Läheisen kuoleman jälkeen kerrottiin, että totaalinen tyhjyyden tunne koittaa pian hautajaisten jälkeen ja asia on todellakin totta.
Isän kuoleman jälkeen ajatukset ja aika meni hautajaisten järjestelyssä ja asioiden hoidossa, jolloin joka päivä oli jotain asiaa hoidettavana.
Vuosia ennen isän kuolemaa ajattelin, etten osaa, enkä pysty järjestämään isälle hautajaisia, hautajais järjestelyt tuntuivat monimutkaisilta.
Silloin ajattelin, että kuinka osaan pitää puheen isästäni hautajaisissa.
Toisin kuitenkin kävi, sain hautajaiset järjestettyä ilman mitään töppäilyja ja pystyin pitämään muistopuheen isästäni ja puheesta tuli pidempi, kuin ajattelin.
Miedän hyvä ystävä ja isän työkaveri jopa kehui puhettani, että harvoin kuulee noin hyvää muistopuhetta vainajasta.
Jos nyt tekisin muistopuheen, niin en osaisi tehdä enää niin hyvää, joku minua siinäkin johdatti sanavalinnoissa.
Nyt konkreettisesti tuntee sen tyhjyyden, mikä hautajaisten jälkeen koittaa, kun arki alkaa ja läheinen puuttuu.
On tässä päivisin aina jotain puuhaa, mutta varsinkin illalla tyhjyys ja kaipuu palaa.
Tyhjyys ja kaipuu koskee vielä kovemmin, kun kaikki asiat saa selväksi ja tehtyä perunkirjoituksen jälkeen.
Isän kuoleman jälkeen ajatukset ja aika meni hautajaisten järjestelyssä ja asioiden hoidossa, jolloin joka päivä oli jotain asiaa hoidettavana.
Vuosia ennen isän kuolemaa ajattelin, etten osaa, enkä pysty järjestämään isälle hautajaisia, hautajais järjestelyt tuntuivat monimutkaisilta.
Silloin ajattelin, että kuinka osaan pitää puheen isästäni hautajaisissa.
Toisin kuitenkin kävi, sain hautajaiset järjestettyä ilman mitään töppäilyja ja pystyin pitämään muistopuheen isästäni ja puheesta tuli pidempi, kuin ajattelin.
Miedän hyvä ystävä ja isän työkaveri jopa kehui puhettani, että harvoin kuulee noin hyvää muistopuhetta vainajasta.
Jos nyt tekisin muistopuheen, niin en osaisi tehdä enää niin hyvää, joku minua siinäkin johdatti sanavalinnoissa.
Nyt konkreettisesti tuntee sen tyhjyyden, mikä hautajaisten jälkeen koittaa, kun arki alkaa ja läheinen puuttuu.
On tässä päivisin aina jotain puuhaa, mutta varsinkin illalla tyhjyys ja kaipuu palaa.
Tyhjyys ja kaipuu koskee vielä kovemmin, kun kaikki asiat saa selväksi ja tehtyä perunkirjoituksen jälkeen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itselle ei ole tullut sellaista varsinaista tyhjyyden tunnetta, lähinnä ahdistusta. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän tuntuu ahdistavan. Lähinnä kai siksi, ettei ole enää sitä henkilöä kenelle kertoa ilot ja surut. On ikävä. Suuri ikävä.
Aika ennen hautajaisia meni jotenkin shokissa. Se oli murskaavaa, ei oikein osannut ajatella mitään muuta kuin äidin kuolemaa, mutta silti sitä ei käsittänyt. Oma äitini lähti täysin yllättäen. Toisaalta todellisuus on iskenyt nyt enemmän. Se aika kuoleman ja hautajaisten välissä meni toisaalta aika sumussa, toisessa maailmassa. Arki on .. erilaista. Tuntuu ettei enää saisi surra, vaikka sattuu. Pitää toimia täysillä, töissä pitää suoriutua. Tuntuu ettei yhteiskunta anna lupaa surra tarpeeksi. Pitää olla vahva ja toimiva yksilö, pitää tuottaa, vaikka koko maailma kaatuisi.
Peruuttamattomuus ja lopullisuus ovat ne kuoleman konkreettisimmat ja ikävimmät puolet, kun läheistä ei enää saa takaisin, ei nähdä häntä, ei kuulla hänen ääntään, ei tuntea hänen kosketusta, eikä enää saada koskettaa häntä.
Sitä on vaikea käsittää ja tiedostaa, ettei kuollut läheinen enää koskaan palaa takaisin, ole enää elämässä läsnä, vaikka hän oli äsken läsnä, niin enää hän ei ole koskaan läsnä.
On kuin läheinen olisi lähtenyt matkalle, josta ei koskaan palaa takaisin.
Yhteiskunnan suhtautuminen on kylmää läheisensä menettäneitä kohtaan, kuten kerroit.
Ei saisi surra ja jos suree, niin viikko korkeintaan.
Yhteiskunnan suhtautuminen on, että jos suret kauemmin, niin olet epänormaali.
Surevan ihmisen pitäisi olla heti valmis tuottamaan rahaa yhteiskunnalle, kuin raha olisi maailman tärkein ja autuain aisia.
Yhteiskunta ei arvosta ihmistä, vaan rahaa, vaikka ihminen on arvokkaampi kuin raha.
Tuntuu olevan vaan niin, että ei saisi tuntea surua lainkaan, jos menettää omat vanhempansa.
Oman vanhemman menetys on yhtälailla verrattavissa aviopuolison menettämiseen, koska samanlainen kiintymys omiin vanhempiin kasvaa vuosien mittaan, varsinkin, jos on elänyt vanhempien kanssa yhteistä elämää, kuten aviopuolisot, joilla on yhteistä elämää kymmeniä vuosia.
Silloin kasvaa kiinni siihen läheiseen, jonka kanssa elää ja jakaa jokapäiväisen elämän.
Jokainen ihminen on yksilö, joku pystyy menemään töihin heti seuraavana päivänä oman vanhempansa kuoleman jälkeen, mutta eivät kaikki.
Ketään ei saisi pakottaa työhön, jos ei kykene työhön surun ja kaipauksen takia.
Ei työpaikalla huomioida surevaa ihmistä, eivät he, joilla ei ole surua, pysty samaistumaan surevan osalle.
He voivat jopa loukata surevaa sanomalla jotain epäsopivaa surevalle tai surevan kuullen.
Pahinta mitä voi sanoa surevan selän takana, luullen ettei sureva kuule, on että: aina vaan se jaksaa surra tai mitä se enää suree.
Mitä suurempi kaipaus ja suru, niin sitä rakkaampi on kuollut ihminen ollut surevalle.
Mukavaa kun ainoa ihminen kuka on koskaan oikeasti välittänyt, on poissa.
Mulla sama juttu. Ainut ihminen, joka välitti ja joka merkitsi mulle niin paljon, on nyt poissa.. :(
Se on totta että suruja kiintymys on jokaisella se omansa. Jollekin yksinäiselle, voi olla lemmikki, se ylipääsemätön surun kohde (jolla ei ole yhtään läheistä). Sitä ei tietenkään ymmärrä hän, jolla on joku rakas ihminen ollut ja kuollut.
On ikävä kuulla sana "karvajalkaa ei kannata surra." Noilla toilauksilla annettaan vain entistä enemmän viestiä, että ihminen ei ymmärrä ja toinen sellainen ei ole ainakaan minua varten.
Joku kiintyy vanhempaan, joille lapsi tai puoliso on se tärkein. On myös läheisiä sisarussuhteita, isovanhempia tai sitten ei verisukulaisia, ystäviä.