Olen 30-vuotias nainen ja elän yksin. Poikaystäviä on ollut ja ulkoilen ahkerasti juottoloissa viikonloppuisin. Tahtoisin todella löytää miesystävän ja mennä naimisiin ja jakaa elämäni mieheni kanssa. Mutta ei onnistu tämä haave. En kykene luottamaan yhteenkään mieheen niin paljon, että voisin rentoutua ja rakastua. Ihastun mutta en millään voi uskoa että mies tykkää minusta ja on uskollinen. Kukaan ystävistäni ei usko tätä todeksi, koska ulkoisesti minussa ei ole mitään ns. vikaa. Olen ihan normaalin näköinen suomalainen nainen. Olen lukenut ja hauska ja sosiaalinen. Mutta että pitäisi avautua jollekin ja asettaa itsensä alttiiksi sydänsuruille. Ei ei. Lopetan suhteet aina alkuunsa. Siinä vaiheessa, kun ensimmäisen kerran tulee se epäily, että kohta rakastun ja sitten käy köpelösti.
Olen käynyt keskustelemassa ammattilaisen kanssa tästä ongelmasta. Ja todennäköisesti.. vastaus löytyy lapsuudestani. En ole koskaan kelvannut äidilleni sellaisena kuin olen. Hän ei ole koskaan osoittanut rakastavansa minua ja hän ei ole koskaan ollut tyytyväinen minuun. Olen joutunut ansaitsemaan hänen hyväksyntänsä hyvällä koulumenestyksellä ja opiskeluilla. En ikinä ole ollut tarpeeksi hyvä. Maailmassa on vain yksi ihminen, sukulainen, joka hyväksyy ja rakastaa minua juuri tällaisena. Mutta ilmeisesti se ei riitä.
En tiedä mitä tekisin. Kaikki sanovat että ota riski ja anna palaa. Mutta en vaan voi. Ihan kamala ajatus. Miten voisin aloittaa paranemisen tästä? Onko kukaan ollut samassa tilanteessa ja miten tästä vielä elämä voittaa ja luottamus löytyy?
Olen käynyt keskustelemassa ammattilaisen kanssa tästä ongelmasta. Ja todennäköisesti.. vastaus löytyy lapsuudestani. En ole koskaan kelvannut äidilleni sellaisena kuin olen. Hän ei ole koskaan osoittanut rakastavansa minua ja hän ei ole koskaan ollut tyytyväinen minuun. Olen joutunut ansaitsemaan hänen hyväksyntänsä hyvällä koulumenestyksellä ja opiskeluilla. En ikinä ole ollut tarpeeksi hyvä. Maailmassa on vain yksi ihminen, sukulainen, joka hyväksyy ja rakastaa minua juuri tällaisena. Mutta ilmeisesti se ei riitä.
En tiedä mitä tekisin. Kaikki sanovat että ota riski ja anna palaa. Mutta en vaan voi. Ihan kamala ajatus. Miten voisin aloittaa paranemisen tästä? Onko kukaan ollut samassa tilanteessa ja miten tästä vielä elämä voittaa ja luottamus löytyy?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Hanki ensin hyvä ystävä, jolle voit purkaa tunteitasi ja jolta voit saada ymmärrystäsi.
Seuraavan miehen kanssa ole avoin ja kerro heikkouksistasi - niitä on meillä kaikilla. Jos mies ymmärtää, rakastut varmasti.
Ja sitten se tärkein pointti: ravintolasta saa naista, muttei vaimoa. Samoin ravintolasta saa miestä, muttei aviomiestä.
Tuli aivan uskomaton tunne kun luin viestisi. Tuli mieleen, että olenko unissani käynyt tuon viestin naputtelemassa, koska aivan sanasta sanaan samalla tavalla olisin voinut itsekin kirjoittaa. Paitsi että ammattiauttajalle en ole puhunut mutta syyn tiedän olevan tuon saman kuin sinullakin, sen lisäksi olen miesten kanssa joutunut aika koville useampaankin kertaan.
En tiedä pystynkö itse koskaan luottamaan kehenkään ja avautumaan ja kertomaan sisimmästäni. Toivon todella että sinä pystyt siihen, en halua ajatella että joku muu kärsii tästä samasta koko loppuelämänsä!
Sydämeni pohjasta; TSEMPPIÄ!!!!
Kiitos vastauksesta. Oli valitettavasti mukava kuulla, että meitä on muitakin. Ikävintä on se, kun joku sanoo, että "mitä sä välität siitä, mitä sä mietit liikaa....". Yritän sitten selittää, että helvetti, kun järki sanoo yhtä mutta tunne on toinen. Mutta yritetään voittaa tämä kirous. Tsemppiä myös sinne!
Mulla samanlainen tilanne paitsi että olen mies. Ravintolassa olen tutustunut vain yhteen naiseen joka on johtanut pitempään suhteeseen, syy ei ole ulkonäössä koska olen pitkä 189cm ja komea ja normaali vartaloinen. Monesti naiset tekevät aloitteen, tosin yrittäjiä ( hiplaajia ) on monenlaisia joista suurin osa asiallisia. Vaikka nainen olisi kuinka kaunis en päästä sitä kovin lähelle koska en tiedä hänestä mitään, olen mies joka tarvitsee aikaa tutustumiseen ja siihen ei ravintolailta riitä. Monesti on tullut mietittyä syytä luottamuspulaan ja taitaa syy olla sama eli oma ÄITI. Pikku pojasta lähtien on ollut ermielisyyttä ja selkään tuli usein jos olin erimieltä jostakin. Nykyään ollaan väleissä.
Oli mielenkiintoista kuulla miehen näkökulmaa asiaan. Osaatko analysoida, miksi äitisi on onnistunut tuhoamaan perusluottamuksesi? Useimmin se on tytär, jonka äiti onnistuu syyllistämään ja jonka itsetunnon onnistuu romuttamaan. Usein poika on äidilleen täydellinen. Olisi mukava kuulla mitä mieltä olet?
Ei parisuhteessa ole mitään tavoiteltavaa. Nuorena jos rakastuu ja avioituu, kasvaa kiinni toiseen, niin sitten on viisainta pysyä siinä mihin on ryhtynyt. Mutta nykyään on paljon parempi pysyä itsenäisenä eikä sitoutua toiseen ihmiseen. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeampi on sopeutua elämään toisen ihmisen kanssa. Kun on omat muistot ja päämäärät ja tottumukset, on tuskallista aina vain antaa periksi ja hyväksyä toisen erilaisuus. Minä ainakin koen tämän vapauden riemullisena. Minulla ei ole varaa ryhtyä mihinkään parisuhteeseen, se kävisi liian kalliiksi, ja nyt en tarkoita rahaa enkä muutakaan materiaa.
Sinulle on olemassa yksinkertainen ja varma, mutta niin vaikea parannuskeino: opettele rakastamaan itseäsi. Kun hyväksyt itsesi sellaisena kuin olet, ei sinun tarvitse epäillä muiden rakkautta sinua kohtaan.
Vain sinä itse voit hyväksyä itsesi lopullisesti. Muut ihmiset voivat auttaa sinua rakastamaan itseäsi, mutta lopulta sinun on ihan itse tehtävä se työ. Sinun ei tarvitse kelvata äidillesi, vaan itsellesi. Tämä on erittäin vaikea läksy meille kaikille. Toivotan onnea...
PS. Rakkaus toiselta ihmiseltä on aina lahja ja jos rakastaa, kannattaa panna itsensä alttiiksi, koska silloin häviää lopulta vähemmän.
Osaatko vielä neuvoa, miten voi aloittaa tämän parantumisprosessin? Tällä hetkellä olen ihan nolla ja mitätön surkimus, joka on pilannut äitinsä elämän :) Niin ja rumakin vielä sen lisäksi ;) Onneksi huumoria riittää.
No se on ainakin hyvä että olet osannut analysoida että missä ongelma saattaisi piillä. En toisin tiedä että miten sen sais korjattua kun on itselläkin noita murheita tarpeeksi :-). Mutta ton edellisen vinkki, että ekaks pitää opetella rakastamaan itseään vois vaikka toimia...Pitääkin koettaa itsekin :-).
Mutta kaikkea hyvää kuitenkin sullekin.