Koska tämä on paikka missä vertaistukea varmaankin saatavilla, rohkaistun kirjoittamaan hieman omasta elämästäni. Yli 10 vuoden liitto takana, lapsia on. En olisi uskonut, että päädyn harkitsemaan eroa. Vaikeuksia on kyllä riittänyt, mutta optimismi ja jonkinlainen sitkeys lienee pitänyt meidät yhdessä. Muutama vuosi sitten kohtasimme traumaattisen asian, jonka johdosta luottamus puolison sukuun hävisi täysin. Tajusin, että olen hyvin kummallisen ja kieroutuneen suvun kanssa tekemisissä. En kylläkään ole itsekään täydellinen. Mun on nyt rehellisesti todettava, etten haluaisi olla lainkaan puolison suvun kanssa tekemisissä, olen kadottanut kaiken luottamuksen. Puolisoni on myös jättänyt minut kerran, se tapahtui lasten oltua pieniä. Tämä oli lyhyt ero, palasimme yhteen, mutta nakersi edelleen luottamusta. Punnitsen mielessäni vaihtoehtoja. Tahtoisin hoitaa asiat mahdollisimman hyvin, esimerkiksi siten, että järjestäisimme yhteishuoltajuuden. Silti sydäntä raastaa, miksi erota vain siksi kun on ollut ilkeitä ihmisiä suvussa... Tosin myös muitakin syitä on, juuri tuo luottamuksenpuute. Kirjoituksestani näkyy arvatenkin se, kuinka sekava ja ristiriitainen on olo. Olen vain niin pettynyt...hyvin moniin asioihin tässä suhteessa, ja turhautunut. Kiitän, jos joku jaksoi lukea. Vinkit olisivat tarpeen, kultaakin kalliimpia..
ajatus erosta tuntuu helpottavalta
tyttotallainen
13126
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Itse pohdiskelen samojen asioiden kanssa, olen ollut mieheni kanssa jo melkein 20 vuotta. Tuntuu että välillämme on tunteet kuolleet, olemme vain toistemme kanssa koska emme tiedä muutakaan. Koska olemme lapseton perhe, tuntuu että ehkä meidän tulisi antaa toisillemme mahdollisuus löytää kumppani jonka kanssa voisi hankkia perheen, vielä kun se olisi realistisesti mahdollista.
Vaikea päätös, mutta kai päätös muodostuu kun punnitsee vaihtoehtoja mikä pidättelee yhdessä, onko sitä rakkautta vielä jäljellä?
Todella. vaikeita päätöksiä. Toisaalta ajattelen, ettei mahdollisen uuden kumppanin kanssa pääse ns. yhtään helpommalla, asiat mutkistuisivat entisestään. Luulen, että ajan kanssa tilanne selkiytyy. Minun olisi hyvä muistaa, ettei elämää ole helpoksi tarkoitettukaan. Aina ei rakkaus kukoista ja ristiriitoja ja vaikeuksia on varmasti edessäpäinkin. Sitä elämä vain on. Ja avioliitto on mielestäni aika pitkälle tahdon kysymys. Sitten jos tahto loppuu, on lienee turha jatkaa?
Mitä tarkoitat tahdon loppumisella. Eikö rakkaus ole se, joka loppuu ja ymmärtääkseni sitä ennen loppuu suvaitsevaitsevaisuus ja halu auttaa ja ymmärtää. Eikö nuo riidat ole juuri niitä kasvunpaikkoja parisuhteessa. ELi silloinhan Te luotatte toisiinne, kun kerrotte, elätte ja tunnette. Eikö niitä riitoja voi sopia ja jatkaa elämää.
Rakkaus voi loppua vaikka kokonaan, mutta liitto jatkuu, koska molemmat sitä tahtovat jatkaa. Eli liiton jatkuminen on nimenomaan tahdosta kiinni, ei rakkaudesta.
Olet dunja väärässä tai sitten terapiani on ollut huonoa, jota ei todellakaan ole ollut. Tahto on yksi tärkeä asia, yksi tärkeimmistä asioista suhteen jatkamisessa, mutta pelkällä tahdolla suhdetta ei jatketa! Suhteen kulmakivet ovat: tahto, rakkaus, luottamus ja arvot/kiinnostus. Jos nuo krakaa niin ei suhteella paljon toivoa. Asioita voi yrittää korjata, aina se ei onnistu ja silloin on parempi lopettaa kuin roikkua mahdottomassa. Ei nykypäivänä tarvitse killutella ties minkälaisissa suhteissa. Niin ja rakkaus on myös tärkeä se vain monesti muuttaa muotoaan pidemmissä suhteissa. Ja eronneillakin voi olla vielä jonkinlaista rakkautta toista kohtaan ihan niinkuin ystävillä, tuttavilla tms.
Näin sivusta myös totean, että ainut asia jolla liitto jatkuu, on molempien päätös olla yhdessä.
Tarkoitan juurikin sitä kun rakkauden sanotaan olevan tahdon asia. Alkuhuuma loppuu aina mutta jos tahtoo rakastaa kaikki on ns.mahdollista. kyynistyminen ja luovuttaminen ei vaan sovi minulle. Olen tosi jääräpäinen ihminen, hyvässä ja pahassa ;) t.aloittaja
Rakkaus on tahdon asia, mutta vain jos se on molemminpuolista. Jos toinen tekee vuosikaupalla väärin sinua kohtaan, sinä annat anteeksi ja syrjäytät omat tarpeesi, hakkaat vain suotta päätäsi seinään. "Kunnon sotamies tietää milloin antautua." Luovuttaminen on tässä vaiheessa fiksua.
Asia on mutkikas. On ollut paljon ulkoapäin tulleita vaikeuksia. Siihen taloussotkut ja tukiverkoston puuttuminen, lapset, niin tiedätte että tilanne ei helppo.en vihaa miestäni.mutta tuntuu että tulevaisuus meillä pariskuntan a ei ole sitä mitä toivon. toisaalta olen tottunut siihen etten saa sitä mitä haluan, en mielestäni ansaitse sitä.jos ottaisin eron, olisin todellakin,oikeasti,paskamainen moukka.
Aloittajalta voisi mielellään kuullä mikä tämä "traumaattinen" asia suvun puolelta oli? Kun menee naimisiin niin mikään/kukaan ei pakota sosialisoimaan suvun/sukujen kanssa. Itse en esim. sosialisoi omien vanhempieni sukujen kanssa enkä puolisoni suvun kanssa. Ainoa jonka kanssa olen väleissä (ja hirveän hyvissä) on eno. Ja enon kanssa kyllä pärjätään. Suvut pitävätkin minua omituisena mutta yllätys yllätys, aina kun jotain tarvitaan niin kyllä silloin madellaan kynnykselle ja maasta taivaisiin kehutaan.
Mutta mutta... Vielä miettisin sitä ensimmäistä eroa. Mikä oli sen eron syy? Ja miksi piti erota? Oliko se ainoa tapa ratkaista asia? Jos syytä on enemmän toisessa hänen tulee ottaa siitä vastuu. Muutoin suhde ei ole tasapuolinen.
Syitä on varmasti molemmissa. Ja jos olet "jääräpäinen" niin nyt on hyvä aika näyttää se. Puoliso penkille ja asia ruutupaperille. Ne mitkä ovat huonosti. Voin kuitenkin paljastaa että "unelmien liittoa ei ole". Ja mitä nopeammin arki astuu kuvaan, sen vahvemmaksi liitto muodostuu. Elämä ja yhdessä koettu polku on se joka vahvistaa liitot.
Ero on aina mahdollinen, mutta siinä pitää muistaa että on oltava reilu lapsia kohtaan. Lapsien tulee olla kaikkien riitojen yläpuolella. Heidän tulee hymyillä joka päivä ja olla ylpeitä että vanhemmat pystyvät puhumaan asioista. Jos toinen puoliso päättää heittäytyä hankalaksi, niin itselleen hän vain kiusaa tekee. Kun olette vanhoja, niin voi olla että vierailukäynnit ovat kovin harvassa.
Ikävä kyllä en halua puhua siitä traum.asiasta sanallakaan. En halua paljastua. Mutta se todella oli paha juttu, ei ole pakko uskoa jos ei halua. Ja en tosiaankaan ole enää kuin yhden ihmisen kanssa sieltä päässä tekemisissä. Oon saanut tarpeekseni. Toit monta järkevää asiaa esiin. Tuo puhuminen, joskus toimii, joskus ei. Se että lapset laitetaan etusijalle, on oikein. Tätä koko vyyhteä on niin vaikea käsitellä lyhykäisesti. Olen esim. miettinyt miten yhteishuoltajuus voisi toimia... mieheni menettänyt luottotiedot, saako edes asunnon.. mies myös ollut itsetuhoinen..tekisikö jotain itselleen ja sittenhän se olisi minun syy... ja lapset, kärsisivät lopun ikää. Ero johtui siitä että puolisoni oli henkisesti lopussa , masentunut. Syytä en tiedä, olenko ollut vaikea vaimo? Onko syy pohjimmiltaan siinä ettei me tulla onnellisiksi yhdessä... Kaikki on liika vaikeeta.
"Olen esim. miettinyt miten yhteishuoltajuus voisi toimia... mieheni menettänyt luottotiedot, saako edes asunnon.. mies myös ollut itsetuhoinen..tekisikö jotain itselleen ja sittenhän se olisi minun syy... ja lapset, kärsisivät lopun ikää. "
Kuulehan nyt. Yhteishuoltajuus toimii, jos toimii. Sen näkee sitten.
Mies saa kyllä asunnon jostain, ainakin kaupungilta/kunnalta, ellei muuten. Miehesi on VASTUUSSA ITSESTÄÄN. Jos hän tekee itselleen jotain, hän tekee, oma valinta. Ei se ole sinun syy, etkä voi ottaa sellaisesta vastuuta. Sitä paitsi voi tehdä itselleen jotain, vaikka asutte yhdessä. Jos asutte yhdessä, hän voi tehdä myös teille jotain.
...Olen oppinut elämään hänen masennuksen kanssa. Nyt on tosin ollut helppoa, koska masennus on ollut jo melko kauan poissa. Mutta pelkään uutta masennusjaksoa ja hänen voimattomuuttaan ja sitä kun hänen pinna on kireällä. Kurja juttu, että epävakaa lapsuus ja koulukiusaaminen ilm.traumatisoinut hänet. ?Minulla ei ole sydäntä jättää häntä. Mutta tulevaisuus ei näyttäydy kovin hyvältä. Olen sellainen ihminen, että itsesyytökset romahduttaisivat minut, varmaan lopullisesti, jos lähtisin. En keksi muuta kuin lakata ajattelemasta että olisi vaihtoehto.