teistä muista tämä mun valitus saattaa tuntua naurettavalta mutta on kai parempi purkaa tänne pahaa oloaan kun toisiin ihmisiin..
erosin kesällä pitkään kestäneestä suhteesta,jossa mä oikeastaan kidutin itteäni koska en tienny sillon paremmasta..olin siinä suhteessa luultavasti siksi, että olin jo niin tottunut toisen ihmisen läsnäoloon,että en uskonut tulevani toimeen yksin.välitin kyllä siitä ihmisestä,paljon,mut se ei ollut sellasta rakkautta mitä kuuluisi miehen ja naisen välillä olla..ei esimerkiksi rakastelua yms..oltiin enemmän kavereita tai jotain..
päätös erota tuli siis mun puolelta, ja olin todella helpottunut että uskalsin päästää irti.ystäväni tuki helpotti pahaa oloani.oli silti hyvä olla yksin,ei tarvinnu selitellä menojani tai pahaa oloani..
ja teitä varmaan kiinnostaa...........
kunnes sitten pari kuukautta myöhemmin elämääni tuli uusi mies joka löi jalat alta..
tiesin hänet jo entuudestaan,sillä hän oli ystäväni poikaystävän paras kaveri..monimutkaista..:)
hän teki aloitteen ja olin valmista tavaraa..en ollut itte edes ajatellu häntä sillä mielellä,mutta kai ihastuin häneen koska kaipasin alitajuisesti ihmistä lähelleni tai jotain..
tutustuttiin ja ajattelin että ton miehen kanssa mä olen mun lopun elämäni..vaikka oltiin erilaisia taustoiltaan yms.,jokin hänessä viehätti minua suunnattomasti..kai niissä rentuissa sitten jokin meitä naisia viehättää..
pari kuukautta oltiin erottamattomat ja meillä meni tosi hyvin..oltiin molemmat ilosia ja onnellisia. sitten yhtäkkiä ihan odottamatta mut jätettiin.en saanu kunnollista syytä.mut kehuttiin kyllä maasta taivaisiin mutta se ei näköjään riittänyt sille.mies itki jättäessään mut,mitä mä olen jäänyt ihmettelemään.. mikä oli sen todellinen syy?
nyt erosta on noin kuukausi ja olen edelleen aivan rikki.ei ole ollut päivääkään tai hetkeäkään etten olisi ajatellut tätä miestä.mietin mikä mussa on vikana,miksi en kelvannut.joka päivä kyyneleet nousee silmiin ja yritän tukahduttaa ne.
olisi helpompaa jos vihaisin häntä,olis helpompaa päästää irti.mutta ei,mä tunnen edelleen samalla tavalla,vaikka tiedän,että välttämättä meil ei olis ollu tulevaisuutta. ja ei ees oltu kauan yhdessä mut silti..
ja vielä vaikeempaa on se että mä en pysty välttelemään tätä miestä. se on joka puolella..ystävästäni tulee mieleen poikaystäväni.kun olemme kolmistaan kaverini ja hänen poikaystävänsä kanssa,musta tuntuu et ne säälii mua ja että kaikki näkee mut vaan pariskunnan toisena osapuolena.
ennen mulla oli unelmia jotka halusin toteuttaa.pidin itsestäni huolta,liikuin ja söin hyvin.nyt mikään ei tunnu enää miltään. itsetunto on nollassa tän eron jälkeen. kuvittelen,että en enää koskaan löydä niin hyvää miestä vierelleni,vaikka järjen mukaan mun pitäis ajatella että tämä mies oli täysi kusipää..
mistä siis saada voimaa ja uskoa tulevaisuuteen?
kiitti jos jaksoit lukea tämän..säälittävää..
erosin kesällä pitkään kestäneestä suhteesta,jossa mä oikeastaan kidutin itteäni koska en tienny sillon paremmasta..olin siinä suhteessa luultavasti siksi, että olin jo niin tottunut toisen ihmisen läsnäoloon,että en uskonut tulevani toimeen yksin.välitin kyllä siitä ihmisestä,paljon,mut se ei ollut sellasta rakkautta mitä kuuluisi miehen ja naisen välillä olla..ei esimerkiksi rakastelua yms..oltiin enemmän kavereita tai jotain..
päätös erota tuli siis mun puolelta, ja olin todella helpottunut että uskalsin päästää irti.ystäväni tuki helpotti pahaa oloani.oli silti hyvä olla yksin,ei tarvinnu selitellä menojani tai pahaa oloani..
ja teitä varmaan kiinnostaa...........
kunnes sitten pari kuukautta myöhemmin elämääni tuli uusi mies joka löi jalat alta..
tiesin hänet jo entuudestaan,sillä hän oli ystäväni poikaystävän paras kaveri..monimutkaista..:)
hän teki aloitteen ja olin valmista tavaraa..en ollut itte edes ajatellu häntä sillä mielellä,mutta kai ihastuin häneen koska kaipasin alitajuisesti ihmistä lähelleni tai jotain..
tutustuttiin ja ajattelin että ton miehen kanssa mä olen mun lopun elämäni..vaikka oltiin erilaisia taustoiltaan yms.,jokin hänessä viehätti minua suunnattomasti..kai niissä rentuissa sitten jokin meitä naisia viehättää..
pari kuukautta oltiin erottamattomat ja meillä meni tosi hyvin..oltiin molemmat ilosia ja onnellisia. sitten yhtäkkiä ihan odottamatta mut jätettiin.en saanu kunnollista syytä.mut kehuttiin kyllä maasta taivaisiin mutta se ei näköjään riittänyt sille.mies itki jättäessään mut,mitä mä olen jäänyt ihmettelemään.. mikä oli sen todellinen syy?
nyt erosta on noin kuukausi ja olen edelleen aivan rikki.ei ole ollut päivääkään tai hetkeäkään etten olisi ajatellut tätä miestä.mietin mikä mussa on vikana,miksi en kelvannut.joka päivä kyyneleet nousee silmiin ja yritän tukahduttaa ne.
olisi helpompaa jos vihaisin häntä,olis helpompaa päästää irti.mutta ei,mä tunnen edelleen samalla tavalla,vaikka tiedän,että välttämättä meil ei olis ollu tulevaisuutta. ja ei ees oltu kauan yhdessä mut silti..
ja vielä vaikeempaa on se että mä en pysty välttelemään tätä miestä. se on joka puolella..ystävästäni tulee mieleen poikaystäväni.kun olemme kolmistaan kaverini ja hänen poikaystävänsä kanssa,musta tuntuu et ne säälii mua ja että kaikki näkee mut vaan pariskunnan toisena osapuolena.
ennen mulla oli unelmia jotka halusin toteuttaa.pidin itsestäni huolta,liikuin ja söin hyvin.nyt mikään ei tunnu enää miltään. itsetunto on nollassa tän eron jälkeen. kuvittelen,että en enää koskaan löydä niin hyvää miestä vierelleni,vaikka järjen mukaan mun pitäis ajatella että tämä mies oli täysi kusipää..
mistä siis saada voimaa ja uskoa tulevaisuuteen?
kiitti jos jaksoit lukea tämän..säälittävää..
Vastaukset 5
Vanhimmat
ei mahtanu syy olla siinä ettet osannu olla yksin..?ja jos poikakaverisi kaipasi vapautta enemmän..
Samaa heittäisin minäkin.... liika riippuvaisuus aiheuttaa toisessa ahdistusta.... olen kokenut tämän itse.... pahalta tuntuu tiedän sen.... koita nyt vaan jaksaa ja ihmeessä itke jos itkettää ja myös puhu ihmeessä kaikille ihmisille jotka on sulle läheisiä niin saat tukea!! koita pärjätä =)
Hei surullinen tyttö!
En yleensä kirjottele näille keskustelupalstoille, mutta sun jutun luettuasi ajattelin vastata. Mäkin erosin juuri kahden vuoden suhteesta ja tunnen ihan samoja fiiliksiä kun säkin. Meillä meni mun mielstä hyvin ja olin onnellinen ja rakastin ja yhtä-äkkiä mies soitti ja sano et mikään ei tunnu miltään ja et meän ois parempi erota. Se oli ihan kamalaa siitä on nyt viikko. Tiedän, että sulta tuntuu tosi hirveeltä nyt ja vaikeinta on ymmärtää kun toinen ei rakasta eikä halua enää. Se on se kamalin osa, mut siitä on vaan päästävä yli.
Mulla oli ihan samanlailla kun sulla en saanut kunnon selitystä tunteet vaan kuoli sen mukaan.Mutta oon ajatellu et ei se voi olla oikee mies mulla kun siitä ei ollu miestä mulle sitä päin naamaa sanomaan, eikä se oo selittäny syitään. Mikä hemmetin mies se sellanen on!!?? Mä olen sitä mieltä et kannattaa keskittyä omaan elämään ja miettiä hyviä asioita. Me löydetään oikeet miehet meille ja selvitään tästä! Sellaset miehet jotka puhuu tunteustaaa, panostaa suhteeseen ja arvostaa meitä. Tsemppiä! Maailma on miehiä puolillaan, ei takerruta menneeseen vaik se ei oo helppoa. Vastaile jos sulla tuntuu siltä.
nm eteenpäin
sun sanat oli kannustavia.kiitti niistä.
mä tiedän et ei musta kuuluis tuntua tältä kun ei oltu edes kauan yhdessä mut se mies vaan tuntu täydelliseltä.ja en mä usko et se ero johtu siitä että mä olisin ollu liian tunkeileva tai riippuvainen,päin vastoin,mä itte halusin olla välillä ihan rauhassa jne.
pitäis vaan uskoa että tää muuttuu tästä iloksi mut se on vaan niin vaikeeta vielä.varsinkin kun koko ajan on se vaara että törmään tähän mieheen mun kaverin luona tai jossain..välttelen ravintoloita koska pelkään etten pysty kohtaamaan sitä..tää on ihan lapsellista mä tajuan sen itsekin mut ei sitä ittelleen mitään voi..
mut voimia sullekin ja kiitos vastauksesta.en mäkään näihin keskustelupalstoihin oo ennen vastaillu...
se helpottaa vähän kun tiedän että joku käy mielessä läpi näitä samoja juttuja...:)
pärjäile:)
Tiedän tunteen kun ei osaa päästää irti. Olen itse tilanteessa, jossa pitäisi siihen pystyä, mutta en vain pysty.
En tiedä mitä jossain ihmisissä on, mikä saa pään niin kovin sekaisin. Miksi nä miehet tunkee uniin ja jokapuolelle ja miksi on niin kamalan vaikeaa päästää irti?