Miehen kotiinpaluu töistä

Tuo on aivan henkilökohtaista, eikä mitään sopivaa aikaa voi esittää. Ymmärrän miten tuo saattaa ottaa päähän, kun toinen eristäytyy ja itsellä on kädet täynnä hommia.

Meillä se on vaimo, joka tarvitsee tuon aikansa päästäkseen "koti moodiin". Minulla ei moiseen ylellisyyteen ole koskaan ollut mahdollisuutta, kun pitää laittaa ruokaa ja kaupat käydä.

Tasan ei käy onnen lahjat...

Olet kelpuuttanut miehen jonka mielestä naisen kuuluu tehdä kotityöt.

Ei meillä kumpikaan ota mitään erityisoikeuksia. Lapset ei odota. Heidän ei kuulu joutua katsoo miten vanhemmat tarvii lepoa perheestä. Vaatteita on pestävä, et saa puhdasta päälle. Ruokaa on väännettävä ja tiskit hoidettava. Molemmat ku puuhaa, niin saadaan enemmmän aikaan. Lapset tietty mukaan ikätaso huomioiden. Sit jää illal aikaa vaik yhteiselle lautapelille... lapset ku nukkuu ni on aikuisten oma aika.

Kyllä se toimistotyö vaan väsyttää ja puuduttaa. Itsekin tarvitsen tunnin pari päivän jälkeen hengähdystaukoa (ehkä päikkäritkin) että palaudun työpäivän jälkeen... ja olen nainen.

Joko et ole ollut toimistoyöissä tai olet vaan kovin energiapakkaus (jolloin olen kade)

Henkilökohtaista. Toimistotöissä minäkin olen mutta silti tarvitsen kotiin mentyäni hengähdyshetken. Yhden hengen taloudessa töitä ei kuitenkaan kukaan muu tee, joten ei ole kenelle kiukutella :)

Entisessä suhteessa mies teki reissutöitä, yleensä muutaman päivän reissuja siis. 2-5 päivää. Aina kotiin tullessaan hyvä jos edes moikkasi, ja sen jälkeen keskittyä tasan tarkkaan vain itseensä. Minä ja lapset olimme yhdentekeviä. Riitaa yritti sitten aina niinä iltoina haastaa, kun minä olin tehnyt tietysti vaikka ja mitä väärin... En ollut ostanut kaupasta jotain mitä hän tarvitsi, en ollut ripustanut pyykkejä oikein, en ollut siivonnut jotakin vessaa viimeisen tunnin aikana, joku lautanen oli tiskikoneessa väärin... Niin ja tietysti olin pettänyt varmasti miehen reissun aikana. Jep jep.

Omaa rauhaa tekemättä mitään mies tarvitsi aina pari päivää, koska hänen "tosi raskaasta" (pyh! Anna mun nauraa...) työstään ei kuulema toipunut normaalisti jonkun yhden päivän aikana. Eli siis lojui läppärin takana sohvalla pari päivää, ainakin.

Katselin touhua vuosia. Muitakin ongelmia oli. Sitten lähdin.

Nykyinen mieheni on töistä tullessaan normaali. Tervehtii iloisesti kaikkia. Jos on ollut raskas päivä, niin saattaa kaivata vartin sohvalla. Mutta useimmiten istahtaa vasta sitten, kun on pakollisen kotihommat hoidettu. Minä kokkaan, mies lämmittää takkaaa, tai mitä milloinkin. Yhteistyö sujuu. Molemmat useimmiten mielummin ensin teemme työt, ja levähdämme sitten.

No oma kotiinpaluuni on näin miehenä normaalisti arkena seuraava (tehtyäni 8h aika vaativaa asiantuntijatyötä):
-ruoanlaitto alulle heti kun olen saanut takin päältä. Lapset nälkäisiä kuin sudet.
-ruoanlaiton lomassa keittiön siistiminen, tiskien laitto yms.
-pöydän kattaminen
-syöminen lasten kanssa
-astioiden kerääminen ja keittiön siistiminen
-lapsen/lasten kuskaus harrastuksiin
-käynti kaupassa sillä aikaa, lisäksi muuta asioiden hoitoa ja kotitöitä
-lasten haku treeneistä
-iltapalan laitto ja läksyissä auttaminen

Tässä vaiheessa sitten vaimo yleensä viimein pääsee kotiin ja osallistuu loppuillan kotitöihin.
Ensimmäisen kerran hengähdän parhaimmillaan yhdeksän jälkeen jälkeen.

Eli vastaus kysymykseen: en tiedä paljonko tarvitsisin hengähdysaikaa töistä tullessa koska en koskaan kuitenkaan sellaista saa...

Sehän riippuu niin ihmisestä ja tottumuksesta, kuinka paljon hengähdysaikaa tarvitsee. Kun on yhteinen talous ja varsinkin kun on lapsia, omista haluista joutuu joustamaan, varsinkin kun lapset ovat pieniä. Vaikka työssäkäyvä toki tarvitsee omaa aikaa, kyllä sitä kotona lasten kanssa olevakin tarvitsee (ei selvinnyt onko ap. myös töissä, silloinhan varsinkaan ei ole vain toisella etuoikeus käyttää sitä lepoaikaa mielin määrin). Hulluksi tulee jos ei ole hetkeäkään aikaa tehdä jotain ilman että lapsi/lapset roikkuu koko ajan helmassa.

Meillä aikanaan kun olin kotona lasten kanssa, useimmiten tein ruokaa kun mies tuli kotiin ja mies oli sillä aikaa tietysti lasten kanssa. Se rauhassa ruuanlaitto ja tiskaaminen oli virkistävää kun ei tarvinnut lasten takia ihan koko ajan keskeyttää ja lopulta todeta hommaa mahdottomaksi. Toki välillä kävi niin että mies keskittyi niin johonkin muuhun että lapset olivat taas minussa kiinni tai muuten vain tarvittiin äitiä ja isä ei kelvannut. Mutta sitten taas välillä tehtiin niin että mies alkoi tehdä ruokaa kun tuli töistä ja minä olin lasten kanssa sillaikaa. Sitä omaa aikaa oli molemmilla vaihtelevasti, pitkään niin että minä kävin illalla lenkillä tai sain muuten tehdä jotain niin että miehellä oli vastuuvuoro lapsista ja kun minä menin lasten kanssa nukkumaan (nukuttaminen oli pitkänsitkeää hommaa) ja miehellä oli sitten siitä yhdeksästä lähtien omaa aikaa rauhassa ilman lapsia.

Kyllähän se välillä harmitti niinä vuosina kun ei apua ollut perheen ulkopuolelta ollenkaan, ei edes sitä kerran vuodessa, mutta toisaalta molemmat tajuttiin se yhteisvastuu mikä niistä lapsista tulee. Sen neuvon antaisin kaikille ekaa vauvaa odotaville isille ja äideille että se vastuu on yhteinen. Äidit ei saa hautoa liikaa ja järjestää liikaa niin että isän ei tarvitse tehdä mitään ja isien pitää ottaa itse sitä vastuuta. Sanoa äidille että nyt lähdet shoppailemaan, kyllä me pärjätään silläaikaa. Näin sanoi miehenikin minulle, ja se oli oikein se. :) Yhteistä taloutta ja etenkin lastenhankintaa suunnitellessa on pakko sopia ja suunnitella asiat niin että molemmat tarttuu hommiin. Lepoa tarvitsee ihan jokainen, mutta sitä ei toisen selkänahasta oteta, vaan jos taakkaa on paljon, sitä jaetaan. Sitähän se parisuhde on.

Harmittaahan se, kun väsyneenä töiden jälkeen joutuu toisen juoksupojaksi. Ratkaisu ei ole nalkutus, vaan kotitöiden jako niin, että mies voi itse opetella, suunnitella ja toteuttaa oman osuutensa ilman, että vaimo käskee ja kyttää. Esimerkiksi jos mies on riittävän paljon kotona yksin lasten kanssa, asiat tuppaavat hoitumaan. Siivotakin voi viikonloppuisin niin, ettei vaimo ole kotona käskyttämässä.