Tässä potiessani elämänkriisiä nro52, niin tuli vaan mieleen että onko teillä vakaassa parisuhteessa elävillä ikinä kriisejä omasta elämästänne?
Itsellä ikää 30v, parisuhteita myös läpikäynyt, mutta nämä kriisit ei ota loppuakseen. Vähän kuin levoton sielu enkä usko että parisuhde kestäisi tällaista "haluun, en haluu, mitä oikeasti haluun"-mielentilaa. Kun miettii osaa kavereistani, jotka jo parinkympin jälkeen löysivät kumppaninsa ja ovat olleet naimisissakin jo vuosia. Niin en vaan osaa kuvitella että he käyvät samanlaisia kriisejä läpi kuin esimerkiksi minä. Tuleeko tässä vaan esille se ihmisten erilaisuus ja että toisten on helpompi pysähtyä paikoilleen kuin toisten.
Itsellä ikää 30v, parisuhteita myös läpikäynyt, mutta nämä kriisit ei ota loppuakseen. Vähän kuin levoton sielu enkä usko että parisuhde kestäisi tällaista "haluun, en haluu, mitä oikeasti haluun"-mielentilaa. Kun miettii osaa kavereistani, jotka jo parinkympin jälkeen löysivät kumppaninsa ja ovat olleet naimisissakin jo vuosia. Niin en vaan osaa kuvitella että he käyvät samanlaisia kriisejä läpi kuin esimerkiksi minä. Tuleeko tässä vaan esille se ihmisten erilaisuus ja että toisten on helpompi pysähtyä paikoilleen kuin toisten.
Vastaukset 5
Vanhimmat
En tiedä miten muilla, mutta minä ainakin kriiseilen. Vakaa suhde ja haluan olla juuri tässä suhteessa ajasta iäisyyteen, mutta silti välillä ottaa pannuun. Tosin en oikein tiedä, mikä nyt niin suututtaa. Joskus vaan tuntuu, että puolisolle saa samat asiat selvittää miljoona kertaa, eikä vieläkään mene perille --> turhaudun. Sitten mietin, olenko ihan oikeasti valmis olemaan sellaisessa turhauman tilassa seuraavat 40 vuotta.
Mutta kun rauhoitun ja turhautuminen sulaa (hetkeksi) pois, niin kyllähän se elämä sitten taas luistaakin kivasti eteenpäin. Joskus vain miettii, että harmittaako sitten kiikkustuolissa, että valitsin "ihan väärän puolison" ja tuhlasin elämäni siihen...
Kyllä ainakin täällä pohdituttaa. Jos ajattelen, haluanko esim kumppanini kanssa joskus naimisiin, niin enpä usko ja lapsia en ehdottomasti halua. Tosin jälkimmäiseen ei varsinkaan ole koskaan ollut mielenkiintoa. Ja samalla tavalla tasapainoilua, että mietin kestänkö niitä tiettyjä luonteenpiirteitä, vaikka kaikissa meissä on omat vikamme. Olen miettinyt viime aikoina ihan samaa, että tuleeko koskaan kenenkään kanssa se varma tunne. Olisi mukava vaihtaa ajatuksia.
Omat kriisini ovat olleet aika mittavia, mutta loppujen lopuksi liittyneet enemmän muihin kuin minuun. Minä nuorempana tuppasin etsimään rinnalleni ihan vääränlaisia miehiä, ja kun minulla oli aivan tolkuton halu väkisin sitoutua, niin menin niissä suhteissa sitten liian pitkälle. (yhteinen koti, avioliitto, lapsia tms....) Kun ne kuitenkin väistämättä tulivat tiensä päähän (yksi mies petti kerta toisensa jälkeen, yksi mies paljastui vakavasti narsistiksi yms.), niin olihan se minun elämääni kriisin paikka. Välillä olin hyvinkin rikki. Suhteiden aikanakin arki tuntui sellaiselta ei niin turvalliselta... Aina oli jotain, ihmeellistä pikkukriisiä. Mustasukkaisuutta, dramatiikkaa yms.
No, ratkaisu minulla oli se, että kun jonkun kriisin jälkeen eli tietoisesti yksin ja mietin mitä todella haluan, niin kohtasin juuri minulle sopivan miehen. Tässä suhteessani ei ole suuria kriisejä tai dramatiikkaa, ja minusta tuntuu siltä että voin olla rauhassa oma itseni. Olen onnellinen ja turvassa. Tätä on jatkunut jo 9 vuotta, joten en usko että kovin suuria kriisejä enää tuleekaan. Ja jos tulee, niin siitäkin selviää.:)
Monet elämänkaariteoreetikot ajoittavat yhden isoista kehitystehtävistä ("kriiseistä") ikävuosiin 29-32. Kehitystehtävä voi kestää toisilla pitempään ja olla kovinkin "tuskaista" pohtimista, toiset eivät edes huomaa tehneensä minkäänlaista välitilinpäätöstä.
Googlettele elämänkaariteoriat ja elämänkulkuteoriat ja tutustu mm. Havighurstin, Erikssonin ja Levinsonin ajatuksiin siitä, millaine prosessi yksilön elämässä on meneillään kolmenkympin vaiheilla ;)
Suurin kriisini suhteessani on, etten tunne olevani tarpeeksi hyvä ja riittävä. Tullaan hyvin erilaisista taustoista, mutta keskenämme ollessa asiat toimii ja arki luistaa, tykätään toisistamme. Mutta silti tuntuu, että eletään vähän eri elämää. Sen toisen mielestä asia ei ole näin, mutta mitä lie kuvittelen sekavassa mielessäni. Kriisi joka tapauksessa.