Minä olen 21 ja mieheni on 25 vuotias. Olemme seurustelleet 3,5 vuotta. Asumme yhdessä. Mieheni haluaa lapsen - minä en!
Suhteessamme on monta muutakin ongelmaa, mm. seksittömyyttä (mies kärsii haluttomuudesta, minä kärsin puutteessa). Mutta on siinä paljon hyvääkin, samanlainen huumorintaju, myötäelämisen kyky, yhteiset hauskat kokemukset, kumpikin tulee hyvin toimeen toistensa kavereiden ja suvun kanssa, yhteistä elämää on mietitty ja haaveiltu...
Vaan nyt tuli eteen tämä lapsiasia. Minä olen perheeni keskimmäinen ja olen hoitanut nuorempia sisaruksiani, vanhempien sisaruksieni lapsia ja muiden sukulaisten ja naapureiden lapsia myös. Tiedän miten raskasta on hoitaa pientä vauvaa, varsinkin yksin. Äitini oli yksinhuoltaja. Arvostan yksinhuoltajaäitejä ja -isiä, mutta en IKINÄ halua samaan tilanteeseen. Se on pahin painajaiseni. Mieheni on perheensä nuorin eikä hänellä ole juuri kokemusta lastenhoidosta. En luota hänen osaavan oikeasti pitää huolta lapsista, hän on iästään huolimatta kuin pikkupoika. Tiedän että jos lapsi hankitaan, minusta tulee kahden kakaran äiti.
Lisäksi pelkään synnytystä. Olen herkästi masentuva ja pelkään raskauden/synnytyksen vain pahentavan sitä. En halua nuorena äidiksi, mutta mies haluaisi olla isä alle kolmikymppisenä (eli kohta on kiire!). Minulla on vielä opinnot kesken. Haluan päästä työelämään ja naimisiin ennen kuin lapsista edes keskustellaan, mutta mies (työtön, rahaton, vailla kokemusta lastenhoidosta) haluaa kuitenkin lapsen.
Mies sanoi, että vaikka rakastaa minua ja suhde on muuten hänen mielestään hyvä, meille tulee ero jos päätän etten halua ikinä lasta. Olen tässä jo jonkin aikaa ollut ehkä-linjalla, vaikka suhteen alussa kantani oli ehdoton ei. Toisaalta mietin, että miksen anna periksi kun mies on ihana ja meillä synkkaa... Mutta toisaalta minua inhottaa ajatus siitä, että joudun "synnytyskoneeksi" vasten tahtoani, en koe mitään vetoa äitiyteen ja minua kuvottaa ajatus lapsen kasvamisesta sisälläni. Pidän kyllä lasten kanssa touhuamisesta, hoidan mielelläni sukulaisten muksuja, mutten välttämättä halua omia.
Mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä? Kertokaa rohkeasti omia kokemuksianne, kannattiko lastenhankinta vai ei? Haluan etenkin vastauksia naisilta, jotka tekivät lapsen miehen vaatimuksesta, sekä naisilta jotka pitivät päänsä ja erosivat! Kadutteko valintaanne? Antakaa minulle neuvoja, olen ihan hukassa tämän asian kanssa!
Suhteessamme on monta muutakin ongelmaa, mm. seksittömyyttä (mies kärsii haluttomuudesta, minä kärsin puutteessa). Mutta on siinä paljon hyvääkin, samanlainen huumorintaju, myötäelämisen kyky, yhteiset hauskat kokemukset, kumpikin tulee hyvin toimeen toistensa kavereiden ja suvun kanssa, yhteistä elämää on mietitty ja haaveiltu...
Vaan nyt tuli eteen tämä lapsiasia. Minä olen perheeni keskimmäinen ja olen hoitanut nuorempia sisaruksiani, vanhempien sisaruksieni lapsia ja muiden sukulaisten ja naapureiden lapsia myös. Tiedän miten raskasta on hoitaa pientä vauvaa, varsinkin yksin. Äitini oli yksinhuoltaja. Arvostan yksinhuoltajaäitejä ja -isiä, mutta en IKINÄ halua samaan tilanteeseen. Se on pahin painajaiseni. Mieheni on perheensä nuorin eikä hänellä ole juuri kokemusta lastenhoidosta. En luota hänen osaavan oikeasti pitää huolta lapsista, hän on iästään huolimatta kuin pikkupoika. Tiedän että jos lapsi hankitaan, minusta tulee kahden kakaran äiti.
Lisäksi pelkään synnytystä. Olen herkästi masentuva ja pelkään raskauden/synnytyksen vain pahentavan sitä. En halua nuorena äidiksi, mutta mies haluaisi olla isä alle kolmikymppisenä (eli kohta on kiire!). Minulla on vielä opinnot kesken. Haluan päästä työelämään ja naimisiin ennen kuin lapsista edes keskustellaan, mutta mies (työtön, rahaton, vailla kokemusta lastenhoidosta) haluaa kuitenkin lapsen.
Mies sanoi, että vaikka rakastaa minua ja suhde on muuten hänen mielestään hyvä, meille tulee ero jos päätän etten halua ikinä lasta. Olen tässä jo jonkin aikaa ollut ehkä-linjalla, vaikka suhteen alussa kantani oli ehdoton ei. Toisaalta mietin, että miksen anna periksi kun mies on ihana ja meillä synkkaa... Mutta toisaalta minua inhottaa ajatus siitä, että joudun "synnytyskoneeksi" vasten tahtoani, en koe mitään vetoa äitiyteen ja minua kuvottaa ajatus lapsen kasvamisesta sisälläni. Pidän kyllä lasten kanssa touhuamisesta, hoidan mielelläni sukulaisten muksuja, mutten välttämättä halua omia.
Mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä? Kertokaa rohkeasti omia kokemuksianne, kannattiko lastenhankinta vai ei? Haluan etenkin vastauksia naisilta, jotka tekivät lapsen miehen vaatimuksesta, sekä naisilta jotka pitivät päänsä ja erosivat! Kadutteko valintaanne? Antakaa minulle neuvoja, olen ihan hukassa tämän asian kanssa!
Vastaukset 10
Vanhimmat
Mielestäni sinun ei kannata hankkia lasta, koska tunnut suhtautuvan siihen kovin negatiivisesti. Ikinä ei kannata hankkia lasta vain painostuksen vuoksi ja toisen mieliksi. Siinä katkeroituu itse myöhemmin, koska alkaa tuntua, että jäi omat haaveet kokematta. Lapsi kuitenkin vaatii aikaasi paljon.
Ja toisekseen... jos sinä olet opiskelija ja mies työtön niin mielestäni tuossa tilanteessa ei lastenhankinta ole lainkaan järkevää. Taloudellisesti tulisitte olemaan tiukilla.
Olet vasta 21. Mieti mitä oikeasti toivot elämältäsi. Sinun ei pidä heittää omaa elämääsi hukkaan toisen takia.
Suosittelen eroa. Se on rakkauden teko miestä kohtaan.
Millä mies aikoo elättää lapsen jos hän on työtön ja rahaton?
Luuleeko hän että lapsen voi lähettää takaisin kun ruoka ei riitä tai katto menee pään päältä maksamattomien vuokrien takia?
Ihmettelen miksi olet valinnut tuollaisen miehen! Oliko hän vain hauskuudenpitäjä ja sinä maksaja? Et vermaan tosissasi edes ajatellut häntä aviomiehenäsi!
Vain laske hänet menemään!
Työtön voi saada töitä... etenkin noin nuori mies. Kela ja sossukin on olemassa, jos rahaa ei tule riittävästi. Jos rupeaa odottamaan taloudellisesti hyviä aikoja, niin etenkin naisilla voi käydä niin, että biologinen kello on jo tikittänyt tappiin.
Ei ihan kuulosta siltä, että vanhenesitte yhdessä. Erilaiset tulevaisuuden toiveet ja erilaiset seksitoiveet on aika isoja ristiriitoja parisuhteessa. Mutta voitte rauhassa miettiä ainakin kolme vuotta vielä, jos miehen 30-vuotispäivä on raja lapsen syntymälle. Sopikaa, että silloin palataan asiaan.
Ero on ainoa oikea vaihtoehto.
Olet vasta 21 etkä edes halua lasta. Ei siis pidä hankkia lasta. Miehesi haluaa lapsen siksikin että laskee sen varaan että sinä sen kumminkin hoidat. Lapsi ei siis miestäsi haittaa. Ero ainoa järkevä ratkaisu.
Älä tanssi miehen pillin mukaan. Mies haluaa sitoa sinut itseensä. Opiskele tosiaankin ensin loppuun ja katso sitten. Riski opintojen kesken jäämisestä on suuri, jos teet lapsen väliin,
Sori, siltä tosiaan vaikuttaa, että mies haluaa sitoa sinut itseensä. Älä nyt ihmeessä synnyttämään ala! Varsinkaan tuossa tilanteessa, kun olet asiasta epävarma, opinnot kesken ja rahaakaan ei ole.
Anna mieluummin tyypin mennä! Sulla on vielä 20 vuotta aikaa tulla äidiksi, jos niikseen tulee tunne (joko perinteisellä menetelmällä, keinohedelmöityksellä tai adoptio/sijaislapsella).
Lapsi ei onnea tuo, onnellinen voi olla muutenkin :) suosittelen sua pitämään kiinni omasta unelmasta!
Suomi tarvitsee osaavia naisia työelämään, ja vähemmän äitejä. Tällä hetkellä ainakin.
Ei voi kun kompata yllä olevia! Meillä on vähän ollut samanlainen tilanne, eli minä naisena olen se, joka ei halua lapsia (olin siis sitä mieltä jo teini-iässä ja edelleenkin 30-vuotiaana) ja mieheni taas oli vähän sellainen, että niitähän kuuluu tehdä -asenteella varustettu tapaus. Alkuhuumassa asiaa ei puitu sen enempää, mutta myöhemmin se nousi esiin. Mieheni oli jotenkin olettanut, että tottakai jokainen nainen nyt lapsia haluaa! Totuus sitten olikin toinen ja se pisti miettimään. Tämän asian paljastumisesta on nyt aikaa 8 vuotta ja edelleen ollaan onnellisesti yhdessä, mutta se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että mieheni mietittyä asiaa totesi hänkin, ettei lapsia tarvitse tehdä. Jos sitten mieli joskus muuttuu, niin katsotaan, mutta tällä erää hän ei niitä halua ja jos en minäkään, niin lapsia ei tule. Mieheni sanoi, että haluaa olla vain minun kanssani, tuli lapsia tai ei. Joten todennäköisesti lapsien hankinta ei hänelle koskaan ole kovinkaan tärkeä asia ollutkaan, muutenhan oltaisiin erottu. Ehdottomasti pidä pääsi, hoida opiskelusi ja nuoruuden riennot. Vanhemmuus on raskasta, itsekin olen perheen vanhin lapsi ja 12 vuotta nuorempaa pikkusisarusta äidin kanssa kahdestaan hoitaneena voin sanoa, että ihme saa tapahtua, jos itse joskus lapsia hankin! Vaikka lapset antavat paljon elämään sisältöä ja iloa, niin tuo se mukanaan suuren määrän vastuuta ja huolta. Olet fiksu, kun oikeasti olet miettinyt asiaa, etkä suhtaudu siihen kevyesti!