Olen naimisissa miehen kanssa, jonka kanssa emme oikein "kohtaa". Meillä on pieniä lapsia, ja on alkanut olla aika selvää, että olemme yhdessä vain lasten takia. Lapset ovat myös syy, miksi suhteeseen on jääty - meillä ei ole pitkää seurusteluhistoriaa ennen avioliittoa ja lapsia. Meillä on vain perhe-elämämme, ei mitään "kultaisia nuoruuden päiviä", joita muistella, kun on raskasta. Ja raskasta on ollut. Olen sairastanut, ja mies on tehnyt paljon töitä.
Pahinta on, että mieheni ei ymmärrä minua, minun tunteitani, eikä tunne minua oikeastaan lainkaan. Hänellä on joitakin käsityksiä minusta (virheellisiä), joihin hän luottaa, eikä usko, kun kerron hänen ymmärtävän väärin. Pahinta on myös, että hän ei ole kiinnostunut puhumaan omista tunteistaan (eikä oikeastaan mistään muustakaan kanssani) eikä hän välittäisi kuulla minunkaan tunteistani, koska "se rasittaa häntä" ja yleensä johtaa riitaan, vaikka tarkoitukseni olisi ollut vain jakaa ajatuksiani (mistä milloinkin). Hänellä on uskoakseni aika huono itsetunto, jonka vuoksi hän ottaa usein asiat itseensä, vaikka todellisuudessa asia ei edes häneen tai tekemisiinsä liittyisi. Hän ei koe, että hänen tarvitsisi tehdä asialle mitään. Hän on myös jollain tapaa masentunut ja kaipaa toimiakseen toiselta innostusta. Minua ärsyttää vetää häntä perässäni, ja se onkin vienyt kaikki voimani. Enää en jaksa itsekään mitään.
Paljon olisi kirjoitettavaa. Vikaa on kummassakin, tai ei kummassakaan, ehkä se on olosuhteissa tai siinä, ettemme vain sovi toisillemme. Kumpikin on halunnut erota riitojen yhteydessä, mutta käytännössä emme ole asiaa puineet. Lasten takia kumpikaan ei haluaisi erota, mutta emme toisaalta toivo lapsille malliksi tällaista kylmää parisuhdetta, jossa riidellään, eikä koskaan ilakoida yhdessä. Mies ei ole ilakoivaa sorttia ja minä yksin en siihen kykene tässä ilmapiirissä. Lasten kanssa onneksi elämä on ok, heidän kanssaan kumpikin tahollaan on iloinen ja reipas.
On syitä, miksi minun ei kannattaisi erota, vaikka haluaisinkin. Minulla ei ole kunnon ammattia ja tuloni työstäni ovat pienet. Mies puolestaan ansaitsee viisinkertaisesti minuun nähden. Kotimme on ihana, mutta en voisi jäädä lasten kanssa siihen asumaan ilman miestä, ja jos taas etsisin oman kodin, joutuisin asumaan ahtaasti jossain epämiellyttävässä paikassa. Varmaan masentuisin siitä. Lastenhoito yksin, ilman puolison apua, on myös tietysti tosi paljon rankempaa kuin jaettuna. Ja onhan meillä hyviäkin hetkiä (kai - ainakin sellaisia tyyniä hetkiä, arkea). Lisäksi meillä on tulevaisuudensuunnitelmia, joita en ilman miestäni voi toteuttaa, ja nuo suunnitelmat ovat minulle hyvin tärkeitä. Miehelleni vähemmän, mutta uskon hänen sitoutuneen niihin.
Uskon sielunkumppanuuteen ja kaipaan, enemmän kuin mitään, romanttista, hellää rakkautta ja sanatonta yhteisymmärrystä. Yhteyttä. En ole kokonaan minä, jos en saa jakaa jonkun toisen kanssa syvimpiä tunteitani ja ajatuksiani. Tai niitä kepeitäkään tunteita ja ajatuksia. Tätä en koskaan tule mieheni kanssa saavuttamaan ja se on ihan selvää, mies on jopa itse näin sanonut minulle. Joinain päivinä ajattelen, että voin tyytyä kalpeaan suhteeseen, toisina päivinä se tuntuu rangaistukselta. Seksiäkään meillä ei ole enää, mutta arvostaisin muutenkin enemmän henkistä yhteyttä.
Sitten - ihan yllättäen sielunkumppanini tuli eteeni. Hän on vanha tuttuni; emme ole koskaan olleet romanttisesti tekemisissä silloin, kun joskus muinoin tunsimme, mutta yhteys meillä oli, ja kumpikin tiesi / tietää sen. Nyt olemme tavanneet ystävinä muutamia kertoja ja melko pian on käynyt tahattomasti ilmi, että kumpikin meistä pitää kohtaamistamme "tähtiin kirjoitettuna" ja olemme jollain tapaa tiukasti kiinni toisissamme, vaikka emme olekaan. Tuo toinen mies on eronnut, hänellä ei ole lapsia. Hän ei halua tai aio rikkoa avioliittoani. Hän ei edes pidä minuun yhteyttä, koska ei halua kannustaa minua muuhun kuin tekemään omat päätökseni, riippumatta hänestä. Minä en tiedä mitä tekisin. Olen tiennyt hänestä aina, että hänessä on jotakin minulle tärkeää. Hän voisi olla minulle "voima" lähteä tästä avioliitosta, vaikka uudesta suhteesta ei sitten tulisikaan mitään.
Eroaisinko vaikeasta avioliitosta, vaikka elintasoni romahtaisikin? Vai pitäisikö lasten takia luopua omasta kaipauksestaan? Tavallaan tuntuu väärältä ajatella, että haluaisi rikkoa lasten perheen, vaikka ei ole sellaisia "oikeita ongelmia" kuten väkivaltaa, sarjapettämistä tai vaikkapa alkoholismia. Mutta on meillä henkistä väkivaltaa ja koen itseni hylätyksi, yksinäiseksi. Mies sulkeutuu itseensä joka kerta, kun häneltä eniten henkistä tukea tarvitsisin, ja olen niinä hetkinä maailman surullisin ja onnettomin pieni tyttö, yksin ja rikottuna. Vailla rakkautta ja lohdutusta.
Rakkaus ja lohtu olisi enää valinnan päässä. Ehkä. Todellisuus on kuitenkin muutakin kuin sielujen kuiskintaa.
Pahinta on, että mieheni ei ymmärrä minua, minun tunteitani, eikä tunne minua oikeastaan lainkaan. Hänellä on joitakin käsityksiä minusta (virheellisiä), joihin hän luottaa, eikä usko, kun kerron hänen ymmärtävän väärin. Pahinta on myös, että hän ei ole kiinnostunut puhumaan omista tunteistaan (eikä oikeastaan mistään muustakaan kanssani) eikä hän välittäisi kuulla minunkaan tunteistani, koska "se rasittaa häntä" ja yleensä johtaa riitaan, vaikka tarkoitukseni olisi ollut vain jakaa ajatuksiani (mistä milloinkin). Hänellä on uskoakseni aika huono itsetunto, jonka vuoksi hän ottaa usein asiat itseensä, vaikka todellisuudessa asia ei edes häneen tai tekemisiinsä liittyisi. Hän ei koe, että hänen tarvitsisi tehdä asialle mitään. Hän on myös jollain tapaa masentunut ja kaipaa toimiakseen toiselta innostusta. Minua ärsyttää vetää häntä perässäni, ja se onkin vienyt kaikki voimani. Enää en jaksa itsekään mitään.
Paljon olisi kirjoitettavaa. Vikaa on kummassakin, tai ei kummassakaan, ehkä se on olosuhteissa tai siinä, ettemme vain sovi toisillemme. Kumpikin on halunnut erota riitojen yhteydessä, mutta käytännössä emme ole asiaa puineet. Lasten takia kumpikaan ei haluaisi erota, mutta emme toisaalta toivo lapsille malliksi tällaista kylmää parisuhdetta, jossa riidellään, eikä koskaan ilakoida yhdessä. Mies ei ole ilakoivaa sorttia ja minä yksin en siihen kykene tässä ilmapiirissä. Lasten kanssa onneksi elämä on ok, heidän kanssaan kumpikin tahollaan on iloinen ja reipas.
On syitä, miksi minun ei kannattaisi erota, vaikka haluaisinkin. Minulla ei ole kunnon ammattia ja tuloni työstäni ovat pienet. Mies puolestaan ansaitsee viisinkertaisesti minuun nähden. Kotimme on ihana, mutta en voisi jäädä lasten kanssa siihen asumaan ilman miestä, ja jos taas etsisin oman kodin, joutuisin asumaan ahtaasti jossain epämiellyttävässä paikassa. Varmaan masentuisin siitä. Lastenhoito yksin, ilman puolison apua, on myös tietysti tosi paljon rankempaa kuin jaettuna. Ja onhan meillä hyviäkin hetkiä (kai - ainakin sellaisia tyyniä hetkiä, arkea). Lisäksi meillä on tulevaisuudensuunnitelmia, joita en ilman miestäni voi toteuttaa, ja nuo suunnitelmat ovat minulle hyvin tärkeitä. Miehelleni vähemmän, mutta uskon hänen sitoutuneen niihin.
Uskon sielunkumppanuuteen ja kaipaan, enemmän kuin mitään, romanttista, hellää rakkautta ja sanatonta yhteisymmärrystä. Yhteyttä. En ole kokonaan minä, jos en saa jakaa jonkun toisen kanssa syvimpiä tunteitani ja ajatuksiani. Tai niitä kepeitäkään tunteita ja ajatuksia. Tätä en koskaan tule mieheni kanssa saavuttamaan ja se on ihan selvää, mies on jopa itse näin sanonut minulle. Joinain päivinä ajattelen, että voin tyytyä kalpeaan suhteeseen, toisina päivinä se tuntuu rangaistukselta. Seksiäkään meillä ei ole enää, mutta arvostaisin muutenkin enemmän henkistä yhteyttä.
Sitten - ihan yllättäen sielunkumppanini tuli eteeni. Hän on vanha tuttuni; emme ole koskaan olleet romanttisesti tekemisissä silloin, kun joskus muinoin tunsimme, mutta yhteys meillä oli, ja kumpikin tiesi / tietää sen. Nyt olemme tavanneet ystävinä muutamia kertoja ja melko pian on käynyt tahattomasti ilmi, että kumpikin meistä pitää kohtaamistamme "tähtiin kirjoitettuna" ja olemme jollain tapaa tiukasti kiinni toisissamme, vaikka emme olekaan. Tuo toinen mies on eronnut, hänellä ei ole lapsia. Hän ei halua tai aio rikkoa avioliittoani. Hän ei edes pidä minuun yhteyttä, koska ei halua kannustaa minua muuhun kuin tekemään omat päätökseni, riippumatta hänestä. Minä en tiedä mitä tekisin. Olen tiennyt hänestä aina, että hänessä on jotakin minulle tärkeää. Hän voisi olla minulle "voima" lähteä tästä avioliitosta, vaikka uudesta suhteesta ei sitten tulisikaan mitään.
Eroaisinko vaikeasta avioliitosta, vaikka elintasoni romahtaisikin? Vai pitäisikö lasten takia luopua omasta kaipauksestaan? Tavallaan tuntuu väärältä ajatella, että haluaisi rikkoa lasten perheen, vaikka ei ole sellaisia "oikeita ongelmia" kuten väkivaltaa, sarjapettämistä tai vaikkapa alkoholismia. Mutta on meillä henkistä väkivaltaa ja koen itseni hylätyksi, yksinäiseksi. Mies sulkeutuu itseensä joka kerta, kun häneltä eniten henkistä tukea tarvitsisin, ja olen niinä hetkinä maailman surullisin ja onnettomin pieni tyttö, yksin ja rikottuna. Vailla rakkautta ja lohdutusta.
Rakkaus ja lohtu olisi enää valinnan päässä. Ehkä. Todellisuus on kuitenkin muutakin kuin sielujen kuiskintaa.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Suosittelen pariterapiaa ennen eropäätöstä.
Jos voit pahoin suhteessa, korvaako materia sinulle henkisen puolen? Jos näin on, sinun on tyydyttävä siihen, että henkisellä tasolla ette kohtaa.
Mieti, miksi menitte yhteen? Rakastitko joskus tulenpalavasti? Mitä tunsit seurusteluaikana, ennen lapsia? Miksi hankit lapsia, jos mies ei koskaan tuntunut oikealta?
Pohdi näitä, mutta menkää terapiaan juttelemaan. Siellä voi asiat aueta.
Rakastin. Halusin juuri tämän miehen, palavasti. Hän ei ollut yhtä ihastunut minuun, eikä etsinyt oikeastaan ketään. Minä oikeastaan vain muutin hänen luokseen ja hän tottui minuun. Myöhemmin kai sitten rakastuikin. On meillä ollut joskus onnellistakin, mutta nykytilanteessa koen tuon alkutaipaleenkin raskaana, kun en voi ajatella, mies olisi aivan palavasti halunnut juuri minut.
En oikein usko, että henkistä puolta materia korvaisi. Yksinkään en toisaalta halua olla, lasten kanssa yksin. Jos lapsia ei koskaan olisi syntynyt, yksinolo ei tuntuisi pahalta. Toisaalta en kyllä kaipaa yhtään nuoruuden sinkkuvuosiani. Jos sille tielle lähtisin, meno ei olisi kaunista.
Terapiaan varmaan todella pitäisi mennä. Tuntuu aika kurjalta joutua myöntämään ongelma.
Tuon sieluntoverini kanssa tunteet menivät liian suuriksi ja tein päätöksen, etten voi pitää häntä elämässäni ystävänäkään, ainakaan nyt, kun tilanne on huono. Vetovoima on jotenkin ihan selittämättömän suuri vaikka järjellä tiedänkin, että hän ehkä joskus haluaisi perustaa omankin perheen, enkä minä taas enää halua lisää lapsia.
Parisuhde on, tai pitäisi olla, perheen perusta. Eli jos teillä menee huonosti parisuhteessa, niin lapsetkin siitä kärsivät, kenties eniten. Siksi on hullua, että niin monet parit sanovat olevansa yhdessä "vain lasten vuoksi".
On olemassa sanonta "ei ole rakkautta ilman velvollisuutta". Mutta sekään ei tarkoita, että parisuhde voisi olla pelkkä velvollisuus. Rakkaus kuuluu siihen oleellisena osana mukaan.
Kannattaisi mennä terapeutin pakeille. Siitä on hyötyä eroatte tai ette.
Juuri nyt lienee velvollisuuteni oppia rakastamaan uudestaan. Entä jos minä opin, mutta mies ei? Tunne-elämäni on hyvin vahva ja läsnä koko ajan. Miehen tasaisuus ja tietynlainen tunteettomuus tuntuu pahalta, vaikka eihän hän kai sille mitään voi - ja miksi pitäisikään. Ihan varmasi hän olisi monelle naiselle sopiva mies, mutta onko minulle, ja miksi tuntuu, ettei olisikaan enää? Ehkä ajattelin alunperin, että opetan hänet rakastamaan roihuavasti. Kun hän ei kasvanutkaan sellaiseksi, kuin toivoin, petyin. Tyhmää, mutta saattaa olla totta.
"Miehen tasaisuus ja tietynlainen tunteettomuus tuntuu pahalta, vaikka eihän hän kai sille mitään voi - ja miksi pitäisikään. "
Ai miksi pitäisi? No esimerkiksi siksi, että sinulla olisi parempi olla liitossanne, etkä miettisi eroa kokoajan. Tästä seuraisi myös, että sinun lisäksesi kaikilla olisi parempi, miehelläsi ja ennen kaikkea lapsilla. Ihan jees, että mies on tasainen, mutta tunteettomuus etenkin sinun tunteitasi kohtaan on vahingollista. Teidän vuorovaikutus pitäisi saada toimivaksi, ja sille voi totta tosiaan tehdä paljonkin. Eri asia haluaako miehesi.
Niin, onhan asia toki noinkin. Minä itse tykkään ajatella niin, että ei toisen ihmisen vuoksi pitäisi kenenkään olla pakko muuttua - omasta halustaan toki voi. Mutta miten voisin vaatia, että mies olisi toisenlainen, kuin on? Pitäähän hänen kelvata omana itsenään. Tunteettomuudella tarkoitin sellaista tunteiden määrän vähyyttä, vaikka hän kyllä vaikuttaa myös ihan tunteettomalta, sanan varsinaisessakin merkityksessä, toisinaan. Yleensä silloin kun minulla on jokin tunteen palo käynnissä ja haluaisin / tarvitsisin sen käsittelyä yhdessä. Nimenomaan yhdessä siksi, että se on minun ensisijainen tapani toimia. Ymmärrän, että jotkut ihmiset puivat tunteensa mieluiten itsekseen. Mieheni on sitä sarjaa. Tämä lienee perimmäinen syy kaikille vaikeuksillemme. Hän haluaa pohtia asioita itsekseen, ja ilmoittaa sitten, mitä mieltä on, ja minä taas puin ääneen ja haluan pyöritellä asioita yhdessä, ennen minkään kannan valitsemista. Mies sitten omista lähtökohdistaan tulkitsee toistuvasti tämän "asioiden pyörittelyni" vallitsevaksi kannakseni, eikä muista / tajua, että en ole vielä muodostanut mielipidettäni siinä vaiheessa, kun siitä puhun.
Tänään tuntuu siltä, kuin voisin rakastua häneen vielä uudelleen ja antaa anteeksi. Ehkä tuo sieluntoverini tehtävä tässä kuviossa oli näyttää minulle, mitä minulla jo on. Muistuttaa, miltä rakkaus tuntuu. Enää tarvitsee siirtää tunteet oikeaan osoitteeseen.
Tai ehkä olen sellainen typerä nainen, joka kerta toisensa jälkeen satuttaa itsensä, kun uskoo puolisosta lopulta vain hyvää. Ja tulee sitten aina pettymään uuden vastoinkäymisen kohdalla.
Päätän rakastaa. Elämä näyttää suunnan.
Ihminen on jotakuinkin sellainen kuin on, joo-o. Ei kuitenkaan pidä sekoittaa persoonallisuutta käyttäytymiseen. Kun mies ei huomioi sinun tarpeitasi, ja näyttää suorastaan mitätöivän tunteitasi, niin se kertoo hänen asenteestaan sinua ja suhdettanne kohtaan, se on käyttäytymistä. Toisen käyttäytymisellä voi olla hyvinkin vahingollisia seurauksia, myös sinulle, tai etenkin sinulle, kun olet "päättänyt rakastaa". Eikä miehelläsi tosiaan ole mitään oikeutta käyttäytyä väärin sinua kohtaan! Tämä sinun pitäisi ymmärtää, ja puolustaa itseäsi, rakastaa itseäsi. Eikä päättää sitkeästi rakastaa miestä, joka ei rakasta sinua. Miehesi vaikuttaa hyvin epäempaattiselta. Se on yksi narsistisista perusominaisuuksista.
Sinun on keskityttävä muuttamaan itseäsi, jos muutosta haluat. Älä koko ajan mieti, miten miehen olisi muututtava tai käyttäydyttävä, se on täysin väärä tie.
Teidän suhde korjaantuu sillä että rupeatte sekstailemaan mahdollisimman paljon ja aina kun siihen on mahdollisuus.
Ei pelkkä seksi korjaa parisuhdetta.
Sitähän vrten parisuhteessa ollaan ja se siitä. Henkilöt ovat aika pitkään yhdessä vaikka parisuhteesta ei ole tietoakaan vaan kitkutellaan ilman seksiä vuodesta toiseen kun normaalisti ero tulee jos seksiä ei ole kuukauteen tai kahteen ja puhe ei auta.
Vinkki saattaa olla jopa ihan hyvä. Mutta miten alkuun? :D
Seksin vuoksi ollaan vakipanosuhteessa, mutta ei parisuhteessa. Ja se siitä ;).
Meillä sama tilanne, mutta mies ei myönnä että meillä olisi ongelmia. Minä olen puhunut erosta ja puhunkin yhtenään, hän sanoo että kaikki on mukamas hyvin. Lapset kärsii tilanteesta. Eikä minulla ole toista kuten sinulla enkä haluaisikaan nyt ketään mutta muuten tilanne miltei sama.
Minullahan ei todellisuudessa ole toista. Emme ole missään tekemisissä, ja edellisen tapaamisen jälkeen päätin, ettei meidän kannata pitää ystävyyttäkään juuri nyt yllä, kun tunteet ovat tuoreita. Ne on haudattu joskus jo melkein pari vuosikymmentä sitten ensimmäisen kerran, joten onnistunee toisenkin kerran...
Kurja kuulla, että muitakin on samassa tilanteessa. Toisaalta ehkä hivenen lohdullista. Kyllä kai tämä tästä. Miehesi olisi syytä tunnustaa ongelma, eihän sille muuten mitään korjaustoimia voi tehdä.
Sinun olisi syytä tunnustaa omakin osuutesi siihen, että et ole onnellinen. Mene itse joko neuvolan tai kierkon pariterapeutin/psykologin/perhetyöntekijän pakeille. Mielestäni olisi parempi osata kysyä itse oikeita kysymyksiä kuin miettiä kun mies on tommoinen ja nyt se on semmoinen. Pientä tehtävärastilistaa itsellesi.
- miksi en ole onnellinen?
- milloin elämässäni olen ollut eniten oma itseni, läsnä, tyytyväinen?
- millainen oli varhaislapsuuteni, äidin ja isän suhde, mitä tuttuja kuvioita nyt on nähtävissä perheessäni tältä pohjalta
- miksi pelkään masentuvani ilman miestäni, onko pelolla perusteita?
- miksi pelkään rumaan asuntoon ahtauteen muuttamista, onko tämä pelko perusteltu?
- milloin viimeksi/miten olen satsannut omaan hyvinvointiini?
- olenko sillä alalla jonka tunnen omakseni, onko palkka riittävä minulle ja kahdelle lapselle? Jos vastaus ei, kuka voisi neuvoa ja auttaa?
- onko ehkä elämässä isommankin uudistumisen aika rakastaa/ei rakasta-pohdinnan lisäksi??
Nuo on hyviä kysymyksiä mitä xym esitti, mutta parisuhteen ollessa kyseessä kannattaa mennä pariterapiaan ja varsinkin jos on lapsiakin. Pariterapia kuitenkin avaa silmiäsi ja saat varmuuden ratkaisuun jatkaa tai erota. Mutta tuo jojoilu teillä ap tarvitsee loppua ja toisen tunteiden mitätöinti kaataa parisuhteen ennen pitkää.
"Sinun olisi syytä tunnustaa omakin osuutesi siihen, että et ole onnellinen"
No siis parisuhdehan ei sinällään onnea tuo. Mutta hyvin moni on onneton juuri sen vuoksi, että parisuhde vie kaikki voimat, eikä anna mitään.
Kukalienainen, sanoit että menit nopeasti naimisiin, tutustumatta aviomieheesi. Nyt olet tämä "sielunkumppanisi" kanssa samalla viivalla. Äkkiä eroaisit nyt, uuden miehen vuoksi, jota tuskin edes tunnet? Onko ihan pakko toistaa omia virheitä yhä uudestaan? Jos on lapsia, hyvä ero ei ole läpihuutojuttu vaan pitkän. joskus vuosiakin kestävä prosessi perheneuvolan kautta. Silloin kun ei hätäillä sinne tänne suurissa elämänratkaisuissa. Hätäilyllä ihminen satuttaa itseään ja läheisiään.