Moi!
Minulla on tällainen ongelma. Elän periaatteessa ihan hyvässä parisuhteessa, jo kohta 10 vuotta tulee täyteen. Meillä on 2 pientä lasta ja kaikki näennäisesti kunnossa. Mutta jotain vaimoni ja minun suhteesta puuttuu, on jo puuttunut usean vuoden ajan. Meidän elämä on pelkkää arkea, oli jo ennen lasten syntymää. Omaa aikaa ei haluta edes järjestää vaikka se olisi mahdollista. Tuntuu että minä olen henkisesti ihan tyhjä, kotona ei tunnu saavan minkäänlaista henkistä elämää. Myös seksielämämme ei toimi ollenkaan. Olen pohtinut suhteen kohtaloa jo pitkän aikaa. Aikanaan kuvittelin että kun saamme ensimmäisen lapsen, tilanne korjaantuu. No, ei mennyt elämä parempaan suuntaan, ehkäpä jopa toiseen suuntaan. Kuitenkaan en saanut aikaiseksi muuttaa mitään. Nyt kun lapsia on kaksi, tilanne on jos mahdollista vieläkin huonompi. Fyysisestikkin on toki raskasta mutta ennenkaikkea tämä henkinen tyhjyys tuntuu pahalta. Olen yrittänyt keskustella asioista mutta tuntuu ettei siitäkään selviä mitään. Se mikä tilanteesta tekee hankalan, on nuo lapset. Niiden kanssa menee todella hyvin ja en haluaisi viedä heiltä isää. Jos joku pohtii vastaavanlaista tilannetta tai osaisi jotain ideoita asiaan heittää, kuuntelen kyllä.
Minulla on tällainen ongelma. Elän periaatteessa ihan hyvässä parisuhteessa, jo kohta 10 vuotta tulee täyteen. Meillä on 2 pientä lasta ja kaikki näennäisesti kunnossa. Mutta jotain vaimoni ja minun suhteesta puuttuu, on jo puuttunut usean vuoden ajan. Meidän elämä on pelkkää arkea, oli jo ennen lasten syntymää. Omaa aikaa ei haluta edes järjestää vaikka se olisi mahdollista. Tuntuu että minä olen henkisesti ihan tyhjä, kotona ei tunnu saavan minkäänlaista henkistä elämää. Myös seksielämämme ei toimi ollenkaan. Olen pohtinut suhteen kohtaloa jo pitkän aikaa. Aikanaan kuvittelin että kun saamme ensimmäisen lapsen, tilanne korjaantuu. No, ei mennyt elämä parempaan suuntaan, ehkäpä jopa toiseen suuntaan. Kuitenkaan en saanut aikaiseksi muuttaa mitään. Nyt kun lapsia on kaksi, tilanne on jos mahdollista vieläkin huonompi. Fyysisestikkin on toki raskasta mutta ennenkaikkea tämä henkinen tyhjyys tuntuu pahalta. Olen yrittänyt keskustella asioista mutta tuntuu ettei siitäkään selviä mitään. Se mikä tilanteesta tekee hankalan, on nuo lapset. Niiden kanssa menee todella hyvin ja en haluaisi viedä heiltä isää. Jos joku pohtii vastaavanlaista tilannetta tai osaisi jotain ideoita asiaan heittää, kuuntelen kyllä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Moikka!
olen tosi surullinen
minun poikaystäväni näki minun
halaavan yhtä poikaa, ja jätti mut sitten heti
se ei usko, että se ei ollut, kun sellainen ystävä hali. Minä olen tosi surullinen se ei edes katso minua päin, kun me mennään vaikka kaupassa vastaan. Ei puhu ei kuuntele.Mitä voin tehdä. Anteeksi ei auta olen kokeillut.
Ottakaa kantaa!
[email protected]
Kuulostaa jotenkin tutulta...ite olen kans ollut yhdesä mieheni kanssa n.12 vuotta ja nyt sitten tuntuu siltä että onko tässä enää mitään järkeä. Ei ole oikein mitään yhteistä enää, muuta kuin talo ja lapset. Tunteita on vielä molemmin puolin jäljellä, mutta jokin silti puuttuu...
Ymmärrän ihan täysin sinun ajatuksesi, koska ajattelen itsekin paljon tätä ja nyt olemme yhdessä sitten miettineet, että mikä olisi oikea ratkaisu. Oletteko te pystyneet keskustelemaan yhdessä asiasta vai vaivaako tämä asia vain sinua? Me olemme miettineet jonkinlaista "taukoa"tähän juttuun ja toivottavasti sen aikana selviää, että onko niitä oikeita tunteita enää jäljellä vai ollaanko vähän niin kuin kaverit keskenään..
Toivotan sinulle paljon voimia ja jaksamista, sillä tiedän että sitä tarvitaan! Yritä miettiä ihan tosissaan, että mitä sinä oikein tältä elämältä haluat, sillä ei täällä olla kuin kerran!
minullakin on sama homma.en voi muuta sanoa kun että yrittäisit saada puolisosi ymmärtämään tilanteen ja ehkä hänkin tulisi onnellisemmaksi jos olette nytten onnettomassa suhteessa.lapset tietysti tekee asian vaikeammaksi,mutta kyllä lapset tottuu ja ehkä olisi parempi niin että olisi kaksi rakastavaa kotia.
Kun kaikki on melkein kunnossa, eikö silloin kannata vielä yrittää, jos se elämän tarkoituskin löytyisi.
Tehkää uuden vuoden lupaus suhteen eteen työskentelemisestä ja jos vuoden päästä ei mikään ole muuttunut, puitte asiaa uudestaan.
Hankkikaa yhteisiä juttuja, menkää elokuviin, käykää pizzalla, suunnitelkaa kesälomaa, menkää kylpylään koko sakki, hankkikaa yhteinen harrastus ja antakaa toisillenne yksi vapaailta viikossa, ei mikään baarisellainen vaan johonkin omaan harrastukseen. Lasten takia kannattaa yrittää selvitä arjen harmaudestakin ja käykää tuolla yh-palstalla katsomassa "onnellisia" yh-huoltajia.
Aivan oli Jaazzin tarina kuin omaani olisin lukenut. Täsmälleen sama tilanne meillä, reilu kymmenen vuotta takana ja kaksi lasta. Tällä hetkellä olen niin henkisesti loppu suhteen kanssa että ainut asia mikä pitää kuvion pystyssa on lapset.
Sinänsä meillä ei tapella eikä ole koskaan kunnolla tapeltukaan, mutta jotenkin joku puuttuu suhteestamme ja on melkein koko ajan puuttunutkin. Olemme kuin kaverit, arkipäiväisyyksien vaihtaminen ja rutiinin pyöritys sujuu mutta kohteliaisuutta, hellyyksiä tai muuta välittämistä on turha odottaa. Niitä ei anna vaimoni enkä tosin ole enää minäkään pitkään aikaan välittänyt.
Suhteemme alusta lähtien meillä molemmilla on ollut sitä "vikaa" ettemme oikeasti rakasta toisiamme. Olemme vain kiintyneet toisiimme ja olimme liian laiskoja vaihtamaan puolisoa. Vaimoni oli varsinkin suhteen alussa lähdössä monta kertaa mutta minä (hullu) sain hänet pidettyä. Itse suunnittelin suhteen lopettamista monesti jo ennen avioliittoa ja asiasta keskusteltiinki ja siitä huolimatta mentiin naimisiin ja tehtiin vielä kaksi lasta. Käsittämätöntä kun asioita nyt jälkiviisaana katsoo. No lapset ovat tietenkin rakkaita joten jotain hyvääkin ollaan saatu aikaan.
Nyt vain on se ongelma että ei oikein edes enää löydy intoa suhteen korjaamiseen. Rehellisesti sanottuna en usko että avioliittomme tulee kestämään joten ei tahdo olla voimia asioiden parantamiseen. Tähän soppaan vielä kun lisää että ensimmäiset kymmenen vuotta olin kaikesta huolimatta uskollinen mutta enää en valitettavasti ole niin tuntuu siltä että kaikki on lopussa. Kun vain tietäisi mitä tehdä...
heips. me oltu yhdessä n.14 vuotta naimisissa10 ja 2 lasta..kuullosti niin tutulle ja samoille asioille joiden kanssa itse painiskelen. meillä tilanne tosin on ehkä enemmän minusta johtuva ja minun tunteiden loppumisesta..tai eihän ne tietenkään kokonaan ole loppunut mutta en tunne enää rakkautta ja olenkin miettinyt et varmaan suuret rakkauden tunteet muuttuvat suhteessa, mutta kai jonkinlaisen kipinän täytyisi jäädä.miehen mielestä kaikki hyvin ja hän on sanonut rakastavansa minua, mutta kun en pysty sitä enää itse sanomaan.
ei olla riidelty ikinä kunnolla vaan asiat on vaan työnnetty pois ja en osaa aloittaa keskustelua miehen kanssa..kun ei oikein ole mitään sanottavaa vaikka sisällä tuntuu et tukehtuu....
MOI
Meillä on kanssa ollu jo kauan samantapaista.
15 vuotta kimpassa,pikku hiljaa loppu tunteet.
Viime keväänä selvisi,että miehelläni oli ollut seksisuhde silloisen parhaan kaverin kanssa.
Hauskaa asiassa oli vaan se että mä kuulin asiasta kun suhteen loppumisesta oli kulunut jo muutama vuosi.
Sen annoin kyllä anteeksi,mutten unohda.Ja sen jälkeen mikään ei ole ollu niinkuin ennen.
Jatkuvaa epäilyä,aloin itse käymään useammin kaljalla ja siis totaalinen alamäki,niin henkisesti kuin muutenkin.
Mietin kauan mitä teen,miksi kiduttaa itseään suhteessa missä on koko ajan epäily,ei rakkautta toiselta puolelta ainaka,ei mitään puhuttavaa,riitoja pikkuasioista.
Ei mitään kunnon tappelua vaan sellasta pientä negatiivisyyttä koko ajan pinnassa.
Loppujen lopuksi päätin,,katson vielä juolun ja uuden vuoden sen jälkeen kerron että haluan eron.Vaikeetahan se tulee olemaan mutta en nää muuta vaihtoehtoja.
Jopa ulkopuoliset näkevät ettei kaikki ole enään hyvin,,"Ennen niin iloinen ihminen,hymyilee nykyään todella harvoin" kuulen usein tän kommentin itsestäni.Kaikki hauskinta on kun työkaverit on huomannu mutta oma mies ei...
Moi!
Nyt on aikaa kulunut ensimmäisestä tänne kirjoittamasta viestistä ja olemme asioista keskustelleet. Tulimme ennen joulua siihen tulokseen että yritämme vielä tosissamme. Keskutelimme ja puhuimme, mietimme asioita. Tuntui siltä että asioihin tulee muutosta. Kuitenkin, nyt on siitä kulunut muutama kuukausi ja oikeastaan mikään ei ole muuttunut, osittain jopa huonompaan suuntaan. Vaimo on edelleen tyytyväinen tilanteeseen, ainakin hän niin sanoo. Olen sanonut hänelle että tunteeni häntä kohtaan ovat melkein ainoastaan kaveripohjalla. Hänen neuvo minulle on ollut että jos en ole onnellinen, minun pitää lähteä onneani etsimään. No, alan olla samaa mieltä vaikka en ole mikään luovuttajatyyppi. En tiedä muuttuisiko mikään jos lähtisin pois tästä tilanteesta. Lapsiani kaipaisin aivan mielettömästi ja silloin vasta olisinkin yksin tunteideni ja ajatusteni kanssa. Vai onko tässä vain yritettävä olla luja ja jatkaa tätä yhteiseloa lasten takia, oman onnellisuuden kustannuksella? Olen tällä hetkellä todellisessa umpikujassa, kertokaa jotain kommentteja aiheeseen!