Heippa!
Haluisin kuulla rakentavia mielipiteitä ja kokemuksia seuraavanlaiseen tilanteeseen liittyen:
Olemme seurustelleet miesystäväni kanssa 5,5 vuotta. Minulla oli 1 v. Suhteessa olon jälkeen jonkinsortin ahdistus-lievä masennusjakso mikä kesti muutaman kuukauden. Silloin oli töissä stressiä, kiirettä, muutto uudelle paikkakunnalle jne. Ja jollain tavalla miesystäväni läsnäolo ahdisti kovasti. Sain alupunktiosta apua ja sen jälkeen kaikki mennyt hyvin ilman ahdistuksia.
Nyt kuitenkin alkuvuodesta, 5 vuotta suhteessa olon jälkeen miehelleni tuli joku burn out, ahdistusjakso vuorostaan. Hän matkustaa (tai on parin vuoden aikana matkustanut) töiden puolesta 200 päivää vuodessa, mikä luonnollisesti väsyttänyt häntä sekä kuormittanut meidän suhdettakin. Muutimme viime syksynä uudelle paikkakunnalle työni perässä, ja en ole viihtynyt työssäni huonon ilmapiirin ja työn epäsosiaalisuuden takia, ja se varmasti vaikutti myös suhteeseemme alkuvuonnakin. No mieheni sanoi alkuvuonna, että "hän on niin masentuneen, ahdistuneen oloinen, että mikään ei tunnu miltään, ja on pakko ottaa etäisyyttä." Eikä osannut luonnollisesti sanoa, että kauan tilanne kestäisi.. Sanoi että parempi erota, etten joutuisi odottaa löysässä hirressä. Sanoin hänelle että minä en heti vaan luovuta vaan koitin olla hänen tukena, ja lopulta emme pitäneet puhetaukoa kuin pari päivää. Kuitenkin 2 kk siinä meni kun hän alkoi tuntea taas jotain, ja minä olin varpaillani sen 2kk. Uskotellen itselleni 50% "kyllä kaikki järjestyy" ja 50% "koitan vähän alkaa elää ilman häntä, ja katsoa elämää ilman miestäni rinnalla"..
Nyt kuitenkin tähän hetkeen: maaliskuussa hän sanoi, että haluaa yrittää ja sanoin että minäkin haluan, mutta olin luonnollisesti jo silloin alakuloinen, varpaillani, epätietoinen, mutta samalla helpottunut. Emme nähneet maaliskuussa lähes yhtään, kun hän oli työreissuilla. Nyt huhti-kesäkuu olemme nähneet suht paljon. Alkukeväästä minulla itselläni oli ihan ok fiilis meistä ja koitin unohtaa pikkuhiljaa alkuvuotta. Nyt kuitenkin jostain syystä olen 2 viikon ajan ollut todella ahdistunut mieheni seurassa, itkeskelen koko aika, kun ns. Säikähdän sitä että mikä minua nyt vaivaa.. Olen viikon ajan herännyt aamuyöstä ahdistavaan oloon että mietin meidän suhdetta, epävarmuuksiani, haluanko olla oikeasti tässä.. Aamuisin on sellainen olo että hänen läsnäolo ahdistaa, päivän mittaan kun oma oloni helpottuu huomaan että ajatus hänestä ei enää tuota ahdistusta ja kun palaan töistä kotiin ahdistukseni ei ole enää niin voimakasta. Pohdin hirveästi tulevaa, omia tunteitani jne. Ja tiedostan että haluan olla hänen kanssaan ja rakastan häntä, mutta jostain syystä tällä hetkellä en tunne kovin hyvää oloa hänen seurassaan. Koen, että olen jollain tavalla uupunut töideni tylsyyden ja alkuvuoden takia, olet todella itkuinen, nukun huonosti ja en saa iloa oikein mistään mistä ennen sain.. Mietin siis sitä, että johtuuko tämä oireilu alakulostani ja peloistani, vai enkö oikeasti halua enää olla tässä suhteessa ja taistelen ahdistustani vastaan? Toisaalta olen luottavainen, koska silloin 4v sitten minulla oli vähän samankaltainen tilanne ja se meni ohi.. Mutta nyt kun tämä tilanne on päällä, en tiedä mihin uskoa.. Ole. Käynyt jälleen akupunktiossa pariin otteeseen, ja toivon että se tasapainoittaisi oloani. En halua erota, mutta en kestä tätä ahdistavaa oloa pitkään. Nyt juhannuksen hän reissussa, ja minä perheeni kanssa. Koitan lepäillä, olla miettimättä liikoja, mutta samalla koittaa "parannella" itseäni..
Onko muilla samankaltaisia kokemuksia, vinkkejä, rohkaisuja. Voin kertoa lisätietoja, koska varmasti jäi tuosta valmiiksi pitkästä viestistä jotain uupumaan :D
Mukavaa Juhannusta kaikille!
Haluisin kuulla rakentavia mielipiteitä ja kokemuksia seuraavanlaiseen tilanteeseen liittyen:
Olemme seurustelleet miesystäväni kanssa 5,5 vuotta. Minulla oli 1 v. Suhteessa olon jälkeen jonkinsortin ahdistus-lievä masennusjakso mikä kesti muutaman kuukauden. Silloin oli töissä stressiä, kiirettä, muutto uudelle paikkakunnalle jne. Ja jollain tavalla miesystäväni läsnäolo ahdisti kovasti. Sain alupunktiosta apua ja sen jälkeen kaikki mennyt hyvin ilman ahdistuksia.
Nyt kuitenkin alkuvuodesta, 5 vuotta suhteessa olon jälkeen miehelleni tuli joku burn out, ahdistusjakso vuorostaan. Hän matkustaa (tai on parin vuoden aikana matkustanut) töiden puolesta 200 päivää vuodessa, mikä luonnollisesti väsyttänyt häntä sekä kuormittanut meidän suhdettakin. Muutimme viime syksynä uudelle paikkakunnalle työni perässä, ja en ole viihtynyt työssäni huonon ilmapiirin ja työn epäsosiaalisuuden takia, ja se varmasti vaikutti myös suhteeseemme alkuvuonnakin. No mieheni sanoi alkuvuonna, että "hän on niin masentuneen, ahdistuneen oloinen, että mikään ei tunnu miltään, ja on pakko ottaa etäisyyttä." Eikä osannut luonnollisesti sanoa, että kauan tilanne kestäisi.. Sanoi että parempi erota, etten joutuisi odottaa löysässä hirressä. Sanoin hänelle että minä en heti vaan luovuta vaan koitin olla hänen tukena, ja lopulta emme pitäneet puhetaukoa kuin pari päivää. Kuitenkin 2 kk siinä meni kun hän alkoi tuntea taas jotain, ja minä olin varpaillani sen 2kk. Uskotellen itselleni 50% "kyllä kaikki järjestyy" ja 50% "koitan vähän alkaa elää ilman häntä, ja katsoa elämää ilman miestäni rinnalla"..
Nyt kuitenkin tähän hetkeen: maaliskuussa hän sanoi, että haluaa yrittää ja sanoin että minäkin haluan, mutta olin luonnollisesti jo silloin alakuloinen, varpaillani, epätietoinen, mutta samalla helpottunut. Emme nähneet maaliskuussa lähes yhtään, kun hän oli työreissuilla. Nyt huhti-kesäkuu olemme nähneet suht paljon. Alkukeväästä minulla itselläni oli ihan ok fiilis meistä ja koitin unohtaa pikkuhiljaa alkuvuotta. Nyt kuitenkin jostain syystä olen 2 viikon ajan ollut todella ahdistunut mieheni seurassa, itkeskelen koko aika, kun ns. Säikähdän sitä että mikä minua nyt vaivaa.. Olen viikon ajan herännyt aamuyöstä ahdistavaan oloon että mietin meidän suhdetta, epävarmuuksiani, haluanko olla oikeasti tässä.. Aamuisin on sellainen olo että hänen läsnäolo ahdistaa, päivän mittaan kun oma oloni helpottuu huomaan että ajatus hänestä ei enää tuota ahdistusta ja kun palaan töistä kotiin ahdistukseni ei ole enää niin voimakasta. Pohdin hirveästi tulevaa, omia tunteitani jne. Ja tiedostan että haluan olla hänen kanssaan ja rakastan häntä, mutta jostain syystä tällä hetkellä en tunne kovin hyvää oloa hänen seurassaan. Koen, että olen jollain tavalla uupunut töideni tylsyyden ja alkuvuoden takia, olet todella itkuinen, nukun huonosti ja en saa iloa oikein mistään mistä ennen sain.. Mietin siis sitä, että johtuuko tämä oireilu alakulostani ja peloistani, vai enkö oikeasti halua enää olla tässä suhteessa ja taistelen ahdistustani vastaan? Toisaalta olen luottavainen, koska silloin 4v sitten minulla oli vähän samankaltainen tilanne ja se meni ohi.. Mutta nyt kun tämä tilanne on päällä, en tiedä mihin uskoa.. Ole. Käynyt jälleen akupunktiossa pariin otteeseen, ja toivon että se tasapainoittaisi oloani. En halua erota, mutta en kestä tätä ahdistavaa oloa pitkään. Nyt juhannuksen hän reissussa, ja minä perheeni kanssa. Koitan lepäillä, olla miettimättä liikoja, mutta samalla koittaa "parannella" itseäni..
Onko muilla samankaltaisia kokemuksia, vinkkejä, rohkaisuja. Voin kertoa lisätietoja, koska varmasti jäi tuosta valmiiksi pitkästä viestistä jotain uupumaan :D
Mukavaa Juhannusta kaikille!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Up!
Ei kenelläkään mielipiteitä, apua tilanteeseen?
Miten tässä kävi???