Todella läski nainen lyllersi kadulla

Nauroitti tietysti oikein räkänaurua kuin teinipahikset konsanaan.
Näin bussissa todella lihavan pojan lihavan äitinsä kanssa. Hesessä olivat käyneet ja poika jutteli innoissaan mega-ateriastaan, jonka meinasi syödä heti kotiin päästyään. Kauhulla ajattelin miltä tämäkin pullapoika näyttää kymmenen vuoden päästä. Sääli sinäänsä, mutta poika näytti olevan kuitenkin tyytyväinen elämäänsä. Se ei ole kiloista kiinni.

Pizza on hyvää. Minä olisin ollut vähän kateellinen.

Omallekin vaimolleni usein pikaruoka maistuu. Jos käymme kotipizzassa tai hesessä niin minä tavallisesti maksan koska vaimoni on niin pienituloinen. Kuulemma hänen omia suosikkejaan ovat Bicky Royal-hampurilaiset, mistä niitä sitten saakaan.

Murhaisin itseni jos olisin läski. Läskit ei saa naisiakaan.

Miten se eroaa läskistä ATM:stä joka lyllertää kaljalava kouras ja toisessa kädessä sipsipussi?

Niii, sitä mäkin...

Saahan sitä nauraakin tuossa tapauksessa mutta on se silti jotenkin surullista kun tavalliset ja terveet ihmiset eivät jaksa pitää kunnostaan tai ulkonäöstään huolta. Ruokailutottumuksethan usein myös periytyvät vanhemmilta lapsille eikä liikalihavuus ole terveellistä. Lihavien ihmisten markkina-arvo parisuhdemarkkinoilla on yleensä alhainen kuten on myös heidän itsetuntonsa valitettavan usein. Ei tosin mikään ihme kun suomalaiset muutenkin tykkäävät piikitellä toisiaan milloin mistäkin asiasta. Julkisissa paikoissa ja kulkuvälineissä lihavat ihmiset myös vievät paljon tilaa. Toisinaan kaksikin bussipenkkiä voi täyttyä yhdellä kertaa.

Emme elä syödäksemme vaan syömme elääksemme. Korkean elintason omaavassa hyvinvointivaltiossa tämä toisinaan tuntuu unohtuvan joiltakin.

Ei ätmi millekään julkisesti kehtaa nauraa.