Onkohan mahdollista koskaan päästä eroon kuoleman ja kaiken katoavaisuuden ajatuksista kun ne kerran on päähänsä saanut?
Kaikki tuntuu yhdentekevältä koska jokainen ja kaikki kuitenkin lopulta kuolee ja tuhoutuu. En saa päästäni sitä ajatusta, että kaikki on väliaikaista ja siten merkityksetöntä. Aikoinaan ennen kuin koin edes olevani masentunut, katselin usein käsiäni ja mietin että joskus nekin tulevat olemaan elottomat. Että aikanaan minäkin kuolen. Silloin ne olivat vain ohimeneviä häivähdyksiä, mutta nykyään tuntuu välillä, etten jaksa edes sanoa ihmisille lausetta loppuun kun kaikki tuntuu niin turhalta. Ei ole mitään asiaa, johon tuo ajatus ei liittyisi. Sisustaessani kotiani mietin koko ajan vain sitä että joku tulee sen joskus kuolemani jälkeen tyhjentämään. Olen lahjoittanut paljon tavaraa pois ja omistan vain perustarpeet, koska tuntuu että asunto kannattaa jo valmiiksi pitää mahdollisimman tyhjänä. Kun harrastan liikuntaa, koko ajan on mielessä se ajatus että taistelen vain turhaan vääjäämätöntä rappeutumista ja kaiken loppumista vastaan. Rakastan eläimiä, mutta nykyään katsellessani eläintä silmiin, mietin vain että aikanaan niistäkin silmistä sammuu elämä.
Luin kerran jostain seuraavanlaisen ajatelman "Joskus jumala ottaa ihmisestä pois elämän, muttei anna kuolemaa tilalle." En ole uskonnollinen, mutta tuo jotenkin kolahti, se tuntuu osuvan minuun niin hyvin. Yhtä hyvin voisin olla kuollut, kun en kuitenkaan osaa elää enkä kykene tekemään mitään tämän ajatukseni kanssa.
Jatkuva kuoleman ajatteleminen
20
3649
Vastaukset
- hjkhg
Tekee mieli sanoa, että et ole ainoa, joka noin ajattelee. Minäkin olen ajatellut kuolemaa ja kaiken väliaikaisuutta vuodesta toiseen. En pysty hetkeksikään unohtaa sitä. Varsinkin kun äiti ja veljeni kuolivat viimeisen kolmen vuoden sisällä, ajatukset ovat vain voimistuneet. Olen myöskin tehnyt niinkuin sinäkin. Olen vuosia tyhjentänyt asuntoani niin, että minulla alkaa olla vain välttämättömyydet. On sitten muiden helpompi tyhjentää asuntoni, kun kuolen. En ainakaan minä pysty unohtamaan, kuinka turhaa kaikki on. Elämä on vain väliaikaista.
- muttaensintääajallinen
https://youtu.be/cPCJmJsl1Js
Kato tämä video. Varsinkin sen loppuosa on lohdullinen kuolemaa pelkäävälle. - muttaensintämä
https://youtu.be/cPCJmJsl1Js
Tämä video ja variskin sen loppuosa on lohdullista katseltavaa kuolemaa pelkäävälle.
- peikku
mutta eihän se elämä mitään ota jos ei annakaan. Onneksi itsellä yuollaiset ajatukset ei vielä noin voimakkaita ole, koska koen että paljon on vielä asioita mitä kokea ja saada elämältä. Jos yänään kuolisin, en siitä välittäisi, mutta voisi tämä kamalampaakin olla. Tuntuu vaan että vanhetessa ahdistus vaan lisääntyy kun miettii mikä on ohi ja mitä jäljellä...vaikka olen vasta 25. Yritän keskittuä enemmän niihin positiivisiin asioihin vaikka se välillä on hetkittäin mahdotonta. Yoisalta en halua heittää hukkaan tätä kaikkea sängyssä makaamalla, koska sitä varmasti katuisi vanhana jos olisi ainoan elämänsä heittänyt hukkaan. Maan alla ehtii kyllä maata, tuakin sekään ihan hirveää voi olla kun niin on kiertokulku aina ollut. Kuolemaa vaan näkee päivittäin, jotkut taas näkee elämää enemmän kuin kuolemaa.
- nainen39v
Olen 39-vuotias nainen ja olen pelännyt kuolemaa 15-vuotiaasta asti,kun sain ensimmäisen rajun paniikkikohtauksen.En ajattele kuolemaa päiväsaikaa,mutta nukkumaan mennessä kuoleman pelko iskee.Ei joka ilta mutta välillä.Mulla on käytössä lääkitys jolla saan unen päästä kiinni ja olen käyttänyt lääkkeitä 15 vuotta.Onneksi mun elämässä on paljon ilonaiheita,jotka saavat elämän tuntumaan mielekkäältä.
- Psykoosi
On, jos masennuksesta pääsee eroon. Elämä tuntuu menevän aivan normaalisti sitten.
- milloinsetulee
En ole itse päässyt eroon kuoleman toivomisesta joka päivä ja sitä on muuten kestänyt kolme vuotta. Mikään ei tunnu miltään eikä mikään kiinnosta.
- Aloittaja_
"On, jos masennuksesta pääsee eroon."
Olen itse jotenkin ymmälläni tilanteestani, kun kykenen jo harrastamaan säännöllisesti liikuntaa, olen lopettanut liikanukkumisen ja sohvalla nuhjailun, syön terveellisesti ja tunnen jopa tarvetta lähteä kotoa ihmisten ilmoille vapaa-ajalla. Tervehenkistä elämää on jatkunut jo vuoden päivät. Sinänsä en siis enää täytä masennuksen kriteereitä. Silti en ole päässyt eroon masentuneelle tyypillisestä ajattelusta. Päässä liikkuu vain surua, tyhjyyden tunnetta ja noita jatkuvia kuolemaan liittyviä ajatuksia. Se on outoa.- samassaveneessä
Olen monin tavoin samanlaisessa tilanteessa. Hetken jo luulin keväällä, että ajatuksenikin olisivat muuttuneet, mutta tässä kesän aikana tuttu tyhjyys on hiipinyt takaisin. Luulen, että tällä on jotain tekemistä tunneilmaisun kanssa.
En ole kovin hyvä tuomaan ulos omia tunteitani ja jos vähänkin tuntuu siltä, että ne eivät olisi toivottuja, niin mieleni ikään kuin latistaa itsensä. Lieneekö sitten jonkin sortin defenssi. Noin muutoin tunteeni ovat usein hyvin voimakkaat ja syvät. Tämä ristiriita tunteiden voimakkuuden ja onnettoman tunneilmaisun välillä aiheuttaa itselleni ihan tietoista, mutta varmasti myös tiedostamatonta, henkistä kamppailua.
Ulkopuolelta tarkasteltuna asiani ovat hyvin, enkä voi valittaa, että elämästäni varsinaisesti puuttuisi mitään. Jotenkin en vain taas pysty nauttimaan asioista, lukuunottamatta siis pientä hetkeä tässä keväällä. Hetkessä eläminen tuntuu olevan erityisen vaikeaa, koska en pysty tarttumaan käsillä olevaan asiaan sillä tasolla, että keskittyisin vain siihen. Ajatukseni karkailevat pahasti, jolloin hetket lipuvat ohi ja mitään syvempää ja nautinnollisempaa suhdetta niihin ei voi syntyä. - Aloittaja_
Tunnistan kyllä myös itseni tuosta kuvauksestasi. Olen huono ilmaisemaan mitään tunteita, kielteisiä tai myönteisiä. Mielestäni siitä syystä etten luota ihmisiin. Pelkään joutuvani naurunalaiseksi tai pelkään että heikkouttani käytetään minua vastaan.
Innostumisen näkymistä ulospäin muistan joskus kauan, kauan sitten torjuneeni niin että kroppa oli haljeta. Nykyään en niin vahvaa innostumista edes tunne. Sen sijaan hyvin voimakasta surua, liikutusta ja myös äärimmäistä mielihyvää koen kyllä nykyään. Esimerkiksi kuulokkeilla silmät kiinni kuunneltuna musiikki saattaa viedä minut syvään nautinnolliseen tilaan. Ehkä juuri siksi, että silloin en kykene ajattelemaan muuta.
On perisuomalainen tapa pilkata ihmistä siitä, miten ilo kaikesta on vain lyhytaikaista. Tulee takaiskuja, tulee kyllästymistä, pettymyksiä. Mutta onko onnellisempaa olla innostumatta kuin innostua ensin ja ehkä pettyä myöhemmin? Itse muistan kokeneeni lapsena syvää häpeää kun innostus ennen pitkää päättyi pettymykseen ja sille naurettiin. Siitä myös kotonani muistutettiin aina pitkään. Ehkä siitä syystä olen muutenkin herkkänä tapauksena alkanut padota tunteitani, vaikka sisäinen tunnemaailma on musertavan voimakas. En tiedä. Mielenkiintoisen pointin nostit esille.
Voisikohan tunteiden ilmaisua alkaa pikku hiljaa harjoitella? - samassaveneessä
Aloittaja_ kirjoitti:
Tunnistan kyllä myös itseni tuosta kuvauksestasi. Olen huono ilmaisemaan mitään tunteita, kielteisiä tai myönteisiä. Mielestäni siitä syystä etten luota ihmisiin. Pelkään joutuvani naurunalaiseksi tai pelkään että heikkouttani käytetään minua vastaan.
Innostumisen näkymistä ulospäin muistan joskus kauan, kauan sitten torjuneeni niin että kroppa oli haljeta. Nykyään en niin vahvaa innostumista edes tunne. Sen sijaan hyvin voimakasta surua, liikutusta ja myös äärimmäistä mielihyvää koen kyllä nykyään. Esimerkiksi kuulokkeilla silmät kiinni kuunneltuna musiikki saattaa viedä minut syvään nautinnolliseen tilaan. Ehkä juuri siksi, että silloin en kykene ajattelemaan muuta.
On perisuomalainen tapa pilkata ihmistä siitä, miten ilo kaikesta on vain lyhytaikaista. Tulee takaiskuja, tulee kyllästymistä, pettymyksiä. Mutta onko onnellisempaa olla innostumatta kuin innostua ensin ja ehkä pettyä myöhemmin? Itse muistan kokeneeni lapsena syvää häpeää kun innostus ennen pitkää päättyi pettymykseen ja sille naurettiin. Siitä myös kotonani muistutettiin aina pitkään. Ehkä siitä syystä olen muutenkin herkkänä tapauksena alkanut padota tunteitani, vaikka sisäinen tunnemaailma on musertavan voimakas. En tiedä. Mielenkiintoisen pointin nostit esille.
Voisikohan tunteiden ilmaisua alkaa pikku hiljaa harjoitella?Minulla on myös vaikeuksia luottamuksen suhteen. En oikein luota itseeni enkä muihin. Tunneilmaisu ja ylipäätään edes tunteista puhuminen on välillä ylitsepääsemättömän vaikeaa, kun ei luota. En varsinaisesti tunne pelkoa, mutta lukossa olen.
Innostumisen suhteen itselläni on samanlainen tunne menneisyydestä. En vain osaa eritellä yksittäisiä kokemuksia, mistä se voisi johtua. Kotona ei kannustettu tunneilmaisuun, mutta en musta, että sitä olisi erityisesti koitettu hillitäkkään. Mutta tunteeni innostuksen, pettymyksen ja pilkan yhteydestä on sama.
Itse pystyn myös tuntemaan syviä liikutuksen tunteita ilosta ja surusta. Tosin ne tulevat ainakin pääosin empatian kautta, toisten ihmisten kokemusten kautta. Musiikin avulla saan myös tunnemaailmasta jotakin irti, mutta tuntuu siltä, etten nykyisin pysty enää edes kuulokkeet päässä uppoutumaan täydellisesti edes siihen.
Herkkyys, tunteiden syvyys ja niiden patoaminen on tuttu yhdistelmä. Toisaalta se on vahvuus, mutta ei oikein tunnu antavan edellytyksiä täyteen elämiseen. Joku tietty välittömyys puuttuu asioista ja kaikkea tulee analysoitua liikaa.
Olen kyllä yrittänyt harjoitella asiaa esimerkiksi tarttumalla kiinni toisten innostukseen, kehumalla ja kannustamalla. Se ei vaan tunnu ainakaan vielä kovin luonnolliselta ja pelkäänkin, että minua pidetään falskina sen vuoksi, vaikka olen aidosti iloinen toisten puolesta. Negatiivisten tunteiden esiintuominen onkin sitten ihan toinen kysymys. - Aloittaja_
"Musiikin avulla saan myös tunnemaailmasta jotakin irti, mutta tuntuu siltä, etten nykyisin pysty enää edes kuulokkeet päässä uppoutumaan täydellisesti edes siihen."
Tuosta on lohdutuksen sanana pakko sanoa, että se voi muuttua. Itse en pahimmassa ahdistuksessani pystynyt kuuntelemaan musiikkia ollenkaan. En kestänyt mitään ylimääräisiä aistiärsykkeitä. Lopulta aloin löytää yksittäisiä koskettavia kappaleita, joita kuuntelin, ja valikoima vähitellen laajeni. Yhä olen omituisen valikoiva, haluan kuunnella niitä tiettyjä kappaleita uudelleen ja uudelleen kunnes kyllästyn niihin ja etsin muuta. Aivan kuin työstäisin itsessäni jotain. Sen olen huomannut, että haen äärikokemuksia musiikkista ja kuuntelen vain sellaisia kappaleita jotka koskettavat todella syvältä.
Johannalle alla pitää todeta, että minä taas taidan olla se toinen ääripää eli kuolemasta vieraantunut, koska en lapsena menettänyt ketään läheistä. Sen muistan, että ihan minkä tahansa loppumisen olen ottanut lapsesta asti raskaasti. Päivän päättymisen, tv-ohjelman loppumisen, kaverin kotiinlähdön, ihan mitä tahansa, niin se on tuntunut siltä kuin sydäntä revittäisiin rinnasta. Symbolista kuolemanpelkoa kuitenkin jo silloin? - samassaveneessä
Aloittaja_ kirjoitti:
"Musiikin avulla saan myös tunnemaailmasta jotakin irti, mutta tuntuu siltä, etten nykyisin pysty enää edes kuulokkeet päässä uppoutumaan täydellisesti edes siihen."
Tuosta on lohdutuksen sanana pakko sanoa, että se voi muuttua. Itse en pahimmassa ahdistuksessani pystynyt kuuntelemaan musiikkia ollenkaan. En kestänyt mitään ylimääräisiä aistiärsykkeitä. Lopulta aloin löytää yksittäisiä koskettavia kappaleita, joita kuuntelin, ja valikoima vähitellen laajeni. Yhä olen omituisen valikoiva, haluan kuunnella niitä tiettyjä kappaleita uudelleen ja uudelleen kunnes kyllästyn niihin ja etsin muuta. Aivan kuin työstäisin itsessäni jotain. Sen olen huomannut, että haen äärikokemuksia musiikkista ja kuuntelen vain sellaisia kappaleita jotka koskettavat todella syvältä.
Johannalle alla pitää todeta, että minä taas taidan olla se toinen ääripää eli kuolemasta vieraantunut, koska en lapsena menettänyt ketään läheistä. Sen muistan, että ihan minkä tahansa loppumisen olen ottanut lapsesta asti raskaasti. Päivän päättymisen, tv-ohjelman loppumisen, kaverin kotiinlähdön, ihan mitä tahansa, niin se on tuntunut siltä kuin sydäntä revittäisiin rinnasta. Symbolista kuolemanpelkoa kuitenkin jo silloin?Samat kappaleet täälläkin tuntuvat kiertävän kuuntelussa. Harvoin tosin kyllästyn niihin. Se taitaa tällä hetkellä olla ainoita keinoja saada tunteita ulos sisimmästään. Liikuntakaan ei oikein toimi siinä suhteessa.
Pohdit hyvin reagointiasi loppumiseen. Itse koin joitakin menetyksiä jo lapsena ja sitten vähän vanhempana vielä raskaampia. Jotenkin olen silti turtunut myös loppuihin. Kammoan niitä yli kaiken, mutta lopun tullessa toimin kuin kone keskittyen esimerkiksi työhön. En koe silti pelkääväni kuolemaa. Minusta tuntuu kuitenkin siltä, että loppumisen pelkääminen estää monesti myös aloittamasta asioita. - Aloittaja_
Minäkään en koe pelkääväni kuolemaa, vaan koen sen jotenkin rauhoittavana ja levollisena asiana. Sen sijaan pelkään suunnattomasti sitä, mitä tulen kokemaan juuri ennen pois pääsyä, sairastamista, avuttomuutta, kovia kipuja.
Tuon uuden aloittamisen vaikeuden huomaan konkreettisesti nyt, kun olen aloittanut uuden parisuhteen. Edellinen, pitkä suhde kariutui muutama vuosi sitten siihen että toinen löysi uuden ja huomaan että nyt pidän jatkuvasti jarrua päällä uudessa suhteessa. En tykkää siitä että toinen tuo tavaroitaan luokseni tai että tapaamme toistemme perhettä, koska minulle tämäkin suhde on jo päättynyt. Ennen kuin se on kunnolla alkanutkaan. Fiilis on sellainen, että eikö tämän voisi vain lopettaa heti alkuunsa, niin sekin tuska olisi hoidettu pois. Edellisessä suhteessa elin "kunnes kuolema meidät erottaa" -asenteella enkä edes ajatellut että se voisi joskus päättyä. Kuitenkin sen päättyminen toi näköjään tuon kaikki loppuu aikanaan -tuskan myös parisuhteisiini. - samassaveneessä
Aloittaja_ kirjoitti:
Minäkään en koe pelkääväni kuolemaa, vaan koen sen jotenkin rauhoittavana ja levollisena asiana. Sen sijaan pelkään suunnattomasti sitä, mitä tulen kokemaan juuri ennen pois pääsyä, sairastamista, avuttomuutta, kovia kipuja.
Tuon uuden aloittamisen vaikeuden huomaan konkreettisesti nyt, kun olen aloittanut uuden parisuhteen. Edellinen, pitkä suhde kariutui muutama vuosi sitten siihen että toinen löysi uuden ja huomaan että nyt pidän jatkuvasti jarrua päällä uudessa suhteessa. En tykkää siitä että toinen tuo tavaroitaan luokseni tai että tapaamme toistemme perhettä, koska minulle tämäkin suhde on jo päättynyt. Ennen kuin se on kunnolla alkanutkaan. Fiilis on sellainen, että eikö tämän voisi vain lopettaa heti alkuunsa, niin sekin tuska olisi hoidettu pois. Edellisessä suhteessa elin "kunnes kuolema meidät erottaa" -asenteella enkä edes ajatellut että se voisi joskus päättyä. Kuitenkin sen päättyminen toi näköjään tuon kaikki loppuu aikanaan -tuskan myös parisuhteisiini.Ihmissuhteiden kohdalla tämä onkin todella sääli. Itse olen muutaman kerran eronnut pitkistä suhteista ja nyt yksin ollessa on vaikeaa lähestyä ketään, koska ei luota ja ajattelee juuri noin, että mitä jos kaikki loppuu taas. Olen aina lähtenyt suhteisiin ajatuksella ja tunteella, että yhdessä ollaan lopun ikää.
Törmäsin tässä hiljattain erääseen henkilöön, johon ihastuin pinnallisesti jo kymmenisen vuotta sitten. Nyt olemme hieman tutustuneet ja ihastumiseni on vain syventynyt. Olen ollut lukevinani hänen käytöksestään merkkejä, että kiinnostusta voisi olla hänenkin puoleltaan, mutta kun en pysty puhumaan niin tilanne on hankala. Ja sitten on se tunne, että jos tämänkin mokaan tai tämä loppuu kuitenkin, niin tuhlaan hänen elämäänsä turhaan ja menetän itse taas palan sydäntäni.
Olen kyllä tottunut keräämään aina itseni ja nousemaan ylös, mutta se käy aikaa myöden raskaammaksi ja raskaammaksi. Kanssasi on ollut mukavaa vaihtaa ajatuksia ja huomata, ettei ole kuitenkaan aivan yksin tuntemuksineen. Vielä kun saisin siirrettyä edes tämän kirjallisen ilmaisun suulliseen muotoon. Pakko vain pakottaa itsensä olemaan avoimempi ja koittaa sivuuttaa luottamusongelmat.
- johanna456
Tunnistan itseni teidän teksteistä. Lapsena pelkäsin kuolemaa ja se aiheutti kauheita pelkotiloja. Siitä seurasi se etten uskaltanut nukkua. Uskoin että kuolen aivan pian. Tästä seurasi se että uskoin kuolevani syöpään tai johonkin muuhun sairauteen. Hypokondria seurasi minua aikuisikään saakka. Myös tuli paniikkihäiriö, depressio, ahdistuneisuus. Sain lääkityksen. Jossain vaiheessa tuli itsemurhayrityksiä.
Kun olen analysoinut näitä juttuja, olen havainnut että varhaisessa lapsuudessa tapahtui traumatisoivia asioita sekä kuolemantapauksia. Muistan että nuo kuolemat, läheisten suru, itku, hautajaiset, aiheuttivat sen että lapsi joutui liian varhaisessa vaiheessa kohtaamaan kuolemaan liittyviä asioita. Tulin ''herätetyksi'' , en osannut käsitellä niitä ja paniikki oli valmis. Lisäksi olin liian ''herkkä'', muistan että jo lapsena oli sellainen olo kuin henkinen ihoni olisi palanut. Se ei sietänyt minkään tunteen kosketusta!
En ole enää kovin nuori. Voin sanoa omalta osaltani että elämä on helpottunut. Tuollaiset tuntemukset ovat osittain seurausta siitä että ihminen käpertyy omaan maailmaansa, analysoi tuntemuksiaan loputtomasti, ja lukitsee itse itsensä tuon maailman sisään.
Tietenkin on selvää että herkkä ihminen kehittää puolustusmekanismeja, eihän sitä muuten säilyisi hengissä.
Joskus vieläkin, - vaikka kuoleman ajattelu on paljolti jäänyt taakse - ihmettelen että miksi niin monet eivät tajua että kuolema on vääjäämätön asia.Miksi esim hääparit sanovat että olemme ikuisesti onnellisia? Eiväthän he elä ikuisesti! Ja miksi ihmiset eivät huuda kauhusta koska kuolema on edessä joka tapauksessa ja kuolemasta kukaan ei tiedä mitään, se kun on niin salattu ja tuntematon? - kuolemaonvoitto
Ihan selvästi Jumala kutsuu aloittajaa luokseen ja pelastukseen.
Syntiinlankeemus toi kuoleman luomakuntaan ja ihmiselle, mutta onneksemme, sillä kuoleman kautta meillä on Kristuksen lunastustyön nojalla pääsy alkuperäiseen taivaalliseen olotilaan. Myös ruumis saa ylösnousemuksessa uuden mutta alkuperäisen muodonsa: siis tulemme olemaan ruumis, sielu ja henki.
25. Jeesus sanoi: "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut.
26. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?" Joh. 11.
Anna elämäsi Jeesukselle Kristukselle, niin elät tai kuolet niin olet Herran.
www.evl.fi/raamattu/1933,38/Room.14
Jos me elämme, niin elämme Herralle, ja jos kuolemme, niin kuolemme Herralle. Sen tähden, elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat. Room. 14- Aloittaja_
Ei minulla ole mitään uskontoja vastaan, mutta en vaan voi uskoa taruolentoihin. Valitettavasti. Varmasti olo olisi parempi jos voisin.
Jeesus puhui valaistumisesta erilaisin symbolein, esimerkiksi taivaan valtakunta on valaistuneen ihmisen ajatukseton tila, jossa on hyvä olla. Puheet vain ymmärrettiin liian konkreettisesti.
- emmekuole
net.mission ja Uskotv ovat hyviä linkkejä kuolemaa pelkääville.
- Ikuinen_olento
Uskoisit totuuteen, joka on ikuinen elämä.
Mutta ei se usko ikuiseen elämään ole sen parempi kuin usko ikuiseen kuolemaan. Ikuinen elämä antaa rauhaa, mutta se voi myös aiheuttaa laiskuutta. Ikuinen kuolema antaa voimaa/energiaa, mutta se voi myös aiheuttaa pelkoa. Kaikissa näkökulmissa on aina hyvä ja huono puoli.
Ikuinen elämä on todellisuus, mutta unohtaminen voi peittää todellisuuden, niin että uskomme harhoihin.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 723136
- 922895
- 512135
Mietin että
Onko tästä enää paluuta entiseen? Ainut asia joka päiviini toi taannoin iloa, oli meidän yhteinen hassuttelu ja huumorin201595Nyt rupeaa löytymään talonmiestä ja muuta sankaria hallipaloon
Kyllä on naurettavia juttuja tuossa paikallislehdessä, että saa tosiaan nauraa niille..61359- 151359
- 191314
Aaamu on täällä taas!
Hyvää ja rauhallista työpäivää rakkauteni. Kunpa vaan hymyilisit enemmän. Toivon, että joku kaunis päivä kanssani et vaa131311Tajusin vaan...
Että olen pelkkä kroonistunut mielisairas. Olen sairauspäissäni luullut itsestäni liikaa. Luulin, että olen vain korkein141287Noin ulkonäkö-jutut ei multa
Nainen, koskaan en ole kirjoittanut siitä mitään ilkeää. Ei kuulu tapoihin241242