Eli me seurusteltiin mun poikaystävän kanssa puoltoista vuotta ja siitä asuttiin puol vuotta yhdessä, ennen sen inttiin menoa. Nyt armeija-aikana se on tuntunut vähän etäisemmältä ja jollain tapaa erilaiselta, mutta en ollut siitä niin huolestunut. Tai siis totta kai sellanen ympäristönvaihdos vaikuttaa ihmiseen ja koko suhteeseenkin ja sillä on muutenkin välillä ollut sellasia vähän "etäisempiä" kausia.
Nyt viime kerralla, kun olin sen luona, se yhtäkkiä meni tosi oudoks ja ehdin jo huolestua, että onko jotain vakavaa tapahtunu. Sitten hetken päästä se pyys mut juttelemaan sen kanssa ja halus pitää taukoa, koska ei pysty sitoutumaan tai olemaan näin pitkässä parisuhteessa. Eli ainakin toistaseks halus erota ja miettiä meidän suhteen tulevaisuutta myöhemmin. Ei ole varma haluaako koskaan palata yhteen.
Kuitenkin selvästi se kertominen otti tosi koville sillekkin ja tiedän, että se välittää musta paljon. Rakastaakin varmasti. Jotenkin se kuulosti siltä, että se ei tavallaan olis halunnut tehdä niin, mutta oli "pakko". Tai no siis kyllähän mä ymmärrän, että jos suhteessa oleminen ahdistaa, niin pakkohan se on erota tai ainakin pitää taukoa. Välillä puhuu siihen suuntaan, että haluis palata tauon jälkeen yhteen ja välillä sitten taas ei kuulosta niin paljon siltä. Ei varmaan itekkään oikeen tiedä..
En tiedä oonko vainoharhanen, kun epäilen, että tän jutun taustalla saattaa olla jotain muutakin? Kysyin, että johtuuko tää jostain toisesta naisesta, eikä ilmeisesti johdu. Enkä oikeen usko että se valehteliskaan. Tai kai se tietysti on mahdollista jo hetken aikaa seurusteltua huomata, ettei pystykään sitoutumaan?
Onko kellään omakohtasia kokemuksia vastaavasta tilanteesta tai tauon toimimisesta? Entä onko täällä jotain toista sitoutumispelkosta jakamaan kokemuksia? :D
Toisaalta kun en haluais elätellä liikoja toiveitakaan..
Nyt viime kerralla, kun olin sen luona, se yhtäkkiä meni tosi oudoks ja ehdin jo huolestua, että onko jotain vakavaa tapahtunu. Sitten hetken päästä se pyys mut juttelemaan sen kanssa ja halus pitää taukoa, koska ei pysty sitoutumaan tai olemaan näin pitkässä parisuhteessa. Eli ainakin toistaseks halus erota ja miettiä meidän suhteen tulevaisuutta myöhemmin. Ei ole varma haluaako koskaan palata yhteen.
Kuitenkin selvästi se kertominen otti tosi koville sillekkin ja tiedän, että se välittää musta paljon. Rakastaakin varmasti. Jotenkin se kuulosti siltä, että se ei tavallaan olis halunnut tehdä niin, mutta oli "pakko". Tai no siis kyllähän mä ymmärrän, että jos suhteessa oleminen ahdistaa, niin pakkohan se on erota tai ainakin pitää taukoa. Välillä puhuu siihen suuntaan, että haluis palata tauon jälkeen yhteen ja välillä sitten taas ei kuulosta niin paljon siltä. Ei varmaan itekkään oikeen tiedä..
En tiedä oonko vainoharhanen, kun epäilen, että tän jutun taustalla saattaa olla jotain muutakin? Kysyin, että johtuuko tää jostain toisesta naisesta, eikä ilmeisesti johdu. Enkä oikeen usko että se valehteliskaan. Tai kai se tietysti on mahdollista jo hetken aikaa seurusteltua huomata, ettei pystykään sitoutumaan?
Onko kellään omakohtasia kokemuksia vastaavasta tilanteesta tai tauon toimimisesta? Entä onko täällä jotain toista sitoutumispelkosta jakamaan kokemuksia? :D
Toisaalta kun en haluais elätellä liikoja toiveitakaan..
Vastaukset 5
Vanhimmat
Saattaa olla, että muutitte yhteen liian nopeasti. Monella on siitä arjesta semmoinen kuva nykyään, että sitten se suhde "etenee" ja vasta sitten ollaan "tosissaan" ja ajatellaan että "sillähän se selviää kuka se on", mutta ei oteta huomioon, että siinä kun seurustella ihan uskollisesti toiseen sitoutuen ja luottaen voi erikseen asuessakin, ei yhdessä asuessa enää ole sitä seurustelun tutustumista, tiettyä vapauden tunnetta, kasvun tilaa samalla tapaa nuorena (vanhempana sitä ei välttämättä tarvitse yhtä paljon - tai sitten tarvitsee vielä enemmän...) ja että se tuntuu sittenkin huomattavasti vakavammalta. Nuoret tunkee itsensä avoliittoihin ajattelematta, koska jostain syystä se on ollut muutamia vuosia joku ihmeen muoti: jokaisen pitäisi olla aina ja heti "etenemässä" ja muuttamassa yhteen.
No, on ihan eri asia seurustella kun olla avoliitossa. Ja poikaystävääsi todennäköisesti kävi ahdistamaan tämä totuus. Ei ollutkaan enää nuoruutta, seurustelua ja tyttöystävää, vaan yhteinen arki, avoliitto, avovaimo ja yht'äkkiä se rakkaus ei vaan riitä.
Kun ei olla kuitenkaan enää vuosikausiin koettu tarvetta mennä naimisiin, tehdä lapsia ja elää sitten siitä 18-vuotiaista yhdessä koko loppuelämää, ja on ollut aikaa kasvaa enemmän, ja seurustella enemmän, voi olla yhdessä asuminen ja arki olla liikaa. Nuorten avoliittojahan päättyy kuin sieniä sateella tai sitten kituutetaan ja tehdään siihen ne lapset että ne on, ja sitten ehditäänkin jo 3kymppisinä erota ensimmäisen kerran. Kun haluttiin suhteen menevän "eteenpäin" ja "aikuistua" ja unohdettiin ettei se nyt vaan tule meidän ulkopuolelta tai valinnoilla mitä "kuuluu" tehdä. Nyt olisi enemmän vapautta, aikaa ja voisi miettiä - ja se onkin tuonut vähemmän vapautta. Olisi aikaa oikeasti valita se oikea, seurustella ja tutustua, ehkäisykin on, ettei lapsia tarvitse tehdä eikä vahinkoja satu, niin... no.
Mutta tämä pohdinta vaan siksi, että hirveän nuorina aloitte "leikkimään kotia" enkä tarkoita sitä väheksyen vaan tulee vaan mieleen että miksi? Jos armeijakin on käymättä ja elämä elämättä, niin miksi heti sotkea siihen avoliittoa ja yhdessä asumista? Poikaystäväsi ahdistuksesta tulee se vaan mieleen, ei kyse ole siitä, ettei hän voisi seurustella ja olla niin pitkässä parisuhteessa vaan hän ei halua vanhaksi äijäksi muijan rinnalle ennen aikojaan, hän ei oikeasti haluakaan arkea, liittoa ja elää vanhojen avoliittoa. Hän ei halua lapsuuden perheen korviketta, vaan kasvaa, elää ja itsenäistyä. En usko, että kyse nyt juuri on toisesta naisesta vaan suhteenne liian vanha vakavuus on aihettanut sen, että hän haluaa vapaaksi. Tietenkin vastareaktiona saattaa jotkut alkaa hummailemaan ympäriinsä "perkele tohon vankilaan mene ennen kuin olen..."-tyylillä, vaikkei se vapaus ole siitä kiinni. Mutta se vaan noin sivuhuomautuksena, siitä ei pohjimmiltaan ole kyse. Se on vaan oire.
Älkää muuttako liian aikaisin yhteen: se aamupaskan ja taloushuolien jakaminen ei ole lainkaan niin romanttista kuin voisi kuvitella. Eikä aikuiseksi kasva leikkimällä aikuista tai rakkauden merkkinä tarvitse maksaa yhteistä vuokraa. Suhde ei mene koskaan eteenpäin eikä taaksepäin: se on elämisen muoto samalla tavalla kuin yksineläminen ja siinä vain elää. Itse voi ihmisenä kehittyä ja kasvaa kyllä (molemmissa), mutta suhteet luodaan ja ne on, niissä kiinnytään ja sitoudutaan mutta ulkoiset merkit eivät ole merkki mistään.
No, palatakseni tähän ongelmaan, ellei totaalista kypsymistä ole jo tullut, saattaa olla että poikaystäväsi haluaakin olla kanssasi, kunhan hankkiudutte eroon avoliitosta ja alatte elää nuorien elämää. Poikaystäväsi ei ole sitoutumiskammoinen vaan ihan normaali ihminen, joka ei halua tunkea liian aikaisin saman katon alle. Sitoumiskammo ylipäätään on keksittyä ja useimmilla se "sitoumiskammo" on lähinnä reagointia nykyiseen painostukseen.
Ilmeisesti olette jo muuttaneet erilleen, koska puhut asumisesta menneessä muodossa ja ilmaiset käyneesi pojan luona? Hyvä niin.
Eroaminen ei yleensä ole helppoa sillekään, joka eron haluaa, joten ei kannata alkaa kuvitella liikoja siitä, että toinenkin on surullinen. Olette nuoria ja vielä kehittyviä. Jälleen kerran muistutan elämänkulkuteorioista, joiden mukaan ihmisen elämässä on tiettyjä "kriisivaiheita" eli kehitystehtäviä. Niiden aikana ihminen tietoisesti tai tietämättään työstää mennyttä ja suuntaa sen pohjalta itseään ja tekemisiään tulevaisuuteen. Tällaisia kehitysvaiheita on teoreetikkojen mukaan mm. noin 19-22 vuotiaana ja seuraavan kerran 28-32 vuoden kieppeillä (sen jälkeen nelikymppisenä ja sitten eläkkeelle siirtymisen aikoihin).
Erosta toipuminen vie aikaa, mutta se lähtee käyntiin tapahtuneen hyväksymisestä. Jos on "tarkoitettu", että jatkatte vielä joskus yhdessä, niin se tapahtuu sitten aikoinaan. Nyt on helpompi erota ystävinä, muistaa yhteistä aikaa ja toista osapuolta hyvällä, ja opetella tuntemaan itseään viettämällä taas aikaa sinkkuna. Ystävät toivottavasti ovat tukena ja seuranasi.
Ilmeisesti kirjoitit myös ylemmän kommentin? No, vastaan nyt joka tapauksessa kumpaankin kommenttiin tässä samassa. :)
Yhteen päädyttiin asumaan alunperin sen takia, että muutin poikaystävän paikkakunnalle hetkeksi töihin (oltiin siis kaukosuhteessa) ja hankin oman kämpän. Sen tarkotus oli siis olla mun asunto ja poikaystävän asua edelleen isänsä luona. No, sitä aikaa tuli vietettyä pelkästään siellä "mun" kämpässä ja lopulta se olikin jo yhdessä asumista, kun kuitenkin poikaystäväkin eli siellä. Hän tarjoutui maksamaan vuokraa ja osallistumaan laskuihin, koska käytännössä katsoen asui myös siellä "mun" kämpässä, vaikkei nimi ovessa lukenut. Toi myös vaatteitaan jne. sinne. Eli pikku hiljaa se ns. "lipsahti" yhteenmuuttamiseksi, vaikka tarkotus mun oli alunperin vaan muuttaa yksin.
Meillä nyt se seurustelu tavallaan alkoikin vähän eri tavalla, sillä oltiin tosiaan kaukosuhteessa ja aikalailla puolet viikosta aina "asuin" poikaystävän kotona ja puolet sitten hän meillä (mun porukoilla siis). Oli siinä toki päiviä välissäkin, että oltiin molemmat omissa kodeissamme, mutta välimatkaa kuitenkin oli sen verran, että toisen luokse oli pakko myös majoittua, jos halusi nähdä.
Toit esille hyviä pointteja kommentissasi ja olen kyllä tehnyt selväksi, etten mä mitään yhteenmuuttamista välttämättä edellytä tai etteikö voitaisi hyvin jatkaa meidän suhdetta, vaikkei muutettaisi yhteen vielä pitkään aikaan. Toisaalta sekin tuntuisi hassulta, että molemmat asuisi omissa kämpissään samalla paikkakunnalla (tarkoitukseni oli siis aloittaa opiskelut tässä (ex)poikaystäväni kotikaupungissa syksyllä).
Liian aikaisin kotileikkiä leikkimään. Mieli muuttuu ja ehkäpä tuossa iässä haluaa kokemuksia muistakin kuin siitä yhdestä ja kotona nyhjäämisestä?Nauti tuelvasta vapaudestasi-ihanaa kun ei ole lapsia vielä eikä tarvi tapella niistä asioista.
Ota ero nyt ihan erona. Eli hyväksy se ja oma vapautesi nyt myös. Älä jää häntä odottelemaan, tuskin palaa. Todennäköisesti hän vaan yritti pehmentää eroviestiä näillä jatkopuheilla, älä anna niille mitään arvoa..