Eli tilanne on tämä.Itse olen 40v ja on omiakin lapsia.Mun äiti on jotain päälle 60v.Olen eronnut jokin aika sitten.Asumme aika lähekkäin äitini kanssa,joten joskus joudun pyytämään häntä hoitamaan lapsiani.Hän ei tee muuta kuin istuu sohvalla ja lapseni tekevät mitä lystäävät.Yleensä tv huutaa täysillä ja huutaa myös silloin kun menemme hänen luonaan käymään.Mikä ällöttävintä hän ei koskaan pese käsiään,ei koskaan pyyhi kotonaan pöytiä..tai oikeastaan tee muuta kuin istuu.Jos hänen kanssaan yritän keskustella hän katsoo ikkunasta ulos,ei koskaan silmiin.Tytärtäni hän kohtelee erittäin ystävällisesti..eilen juuri todistin tätä ja ihmettelin miksi minulle hän ei koskaan sano mitään positiivista.Olen sen hänelle suoraan sanonutkin että ei koskaan ole minua kehunut.Yksi juttu on myös se minun luonani tavaroiden siirtely.No eihän se mitään tärkeää ole samahan se mutta silti sekin täytyy sanoa niin että "siirsin takapihalla tuota pyörää,mutta en nyt tiedä onko se oikeassa paikassa."Sanoin että no miksi sä sitten menet siirtelemään kun ei se ole sun hommas. Hän polttaa ja näitä tumppeja sitten piilottelee milloin minnekin,koska kun en itse polta niin mulla ei ole aina tuhkakuppia.Sitäkään ei voi pyytää miksi ei.Mä en oikein ymmärrä tätä.On paljon sanomisia mitä hän on minulle sanonut ja olen ihmetellyt että miten oma äiti voi puhua omalle lapselleen noin.Jotenkin tuntuu että kiusantekoako tämä kaikki on.
Olen hakenut muualle kouluun.Hänen kommenttinsa oli että miksi muualle eikö täältä löydy kouluja..mihin sanoin että ei tätä alaa.No joka tapauksessa muutan vaikken kouluun pääsisikään.
Mulla on se tunne että se ihminen on mun sisällä..se on polkenu mua koko elämän ja nyt kun olen eronnut olen huomannut ajattelevani että kuka oikeastaan olen?Onko minua ollenkaan vai olenko tuon ilkeän ihmisen jatke..? Inhoan mun naamaa joka alkaa muistuttaa hänen naamaansa,inhoan ääntäni joka muistuttaa hänen ääntään..tuntuu että mikään mikä minussa on ei ole omaani.Inhoan hänen olemustaan mikä ei kovin mukavaa kateltavaa ole.Hänestä puuttuu iloinen rempseä ote elämään.Se oli hänen äidillään..ja minulla myös kunhan pääsen kauemmaksi.Mutta mitä sitten..miten siitä eteenpäin?
Olen hakenut muualle kouluun.Hänen kommenttinsa oli että miksi muualle eikö täältä löydy kouluja..mihin sanoin että ei tätä alaa.No joka tapauksessa muutan vaikken kouluun pääsisikään.
Mulla on se tunne että se ihminen on mun sisällä..se on polkenu mua koko elämän ja nyt kun olen eronnut olen huomannut ajattelevani että kuka oikeastaan olen?Onko minua ollenkaan vai olenko tuon ilkeän ihmisen jatke..? Inhoan mun naamaa joka alkaa muistuttaa hänen naamaansa,inhoan ääntäni joka muistuttaa hänen ääntään..tuntuu että mikään mikä minussa on ei ole omaani.Inhoan hänen olemustaan mikä ei kovin mukavaa kateltavaa ole.Hänestä puuttuu iloinen rempseä ote elämään.Se oli hänen äidillään..ja minulla myös kunhan pääsen kauemmaksi.Mutta mitä sitten..miten siitä eteenpäin?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kuulostaa ,että äidilläsi on masennus! Ja kuka pakottaa olla tekemisissä? Miksi lyödä päätä seinään jos ei tarvi?