Olen vähän vaille 30 v. nainen, enkä ole koskaan ymmärtänyt sitoutumista. Olen miettinyt, onko asialla tekemistä sen kanssa, ettei minulla ole erityistä tunnesidettä edes omiin vanhempiini. Lapsuuteni oli mielestäni melko hyvä, perheessä ei ollut päihdeongelmia tai väkivaltaa. Parisuhteissa on kuitenkin aina ollut ongelmia. Vaikka pitäisin ihmisestä, ajatus jatkuvasta yhdessäolosta ja yhteenmuutosta ei tunnu ollenkaan houkuttelevalta. Yksityisyys on ollut aina minulle tärkeää. On vastenmielinen ajatus, että kumppani tietäisi minusta kaiken, vatsan toiminnasta lähtien.
Seksikin alkaa pidemmässä parisuhteessa tuoda mieleen insestin (jota ei ole lapsuudessani tapahtunut, vaikka olen asiaa joskus epäillytkin), ja tämän myötä vastenmielisyyden tunteen.
Puuttuuko minulta jotain, mitä normaalilla ihmisellä on? Onko kohtalotovereita?
Seksikin alkaa pidemmässä parisuhteessa tuoda mieleen insestin (jota ei ole lapsuudessani tapahtunut, vaikka olen asiaa joskus epäillytkin), ja tämän myötä vastenmielisyyden tunteen.
Puuttuuko minulta jotain, mitä normaalilla ihmisellä on? Onko kohtalotovereita?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ei parisuhde edellytä yhteen muuttamista, mutta jos ajatus parisuhteesta ei houkuttele niin onko se siis ongelma? Kenelle?
Ilman parisuhdetta tunnen olevani poikkeava. Kun kaikki ystävätkin vähitellen vakiintuvat, eikä oma elämä edisty tämän suhteen mihinkään, tuntee jäävänsä paitsi jostain tärkeästä.
Eiköhän nykyaikana ole kummajainen se, joka haluaa elämänikäisen parisuhteen ja vielä tekee sen eteen töitä ja sietää vastoinkäymisiä ja huonojakin puolia puolisossaan tietäen, että itselläkin niitä on.
Provosoiden kirjoittamalla. Parisehde on se vaihe elämästä, kun nainen alkaa ajatella menettävänsä jotakin, jos ei perusta perhettä ja kaikilla muillakin ystävillä on sellainenSiitä sitten kymmenen vuotta yritetään muokata miehestä naistenlehtien mukainen mies ja kun ei onnistuta voidaan erota.
Jos asia kerran vaivaa sinua, niin suosittelen miettimään omaa persoonallisuuttasi, millainen olet ihmisenä, esim. oletko tunteellinen ja lämmin vai etäinen ja viileä.
Ajattele mitä parisuhde on ja millainen parisuhde olisi sinulle sopiva. Sitten mieti millainen mielestäsi olisi mies, joka todella sopisi sinulle. Kuvailet seksin tuntuvan ajan myötä insestiltä. Tuntuuko sinusta kuin olisit esim. kumppanisi äiti, tai sisko?
Sitten mieti, millaisia vanhempasi olivat yhdessä, millainen suhde heillä oli keskenään ja millaisen parisuhdemallin sait kotoa. Jos mallissa on jotain, mistä et pidä, mutta joka tuntuu siirtyneen sinuun, sinun kannattaa miettiä keinoja miten pääsisit tästä mallista eroon.
Sinun myös kannattaisi selkeyttää arvojasi ja arvojärjestystäsi. Esimerkiksi, onko todella parisuhteen mahdottomaksi tekevä asia, että miehesi tietäisi sinun käyvän vessassa? Ihan niinkuin hän tietää jokaisen ihmisen maailmassa tekevän.
Siis onhan tuossa melkoinen ristiriita, jos haluat parisuhteen, mutta et toisaalta koe parisuhdetta mielekkääksi/mahdolliseksi. Olet vähän lukossa itsesi kanssa.
Kyllä "normaaleiden" ihmissuhteiden puute vanhempiin voi hyvinkin vaikuttaa tuohon. Omalla osalla sitoutumis- ja luottamusongelmat ovat vaikuttaneet myös muiden ihmissuhteiden kestämättömyyteen. Kaverisuhteetkin tuntuvat olevan vuoden tai parin kierrätyskamaa.
Itte olen siis vähän yli 30v mies. Välejä vanhempiin ei teoriassa ikinä ole ollut. Huonoksi niitä välejä ei voi sanoa, yhteydenpitoa puolin tai toisin ei vaan ikinä ole ollu. Muistot omista vanhemmista on toki paljon huonommat kuin sinulla. Alkoholin liikakäyttöä ja vanhempien riitely oli aika arkipäivää eroon asti.
Ehkä musta kasvo liian itsenäinen jo ala-asteikäisenä, enkä oikein ikinä ole saanut mitään tuntumaa "normaaliin" perhe-elämään. Siihen vielä päälle koulukiusaamiset nuorena. Kotoa muutin pois jo ennenkuin olin täysi-ikäinen.
Kun kelataan pikakelauksena takaisin nykypäivään, niin läheisten ihmissuhteden luominen edes kaveritasolla on ollut haastavaa. En vaan jotenkaan osaa päästää ketään tarpeeksi lähelle. Yleisesti olen muiden mielestä ihan hyvää seuraa, tuttuja ja puolituttuja on paljon, mutten varsinaisesti voi sanoa, että juuri kukaan heistä oikeasti tuntisi minua, enkä oikein edes halua omista asioistani puhua juuri kenellekkään.
Seurustelumahdollisuuksia oli joskus nuorempana muutama. Pari useamman kuukauden lähes päivittäinen tapailukin, jota varmaan ulkopuoliset kutsuisivat seurusteluksi. Mutten jotenkaan osannut viedä sitoutumista seuraavalle asteelle mukavasta tapailusta "oikeaan" parisuhteeseen. Oli kyllä kiva viettää aikaa yhdessä, mutta samalla en osannut/halunnut/kyennyt päästämään toista kovan ulkokuoren sisälle. Menneisyyden huonot kokemukset ihmissuhteista kai vain kehitti liian vahvan panssarin, jota normaali ihminen ei vain pysty murtamaan. Itse en kykene luottamaan ihmisiin tarpeeksi nopeasti ja harva jaksaa tutustua kovin hitaasti maailmassa, jossa kaikilla on hirveä hoppu johonkin.
Nyt näin varttuneempana sitä joskus havaitsee, että omat ihmissuhteet on aika köyhiä:
- Perheen kanssa tekemisissä ehkä kerran vuodessa jouluna
- Läheisiä ihmissuhteita ei varsinaisesti ole muutenkaan. Varmaankin johtuen siitä, että pidän omat asiat omina asioina, enkä päästä ketään lähelle.
- Seurustelusta turha edes haaveilla. Tosin en oikein edes tiedä haluaisinko sitä enää edes yrittää. Nyt takana jo useampi vuosi, joiden aikana olen vain antanut asioiden rullata omalla painollaan (=yksin)
- Seurustelu vain sen takia, että kaikki muutkin seurustelee, ei kiinnosta
- Rima on varmaan vuosien myötä noussut aika korkealle. Tietää, ettei kukaan pilvilinnoissa elävä prinsessa ymmärrä hieman vaikeamman nuoruuden ja muutenkin elämässä vastoinkäymisiä kokeneen ihmisen maailmaa.
Toisaalta toisinaan kaipaan jotain läheistä ihmiskontaktia, mutta toisaalta myönnän, ettei minulla ole aavistustakaan mitä "normaali" elämä edes tarkoittaa. Toki osaan antaa itsestäni ulos sellaisen kuvan, että kaikki olisi ihan hyvin. Mutta ei elämä kyllä kovin usein kauheen hyvältä silti maistu. Toisinaan tuntuu siltä, että olen vaan syntynyt väärään maailmaan, väärään maahan tai väärällä aikakaudella.