidän (tai lähinnä kumppanini) on aina oltava valmiina viihdyttämään heitä, kun he päättävt ilmaantua kylään.
Keskustelimme asiasta jo ennen yhteenmuuttoa, jolloin sanoin monta kertaa, etten pidä sellaisesta, kun omassa kodissa ei saa olla rauhassa. En tykkää, että ihmiset käyvät, kun emme ole paikalla (käyvät siis ihan sisälläkin omilla avaimillaan, hakemassa niitä tavaroitaan tai tuomassa niitä "säilöön"). Kumppani väitti aina, että "eivät ne nyt sillä tavalla kylässä juokse, joskus pyörähtävät pihakulmilla".
Nyt, kun suhdetta ja yhdessä asumista on jo reilusti takana, olen edelleen pattitilanteessa, koska yhä vain ne sukulaiset ja kaverit "kyläilevät" omin lupinensa, ilmoittamatta, ja säilövät ja hakevat kamojaan meidän kodissamme. Jos sanon asiasta, kumppani toteaa, että heillä on aina ollut "avoimet välit" kaikkiin. Sukulaiset ovat toki mukavia, mutten silti pidä siitä, että he saattavat pelmahtaa ovesta sisään ihan ovikellosta tietämättä, vaikka keskellä yötä, tai kesken meidän ruokailun ja alkaa vaatia itselleenkin ruokaa. Tai jos ollaan lähdössä jonnekin, ja joku tulee pihaan, silloin ei sitten lähdetäkään mihinkään, koska se joku tuli varta vasten kylään...
Olen sanonut asiasta, mutta kumppani kiemurtelee ja väittää, ettei hän voi kieltää heitä käymästä, koska heillähän on "aina ollut avoimet välit". Tilanne stressaa ja harmittaa, sillä esimerkiksi suihkusta tullessa ei ole kauhean mukavaa löytää kodistaan jotakuta vierasta, kun ei ole ajatellut, että sellainen ilmaantuisi paikalle.
Kuinka tällaiseen tilanteeseen voisi sopeutua? En halua suoraan _kieltää_ kavereiden käymistä, sillä eihän sellainen olisi reilua kumppaniani kohtaan. Muilla vastaavanlaisia kokemuksia, ja jos on, kuinka selvisitte niistä?
Itselläni on sellainen hassu tilanne, että itse suhde on hyvä ja juuri sellainen, kuin haluankin sen olevan, eli toimii hyvin. Puoliso kaikin puolin loistava, enkä valita.
Mutta ongelma ovat hänen... tuttavansa. Nämä kaverit ja sukulaiset ja muut vastaavat kun tulevat ja menevät ihan omin lupinensa meidän kotonamme ja alueellamme, säilyttävät tavaroitaan kodissamme ja sitten myös hakevat niitä kodistamme tarvitessaan. Mikä "parasta", he eivät koskaan ilmoita etukäteen olevansa tulossa, vaan pelmahtavat vain pihaan ja kävelevät sisälle ihan kuin kotiinsa. Ovikelloa ne eivät soita koskaan, tai jos joskus soittavatkin, niin eivät ainakaan odota, että menisimme avaamaan oven, vaan kävelevät silti sisään. Jos ovi on lukossa, sukulaiset tulevat sisään omilla avaimillaan, kaverit puolestaan soittavat puhelun että "ovi auki!" ja jäävät sitten kyttäämään ikkunan taakse naama lasissa, kunnes heidät päästetään sisään. Lisäksi he näyttävät kuvittelevan, ettei meillä ole mitään omaa elämää, vaan että meidän (tai lähinnä kumppanini) on aina oltava valmiina viihdyttämään heitä, kun he päättävt ilmaantua kylään.
Keskustelimme asiasta jo ennen yhteenmuuttoa, jolloin sanoin monta kertaa, etten pidä sellaisesta, kun omassa kodissa ei saa olla rauhassa. En tykkää, että ihmiset käyvät, kun emme ole paikalla (käyvät siis ihan sisälläkin omilla avaimillaan, hakemassa niitä tavaroitaan tai tuomassa niitä "säilöön"). Kumppani väitti aina, että "eivät ne nyt sillä tavalla kylässä juokse, joskus pyörähtävät pihakulmilla".
Nyt, kun suhdetta ja yhdessä asumista on jo reilusti takana, olen edelleen pattitilanteessa, koska yhä vain ne sukulaiset ja kaverit "kyläilevät" omin lupinensa, ilmoittamatta, ja säilövät ja hakevat kamojaan meidän kodissamme. Jos sanon asiasta, kumppani toteaa, että heillä on aina ollut "avoimet välit" kaikkiin. Sukulaiset ovat toki mukavia, mutten silti pidä siitä, että he saattavat pelmahtaa ovesta sisään ihan ovikellosta tietämättä, vaikka keskellä yötä, tai kesken meidän ruokailun ja alkaa vaatia itselleenkin ruokaa. Tai jos ollaan lähdössä jonnekin, ja joku tulee pihaan, silloin ei sitten lähdetäkään mihinkään, koska se joku tuli varta vasten kylään...
Olen sanonut asiasta, mutta kumppani kiemurtelee ja väittää, ettei hän voi kieltää heitä käymästä, koska heillähän on "aina ollut avoimet välit". Tilanne stressaa ja harmittaa, sillä esimerkiksi suihkusta tullessa ei ole kauhean mukavaa löytää kodistaan jotakuta vierasta, kun ei ole ajatellut, että sellainen ilmaantuisi paikalle.
Kuinka tällaiseen tilanteeseen voisi sopeutua? En halua suoraan _kieltää_ kavereiden käymistä, sillä eihän sellainen olisi reilua kumppaniani kohtaan. Muilla vastaavanlaisia kokemuksia, ja jos on, kuinka selvisitte niistä?
Vastaukset 22
Vanhimmat
Onneks mun sukulaisilla/kavereilla on käytöstavat.
Niin munkin; en koskaan tapaa niitä, koska en pidä niistä. Kauheeta, jos täytyis tapailla jotain sukulaisii tolla tavalla, oli ne sitten omia tai muiden....
Tämä nyt on osa rakasta kumppaniasi. Et saa rusinoita pullasta. Joko tämä elämänmeno maistuu, tai jätät sen taaksesi.
Joo, siis tietenkään ei ole tarkoitus valita vain kivoja ominaisuuksia. Tai kivoja juttuja hänen elämästään. Ennemminkin haen vinkkejä, kuinka ITSE voisin sopeuttaa itseni moiseen menoon, kun en lainkaan pidä tuollaisesta kotihäirinnästä. Selvää, etten voi muuttaa häntä tai noita muita ihmisiä, mutta itseäni voin. Kunhan keksin, kuinka sen teen..
- AP
Erilliset asunnot? Minulle raja menisi siinä, ettei vierailla ainakaan olisi omia avaimia ja ettei kylään tultaisi liian aikaisin tai liian myöhään.
Meillä ainakin tuli iso riita, kun anoppi pölähti pari kertaa makkariin yhdeksältä aamulla ihan omin lupinensa, päivittelemään siihen "Siis vieläkö te nukutte?! Kyllä minun nuoruudessani noustiin jo seitsemältä!" enkä voinut sietää tätä. Anoppi ei asu kanssamme, mutta tuli vain vara-avaimilla sisään ihan milloin halusi, koska ah hänen kultapoikansa, joka on aina passannut häntä....
Rehkä rupeat flirttailemaan miespuoleisten kävijöiden kanssa tai vilahdat ilkosen alasti sieltä suihkusta makuuhuoneeseen ;-)
Rupea flirttailemaan miespuoleisten kävijöiden kanssa tai oikeasti vilahdat sieltä suihkusta alasti. Satot vaan miehellesi olevasi avoimissa väleissä. Sitten kun miehesi vaatii muutosta käytökseesi, tehkää kompromissi. Sukulaisilta avaimet pois/uudet lukot ja sinä korjaat käytöksesi ;-)
Niin mutten minä halua flirttailla tai viuhahdella vieraiden kanssa. Muutenkin vähän outoa tehdä noin, kun osa kävijöistä on minulle kuin omia sisaruksia.. Jotain fiksumpaa pitäisi keksiä.
Minulle tuo olisi aivan liikaa. En todellakaan sietäisi että kukaan tulisi kotiini ilmoittamatta. Tuo olisi aivan mahdoton ajatus, enkä ikinä pystyisi sopeutumaan. Ahdistaisi aivan liikaa.
Sanot, että kumppanisi on kaikin puolin täydllinen, mutta ette pysty sopimaan rajoja kavereille ja sukulaisille? Tuo minua ihmetyttää. Jos kuitenkin hyväksyt nuo vierailut ja haluat sopeutua, niin olisi kyllä yksi vinkki. Olisiko mahdollista, että edes yksi huone olisi sellainen, johon sukulaiset ja kaverit eivät pääse? Lukko siihen ja vain sinulla avain?
Niin, no... niistä rajoista ja vierailuajoista oltiin muka sovittu kyllä ennen yhteen muuttoa. Huomasin tämän heidän kummallisen käytäntönsä jo silloin, ja huomautin useaan kertaan, että tuo ei sitten toimi minulla, koska olen tottunut siihen, että oma koti on oma turvapaikka, ei mikään yleinen seurahuone. Silloin vaikutti siltä, että kumppani ymmärsi asian. Ja itse asiassa ajattelin näillä kavereilla/sukulaisilla olevan myös sen verran järkeä päässä, parisuhteellisia kun ovat hekin, etteivät voi sännätä kylään enää milloin huvittaa, kun kämpässä asuu muitakin. Itselleni ei tulisi mieleenkään mennä toisten luo ilmoittamatta, sillä mistä sn tietää, jos haluavat viettää aikaa kahdestaan/perheensä kanssa (ne, joilla on esim. lapsi).
Yritin jo kerran saada oman huoneen. Kumppani suhtautui siihen sillä tavalla, että en halua olla hänen seurassaan. Lisäksi huoneluku on tässä asunnossa vähän vajaa... Mutta tuo on kyllä oikeasti hyvä idea. Taidan yrittää sitä uudelleen ja selittää (vielä kerran), miksi se olisi tarpeellista!
Soitappa lukkoliikkeeseen ja sarjoitat lukot uudestaan tai tonnen tapa on että seuraavan kerran kun ne kutsumattomat vieraat tulevat niin lataat täyslaidallisen heille ja huudat vaikka naama punasena etteivat ole tervetulleita teille ja haulut ne vielä pystyyn niin voivat oppia. Kolmes on että sanot kumpapanillesi iahn suoraan että ero tulee jos sukulaistesi vierailut eivät lopu niin voi tulla ryhtiä asioihin tai sitten ei.
Mutta jos aloittaja myös _pitää_ näistä sukulaisista ja kavereista? Ei niitä silloin ole kauhean kiva haukkua. Minäkin pidän puoliskoni (lähi)sukulaisista ja kaverit on tulleet myös minun kavereikseni, mutten silit kestäisi, jos ne ravaisivat meillä kylässä jatkuvalla syötöllä, varsinkaan ilmoittamatta. En tosiaan kehtaisi haukkua niitä tai huutaa niile, koska mukavia tyyppejä, mutten sietäisi kutsumattomia vierailuitakaan. Meillä yritti minun vanhemmat joskus änkeä kylään omien mieltymystensä mukaan, mutta niille sanoin kyllä, että ei käy sellainen touhu. Kun juteltiin asiasta, niin uskoivat ja alkoivat kunnioittaa meidän yksityisyyttä.
Piintyneitä tapoja on hankala saada pois ja varsinkin, jos ne on sen toisen tuttuja, niin sitten uusi kumppani, joka kieltää tai on syynä kieltoon tulla kylään, nähdään helposti ilkeänä pahiksena, jota aletaan syrjiä. Mutta olkoon kuinka hyvät välit ja vanhat tavat tahansa, kyllä puolison pitää ottaa oma kumppaninsa huomioon. Mielisteleekö hän mieluumin kaveritaan, vai ottaako seurustelukumppaninsa huomioon?
Hankala paikka. Minusta kuulostaa siltä, että asut miehesi luona ("yritin jo kerran saada oman huoneen") sen sijaan, että asuisitte _yhteisessä_ kodissanne. En ole itse koskaan asunut toisen luona, koska exän kanssa meillä oli kirjaimellisesti yhteinen, yhdessä hankittu, puoliksi maksettu ensiasunto, ja kynnys toisen luo muuttamiseen olisikin valtavan korkea. En siis osaa täysin samaistua tilanteeseesi, vain teoriassa miettiä syitä ja seurauksia.
Yhteisen uuden asunnon hankkiminen ei ilmeisesti ole mahdollinen tai järkevä vaihtoehto? Entä nykyisen asunnon omistussuhteet; onko se edelleen virallisesti miehen asunto? Kuka päättää hankinnoista, sisustuksesta, remonteista? Kuka maksaa?
Ajan varmaan takaa sitä, että jos asunto oikeasti on yhteinen niin kyllä pelisääntöjenkin pitää olla yhteisesti sovitut ja sukulaisten ystävien pitää se hyväksyä. Jos asunto on miehen ja asut hänen luonaan, niin olet "huonommassa neuvotteluasemassa", mutta entä jos silti istuisitte uudelleen oikein kunnolla alas ja miettisitte millaiset säännöt on teidän yhdessäolonne ja jaksamisenne kannalta parhaat.
Itse tulisin hulluksi, jos en saisi kotonani olla vapaasti ilman yllätysvieraita ja siksi täytyy nostaa hattua sille, että olet jaksanut ja yrität vieläpä oppia hyväksymäänkin asian.
Eri ku AP, mutta vähän sama tilanne (ei tosin vieraiden käymisen suhteen, vaan lähinnä sen omistusoikeuden), koska miehen sukutalo eli ei helvetilläkään muuta pois siitä, vaikka kuinka sanois, että kato hommataan joku YHTEINEN talo, johon molemmat osallistuu rahallisesti. Ymmärrän toki, koska kyseessä sukutalo, mutta noh jooh. Väistämättä tarkoittaa sitä, että siellä oli jo huonekalut ja sisustus valmiina, kun sinne muutin. Raivattiin vaan vähän tilaa sitten minunki kamoilleni. Mutta siellä kun häilyy koko ajan sellainen tunne, etten oikeasti asu siellä (no, asun, mutta silleen asua-asua...) ja joku anoppi käy siivoilemassa ja pistämässä paikkoja järjestykseen ja kertoilemassa kuinka hänen aikanaan siellä oli sitä ja tätä ja hän haluaa siihen taloon nyt tuota ja tämmöistä. Pitäis huolen vaan omasta talostaan, sis siitä, jossa nykyään asuu....
Helka: arvaa vain, kuinka vahvasti tuntuukaan, että asuu jonkun luona oman kodin sijaan....... Jep, muutto muuhun kämppään ei ole mahdollinen (ainakaan tässä vaiheessa elämää), ellen sitten osta _itselleni_ omaa ja muuta siihen, mutta se ei olisi suhteen kannalta mielekästä. En omista, enkä tule koskaan omistamaankaan nykyisestä mitään. Hankinnat, sisustukset ja rempat päättää siis mieheni, vaikkakin kysyy kyllä mielipiteitäni. Silti tavarat ovat hänen, koska jos hän ei halua ostaa niitä, hän ei maksa niitä - voisin ostaa ne sitten itse, mutta siinä vaiheessa nousee seinä pystyyn, ettei ko. tavaralle ole tilaa, esim. uusi sohva tai vastaava. Suurin osa huonekaluista on hänen sukulaistensa, eli hänkään ei oikeasti omista niitä, vaan ne ovat "säilössä" hänen luonaan.
Hmm juttelu kuulostaa hyvältä idealta... Ehkä turhauttavaa jutella yhä uudelleen samoista "pattikohdista", mutta on se varmasti paras suunnitelma.
"Mutta siellä kun häilyy koko ajan sellainen tunne, etten oikeasti asu siellä"
Tervetuloa miesten maailmaan!
Nämä on vaan näitä asioita, joihin pitäisi pystyä sopimaan se yhteinen keskitie... Sinun ja puolisosi pitää molempien tulla vastaan. Kerro että asia todellakin on sinulle ahdistava ja tärkeä, ja että haluat sopia jotkut pelisäännöt. Puolison voi olla vaikeaa sanoa asiasta sitten muille, mutta hänen täytyy. Ja eihän muutoksen tarvitse päivässä tapahtua, vaan muut huomaavat sitten ajan kanssa...
Minun mieheni on sellainen enemmän "meidän oma koti" rauhaa kunnioittava, ja itse taas haluan että ystävät ovat meillä enemmän kuin kotonaan. Niin radikaaleja eroja meillä ei ole kuin teillä, mutta ymmärrän dilemman. Esimerkiksi mieheni on joskus tuumannut että "ottipa se rohkeasti ruokaa..." kun ystäväni tuli kylään, tuumas että on hirveä nälkä, ja teki itselleen leivän. Ystävän lähdettyä kävi siis ilmi, että miehen mielestä se oli tuntunut vähän oudolta... Minulle taas se oli todellakin juuri sitä, mitä haluan rakkaimpien ystävien tekevänkin. (Ei kenen tahansa, mutta joidenkin.)
Meille kenelläkään muulla ei ole avaimia, eli meille ei pääse, jos emme ole kotona. Teilläkin voisi olla näin? Kyseessä on teidän koti, joten muilla ei avaimia tarvita.
Meillä on ovi auki silloin, kun meille saa tulla. Jos meillä on muuta, niin ovi on lukossa. Simppeliä. Ei sentään ole kukaan tullut väkisin tunkemaan... Jos tulisi, niin voisitteko tuumata, että moi, sopiiko että tulet huomenna kylään, kun meillä oli just tässä romanttinen tuokio kesken? Yksinkertaista.
Ja jos on joku meno sovittu, siitä voi sanoa yllätysvieraille.
Mutta jos puolisosi kokee, että ystävät saavat olla rennosti kyläillessään, niin siitä voi olla vaikea luopua... Itselleni ainakin olisi. Ajatus että ystävien pitäisi jäkittää ja odottaa kahvitarjoilua kuin jonkun puolitutun... yök.
Mutta siis tehkää sopimus, tulkaa puoliväliin vastaan.
Tässä oli hyviä pointteja! Kiva kuulla sellaisenkin näkökulmaa, joka on itse sitä "avoimempaa" laatua! :)
Ja tosiaan, kuten aiemmin olen sanonutkin, niin kaverit/sukulaiset ovat siis mukavia. Pidän heistä. En vain oikein pidä siitä, että niillä ei tunnu olevan mitään tolkkua sen suhteen, kenen luona ja mihin aikaan oleilevat.
Puolisoni on vähän sitä sorttia, ettei häntäkään niin kiinnosta ne vieraat, hän lähtee yleensä itse kylään sitten, jos kokee haluavansa nähdä tuttuja. Mutta nämä muut kun ovat tottuneet siihen, ettei hänellä "ole elämää" ja kuvittelevat voivansa elää sitä hänen puolestaan. Hän on sellainen introvertti erakko, jolla on ylisosiaalisia tuttavia. Tuttavat eivät tule edes _häntä_ katsomaan, vaan hoitamaan ihan omia asioitaan, mikä tässä ehkä kaikkein eniten häiritseekin. Se ajatus, että tulevat juurikin kuin omistaisivat koko paikan. Sukulaiset samanlaisia. Niiltä ei voi ottaa edes avaimia pois sillä perusteella, että nehän säilyttävät tavaroitaan meillä, eivätkä siis saisi niitä tarvitessaan sieltä, jos emme satukaan olemaan kotona.
Sitä olen ihmetellyt, miksei jollekulle voi (nätisti!) sanoa, että nyt ei ole hyvä hetki tulla kylään / nyt en jaksa keskustella asiasta kanssasi. Sillä yleensä, kun joku on käynyt, tai näkee ikkunasta, että on tulossa, puolisoni puuskahtaa itsekin, että voi ei, nyt tuokin on jotain vailla, ei millään huvittaisi. Silti hän ei koskaan sano kavereilleen, ettei halua näiden tulevan kylään juuri nyt, tai että voisivatko nämä edes soittaa etukäteen.
Pakko kysyä, että miksi kukaan säilyttää tavaroitaan teillä??? Ymmärrän jos teillä on vaikka joku iso ulkorakennus niin siellä, mutta siis miksi sisällä teidän kodissa? Jos kyseessä on jokin varastossa säilyttäminen, niin sitten vaan varastoon eri lukot ja avaimet, niin saatte sisällä olla ihan rauhassa.
Ja teidän kodista sisältä muiden tavarat pois. Ilmoitatte että olette tehneet suursiivouksen, niin samalla toimititte ne tavarat heille.
Katsos kun ne tavarat "eivät mahdu heidän koteihinsa", esim. astioita, liinavaatteita, JUUREKSIA.... Ollut vähän hukkatilaa yksin elävällä ihmisellä omassa kodissaan, joten muut ovat täyttäneet sitä hukkatilaa laajentamalla omien kotiensa reviiriä ilmeisesti muidenkin koteihin. Näillä kavereilla tuntuu olevan tapana säilytellä tavaroitaan ympäri kyliä muutenkin. Lisäksi ne lainailevat autoa. Eivät minun autoani, todellakaan, koska siihen jos koskisivat niin kuolema tulisi, mutta siis puolisoni autoa ne lainaavat ihan estottomasti. Asiahan ei minulle kuulu, mutta ärsyttää se jostain syystä silti. Hänen äitinsä käy kotonamme siivoamassa ja pyykkäämässä, vaikka olen sanonut pari kertaa, ettei todellakaan tarvitse tehdä sitä, siivoan mieluusti itse. Jos jokin ruoka-juttu on loppu joltain, vaikkapa sokeri, sitä tullaan hakemaan sitten meiltä ilmoittamalla ovella "sokeri loppui, otan kaapista" tai jos ei olla kotona, sitä haetaan sitten itsenäisesti.
Tiedän, että asiasta pitäisi keskustella juurta jaksaen, mutten halua riitaa, ja riidaksi se tuppaa vähän menemään, kun puoliso heti puolustuskannalla ("älä arvostele läheisiäni"), jos sanon, että onko niiden nyt ihan pakko juosta ovella tai jopa siitä sisään yhtenään.
Sanopa sille puolisollesi, ettei omien rajojen asettaminen ole toisten ihmisten arvostelua! Hänen kotinsa on sinunkin koti, ja sinun mielipiteesi ja rajasi on pakko huomioida. Muuten otat tietysti hatkat! Ei tuollaisessa leirielämässä ole mitään mieltä, yksityisyydestä puhumattakaan. Itse suorastaan vaatisin tosi napakasti, ettei
- sisään tulla noin vain sopimatta eikä omilla avaimilla > avaimet pois
- yöllä on ihan AINA yörauha; mikään asia paitsi todellinen kriisi tai hätä ei ole sellainen, etteikö sitä voisi hoitaa seuraavana päivänä.