Komeassa, isossa tillitalossa asuu onnellinen perhe. Iso komea ökymaasturi kaikilla hilavitkuttimilla ja isoimmalla koneella tuo mielenrauhan, samoin upea vene. Huippukaunis vaimo/huippukomea mies on ainoa mahdollinen kumppani, ja tuo onnellisen loppuelämän. Kadehdittu, nousujohteinen ura työelämässä mahtavine palkkoineen on tae loppuelämän turvallisuudesta. Kalliit näyttävät harrastukset kuten golf tai vuoristokiipely-extreme täyttävät vapaa-ajan niin että stressi poistuu.
Minä, keski-ikäinen maisteri, olen kasvanut 60-,70- ja -80-lukujen lapsuudessa ja nuoruudessa. Tuolloin elämä oli nykyistä yksinkertaisempaa. Työvoima oli oikeasti valtiovallan suojelussa, globalisoituminen ei kadottanut vielä maastamme työpaikkoja, työntekijät nähtiin työpaikan tärkeinä "osakkaina" eikä kuluja tuottavina tuotannontekijöinä. Jos kouluttautui, oli melko varma että hyvinpalkattu haastava työ löytyy. Työpäivät olivat pituudeltaan ja kuormitukseltaan kuitenkin kohtuullisempia, eikä informaatiotulva ollut yhtä rasittavaa kuin nyt.
Näiden aikakausien kautta jouduin itse pitkäksi ajaksi tyytymättömyyden helvettiin. Valmistuminen ajoittui pahimman laman alkuun, joten piti ottaa vastaa sellaisia pätkätöitä mitä sai. Välissä työttömyysjaksoja. Näin sitten ajautuminen aivan eri alalle kuin oli opiskelijaksi ryhtyessä koskaan edes pahimmissa painajaisissaan kuvitellut.
Vuosikausien tyytymättömyyden kierre vaan paheni. Vapaa-aika alkoi täyttyä yhä enemmän alkoholilla, viihteellä, irrallisilla ihmissuhteilla. Turrutti ikäänkuin itsensä ulos "pahasta maailmasta", pakotie. Pettyi todella paljon siihen lapsuuden/nuoruuden yhteiskuntamalliin, jossa koulutettu kansakin löysi vielä hyvän aseman. Pettyi pitkiksi ajoiksi siihen, että ei pystynyt hankkimaan omakotitaloa, ei edes hyvätasoista autoa, veneistä puhumattakaan. Alko auttoi hetkeksi unohtamaan, hetkeksi.
Ei tämä tiekään auttanut kauaa, piti löytää muuta. Piti alkaa täyttämään vapaa-aika mielekkäillä harrastuksilla. Ne auttavat edes jotensakin jaksamaan yksitoikkoisessa, stressaavassa nykytyössäni. Paikka on ns. vakinainen, mutta ala ei innosta, ei lainkaan. Kaiken uuden opettelu on raskasta, töitä aivan liikaa, pinna on tiukilla.
Silti, on täytynyt alkaa muokkaamaan vaan ajatusmaailmaansa siihen suuntaan, että hyväksyy elämänsä sellaisena kuin se on. Pyrkii muuttamaan vain sen mitä itse voi (esim. hakemalla todella kiinnostavaa muuta työpaikkaa, tai harrastamalla kiinnostavia juttuja), ja hyväksyy sen mitä ei voi muuttaa. Jos en tätä ajattelua itsessäni muuta, lopputulos on katkeroitunut kyynistynyt vanheneva tyyppi, joka on myrkkyä kaikille läheisille.
Tällä haluan vain valaa toivoa itseäni nuoremmillekin, jotka ovat katkeria ja tyytymättömiä kun eivät saakaan kovapalkkaista nousujohteista urapaikkaa, vaan joutuvat matalapalkka-alalle aivan muunlaisiin hommiin. Etsikää se elämän ilo muusta kuin työstänne, ja koettakaan nähdä itse elämä ja elossa oleminen sellaisena juttuna, että kannattaa tsiigata "filmi" kunnolla loppuun. Ja lohdukkeena: monet varakkaat eivät ole kuitenkaan onnellisia, eikä kukaan aikanaan saa mukaansa mitään kun tiimalasin hiekka loppuu.
Tsemppiä ja hyvää joulua!
Minä, keski-ikäinen maisteri, olen kasvanut 60-,70- ja -80-lukujen lapsuudessa ja nuoruudessa. Tuolloin elämä oli nykyistä yksinkertaisempaa. Työvoima oli oikeasti valtiovallan suojelussa, globalisoituminen ei kadottanut vielä maastamme työpaikkoja, työntekijät nähtiin työpaikan tärkeinä "osakkaina" eikä kuluja tuottavina tuotannontekijöinä. Jos kouluttautui, oli melko varma että hyvinpalkattu haastava työ löytyy. Työpäivät olivat pituudeltaan ja kuormitukseltaan kuitenkin kohtuullisempia, eikä informaatiotulva ollut yhtä rasittavaa kuin nyt.
Näiden aikakausien kautta jouduin itse pitkäksi ajaksi tyytymättömyyden helvettiin. Valmistuminen ajoittui pahimman laman alkuun, joten piti ottaa vastaa sellaisia pätkätöitä mitä sai. Välissä työttömyysjaksoja. Näin sitten ajautuminen aivan eri alalle kuin oli opiskelijaksi ryhtyessä koskaan edes pahimmissa painajaisissaan kuvitellut.
Vuosikausien tyytymättömyyden kierre vaan paheni. Vapaa-aika alkoi täyttyä yhä enemmän alkoholilla, viihteellä, irrallisilla ihmissuhteilla. Turrutti ikäänkuin itsensä ulos "pahasta maailmasta", pakotie. Pettyi todella paljon siihen lapsuuden/nuoruuden yhteiskuntamalliin, jossa koulutettu kansakin löysi vielä hyvän aseman. Pettyi pitkiksi ajoiksi siihen, että ei pystynyt hankkimaan omakotitaloa, ei edes hyvätasoista autoa, veneistä puhumattakaan. Alko auttoi hetkeksi unohtamaan, hetkeksi.
Ei tämä tiekään auttanut kauaa, piti löytää muuta. Piti alkaa täyttämään vapaa-aika mielekkäillä harrastuksilla. Ne auttavat edes jotensakin jaksamaan yksitoikkoisessa, stressaavassa nykytyössäni. Paikka on ns. vakinainen, mutta ala ei innosta, ei lainkaan. Kaiken uuden opettelu on raskasta, töitä aivan liikaa, pinna on tiukilla.
Silti, on täytynyt alkaa muokkaamaan vaan ajatusmaailmaansa siihen suuntaan, että hyväksyy elämänsä sellaisena kuin se on. Pyrkii muuttamaan vain sen mitä itse voi (esim. hakemalla todella kiinnostavaa muuta työpaikkaa, tai harrastamalla kiinnostavia juttuja), ja hyväksyy sen mitä ei voi muuttaa. Jos en tätä ajattelua itsessäni muuta, lopputulos on katkeroitunut kyynistynyt vanheneva tyyppi, joka on myrkkyä kaikille läheisille.
Tällä haluan vain valaa toivoa itseäni nuoremmillekin, jotka ovat katkeria ja tyytymättömiä kun eivät saakaan kovapalkkaista nousujohteista urapaikkaa, vaan joutuvat matalapalkka-alalle aivan muunlaisiin hommiin. Etsikää se elämän ilo muusta kuin työstänne, ja koettakaan nähdä itse elämä ja elossa oleminen sellaisena juttuna, että kannattaa tsiigata "filmi" kunnolla loppuun. Ja lohdukkeena: monet varakkaat eivät ole kuitenkaan onnellisia, eikä kukaan aikanaan saa mukaansa mitään kun tiimalasin hiekka loppuu.
Tsemppiä ja hyvää joulua!
Vastaukset 25
Vanhimmat
Ihmisten arvot ovat muuttuneet, nykyään kaikkea mitataan rahalla ja omistuksella. Itsekin siihen usein sortuu, ajattelee että asiat on paremmin SITTEN kun minulla on se *** ja ***... Mitä se muuttaa? Ei se ihmisen mieleen vaikuta mitenkään, asutko vuokralla vai omassa, kerros- vai omakotitalossa. Jotenkin se hyvä fiilis pitäisi löytää sisältään, eikä materiasta.
Hyvä kirjoitus! Maailma on muuttunut todella sairaaksi paikaksi:ihmiset ajetaan aivan loppuun, ja epävarmuus varjostaa todella monien ihmisten elämää (esim. pätkätyöt). En voi muuta kuin ihmetellä. Itse olen päättänyt hakea elämän tarkoituksen jostain muualta kuin rahasta, en halua mennä mukaan tähän hulluuteen.
Hei!
Itse valmistuin humanistiksi ja sain juuri ihmeekseni vakituisen työn! Matalapalkka-alalla olen. Palkka alle 2 tonnia ja lainaakin on.
Onni pitääkin löytää muusta kuin materiasta. Itse pääsen vihdoin plussan puolelle. Maksan lainaa ja säästöön jää satanen joka kuukausi. Siis rahaa kertyy hieman, josta olen tyytyväinen. Ei tällä kyllä rikastu. Nautintoa saankin siitä, että raha-asiat on balanssissa. Harrastan kirjallisuutta ja liikuntaa. Halpaa ja tehokasta. Minäkin olen elänyt suhteellisen varakkaassa perheessä. Hyväksyn sen, että en ikinä saa samaa elintasoa kuin vanhempani. Tosin satsaankin enemmän henkiseen rikkauteen.
Mieletön mieletön maailma. Onnea avain sinulle! Oletko jo "paratiisissa "? Mutta oletko sittenkään? Miten sinun sielus laita on ?
Raamattu sanoo: Sinä mieletön. Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta. Kenelle sitten joutuu se, mintä olet hankkinut. Niin miten on? Onko välit Vapahtajasi kanssa kunnossa?
Siispä käsi aurassa, sydän taivaassa. Mutta miten se voisi olla aurassa, kun ei nuoremmilekaan ole töitä. Sydän kyllä lepää anteeksiantamuksessa.
Työskentelen tuhansien muiden naisten tavoin sosiaalialalla korjaamassa sosiaalivaltion virheitä. Eli yritän palauttaa laman runtelemia alkoholisoituneita miehiä takaisin elämään. 80-luvun Suomi ilmeisesti opetti kansalaiset siihen, että "valtio" hoitaa lapset, vanhukset, televisioluvan, Hobby Hall -laskut ja bensat autoon. Itse olin silloin vielä lapsi, joten en osaa analysoida mikä meni pieleen. Mikä lie se olikaan, on lopputulos se, että aikuiset miehet ja naiset eivät kanna vastuuta itsestään tai omaisistaan. Itse paiskin hölmönä töitä huonolla palkalla ja pätkittäin. Maksan opintolainaa, syön terveellistä suomalaista ruokaa ja kuntoilen. Usein mietin, että kannattaisi ehdottomasti jäädä työttömäksi ja alkaa harrastamaan kirjallisuutta ja sienestystä ulkoilun lisäksi. Sama raha melkein jäisi käteen, ruhtinaallisesti vapaa-aikaa ja yleissivistystä. Mutta ei silti tulisi mieleenkään. Täällä juoksen oravanpyörässä päivästä toiseen. Väsyttää ja turhauttaa välillä tolkuttomasti. Mutta en jaksaisi työtä, ellei siinä olisi hyvääkin. Tosin juuri nyt en jaksa muistaa mitä hyvää. Mutta onko tähän kommenttia? Näkökulmani on hyvin erilainen, kuin alkuperäisen kirjoittajan. Silti liippaa sitä samaa kultaista 80-lukua.. kun oli vielä Neuvostoliitto ja Suomella meni paremmin kuin koskaan.
Mä olen elänyt lapsuuteni 60-luvulla ja nuoruuteni 70-luvulla. Ylioppilaaksi pääsin vuonna 1980. Maailma ja asenteet ovat muuttuneet kovin paljon sen jälkeen. En silti ole kyyninen tai vihainen siitä, että kampaajaksi haluavana ja jo oppisopimuspaikankin itselleni hankkineena 15-vuotiaana keskikoulun päättäessäni äitini suoraan sanottuna pakotti minut lukioon. Rahvas oli rahvasta ja minua hän ei ilmeisesti ollut rahvaaksi kivulla ja tuskalla synnyttänyt. Menin siis lukioon, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut...tai en ainakaan tiennyt olevan. Aika pitkään kesti (yli 10 vuotta), että annoin äidilleni anteeksi sen, etten päässytkään toivomaani työhön.
Lukion jälkeen mikään ala ei oikein tuntunut omalta. Tuli kokeiltua monelaista: paperiteollisuutta, matkailua, markkinointia. Opiskelujen puitteissa. Väliaikoina työelämässä HYKSissä sairaala-apulaisen, toimistosihteerin, kehittäjän, välinehuoltajan, konekirjoittajan jne hommia. Pätkätöitä pätkätöiden perään, mutta mikäpä siinä...töitä kuitenkin riitti.
Sairaalakokemus vei sairaanhoito-opistoon ja sitä kautta sairaanhoitajaksi. Sitä kesti sitten oman aikansa. Hyviä muistoja - toki jotain huonojakin - on siitä ajasta.
Sitten tuli PC:t tyhmien päätteiden tilalle. Mulle ensin kotiin, sitten töihin. Näppis ja hiiri toi ihan toisenlaiset ulottuvuudet "elämään" ja 1990-luvun puolivälissä mut "kaapattiin" sairaalan atk-projekteihin. Muutaman vuoden sitä tehtyäni työkaverini suorastaan työnsi mut 38-vuotiaana suorittamaan it-alan tutkintoa. Tässä sitä nyt sitten ollaan, 5 vuotta ohjelmointia ja systeemisuunnittelua palkkatyökseni tehneenä ja pakko on sanoa, että en valita. Ikinä en olisi sairaanhoitajana päässyt lähellekään nykyistä palkkaani, toisaalta en tähän työhöni olisi koskaan päässyt ilman terveydenhuollon osaamistani. Osaankin nyt aivan toisella tavalla arvostaa niitäkin lauantain iltavuoroja, kun parhaassa biletysiässäni kuurasin Hyksin Lastenklinikalla vessanpönttöjä.
Ei 15-vuotias voi suunnitella elämäänsä eläkeikään asti. Elämässä sattuu ja tapahtuu...minäkin pyöräytin välissä pari lasta ja suurimman osan ajasta olen yksinhuoltajana tätä arkeani pyörittänyt. Opintolainaa on kertynyt, mutta myös osaamista ja sen myötä tuloja. Mua sillon nuorena moneen otteeseen otti päähän, että seuraava pätkätyö oli paikassa, johon en kirveelläkään olisi halunnut mennä. Olen kiitollinen siitä, etten tiennyt voivani kieltäytyä työstä ja saavani karenssin jälkeen ansiosidonnaista. "Tyhmänä" siis otin kaikki työt vastaan, mitä tarjottiin. Nyt, yli nelikymppisenä, kaikki nämä "paskahommat" ovat pelkkää plussaa mun ansioluettelossani.
Kovapalkkaista ja nousujohteista uraa en ole koskaan edes etsinyt. Sille vain em. kertomukseni perusteella ajauduin, ikäänkuin vahingossa. On aika vaikeaa pukea ajatuksiaan sanoiksi. Nokian pääjohtajaksi ei päästä valmistumisen jälkeen, vaikka mitä oltas opiskeltu. Itse olen kulkenut sen vanhanaikaisen tien eli ansainnut ensin kannukseni perusduunissa ja vasta sitten siirtynyt vaativampiin tehtäviin. Olen huomannut, että tänäkin päivänä tämä tapa edetä urallaan on useimmissa firmoissa se toivotuin. Maisterin paperit ei auta, jos sulla ei ole hajuakaan siitä, minkä kanssa olet tekemisissä.
Mä haluaisin sanoa kaikille alle kolmekymppisille, että elämä ei lopu 30-vuotissynttäreihin. Se ei lopu edes 40-vuotissynttäreihin. Muutaman vuoden päästä - jos musta ei sitten mitään kuulu - se loppuu 50-vuotissynttäreihin tai sitten ei :D :D Joten se kaikista paskin, tympein, pienipalkkaisin ja kaikin tavoin muutenkin tyhmin työ voi olla juuri se, jonka myötä löydätte sen elämänne työpaikan.
"eikä informaatiotulva ollut yhtä rasittavaa kuin nyt."
- Totta. Silloin ei tarvinnut lukea tällaisia roskasepustuksia kuin omasi. Onneksi.
Niin. Mutta elämäsi olisi vielä tyhjempää, koska ei sinulla nytkään taida muuta tekemistä olla kun lukea "roskapostisepustuksia". Onneksi kaikki eivät ole diplomi-insinöörejä vm. 1981. Ainakaan noin suvaitsemattomia ressukoita.
Hahaha. Itse olet tuollainen alikehittynyt ihmisenpuolikas ja ilmeisesti täysi luuseri, koska ainoana elämänsisältönäsi näyttää olevan:
a) Lukea näitä roskasepustuksia.
b) Osoittaa tyhmyytesi, kirjoittamalla tuollaisia idioottimaisuuksia.
c) Kadehtia hyvinkoulutettuja ja korkeatuloisia, koska olet itse ilmeisesti työtön sosiaalipummi ja erakko.
Onnellisella, tasapainoisella ja hyvän itsetunnon omaavalla ihmisellä ei ole mitään tarvetta: haukkua, syrjiä, alentaa ym. toisia ihmisiä.
Haluaisin kiittää maisteria hienosta kirjoituksesta, joka varmaan koskettaa meitä monta. Kirjoitus kuvastaa nykyajan yhteiskuntaa hyvin pitkälti. Tunnen myötätuntoa luuseria kohtaan, sillä hänen elämänsä arvot vaikuttavat olevan hyvin menestyskeskeisiä.
Hyvät ihmiset, kuunnelkaa maisteria. Etsikää onnellisuus jokapäiväisestä elämästä. Nauttikaa astianpesusta, lakaisemisesta, perheen kanssa vietetystä ajasta, sateisista päivistä sisällä ja kaikesta muusta. Jonain päivänä elämä loppuu ja silloin huomaamme, että kaikki on katoavaista. Menestys on kadonnut ja olemme kaikki samaa madon ruokaa.
Koittakaamme kehittää elämämme aikana myötätuntoa muita ihmisiä kohtaa, sillä tämänlainen käytös on
teko, joka jää elämään poistuttamme ja kumuloituu.
Hyvä teko toista kohtaan saattaa tehdä hänet onnelliseksi ja kun toinen on onnellinen hän saattaa tehdä ympärillään muut ihmiset onnelliseksi, jne.
Älkää kritisoiko. Rakastakaamme toisiamme.
No tuohon mielipiteeseen voi korkeasti koulutettukin ihminen ilomielin yhtyä. Hyvin sanottu!
Mukava huomata, että keskustelua syntyi! Niin, itse tosiaan mietin edelleen elämänmenoa. Kun eilen jouduin pakosta käymään asioilla kauppakeskuksessa, oli tukehtua ihmisvilinään ja valtavaan kulutusjuhlaan. Ihmiset kireinä, kiilaavina, lapset kaikkea kallista haluavina ja kitisevinä.
Tunnustan, että välillä elämän pikkuasioista iloitseminen unohtuu, ja vanha vaihde menee hetkeksi päälle. Sitten taas säpsähtää, ja muistaa itse elämän tärkeyden. Niin, kun aika kerran jättää meistä kaikista, emme saa tavaroita ja omaisuutta mukaan, ja kehomme joko palaa tuhkaksi tai mätänee haudassa. Silloin ei auta edes tri Nordströmin plastiikkakirurgia, merkkivaatteista puhumattakaan. Ja tuo päätepiste voi olla -itse mukaanlukien- aivan tuossa vieressä. Naps, ja ihmistä ei enää ole. Sairaus, onnettomuus, väkivalta, mikä tahansa voi sen aiheuttaa.
Iloitkaamme elämästä! Linnun laulusta, lumihiutaleista, vuodenajoista, muista ihmisistä, terveydestä, kaikesta. Hyvää joulua! :)
Eikä nytkään tarvitsisi lukea tällaisia roskasepustuksia kuin omasi. No, onneksi se on lyhyt, et siten haastanut älyllistä kapasiteettiasi.
Merkonomien kapasiteetissa nyt ei paljon haastamista olekaan. Väitän, että keskiverto DI tietää enemmän jo pääsykoekirjat luettuaan kuin parhainkaan merkonomi. Kauppaopiston tytöistä tulee hyviä sihteereitä ja saunailtojen viihdykkeitä, ei juuri muuta.
kaikki insinöörit maata kiertävälle radalle.
Kyllähän osaksi totta onkin kirjoituksesi, mutta itse aloitin vuonna 83 kouluttamattomana talonmiehen apulaisena työelämän kakskyt vuotiaana. Samaan pesään oli mamman kanssa muutettu ja markka oli tiukassa mutta elämä oli ihanaa silloinkin, ei ollu lomiin varaa laitettiin kahvia airamiin ja metsään piknikille.
Sitten eri työpaikoissa toistakytä vuotta ja aina markat tiukalla 96 oma yritys pystyyn ja työtä vuorotta suurin piirtein ilman palkkaa ja siltikin elämä tuntui oikein mukavalta vaikka tosin raskaalta.
Nyt on 14.5 me liikevaihto ja pari milliä voi vuosittain ottaa pääomatulona palkan päälle, mutta elämän arvot ovat samanlaiset kuin sillon pikkupalkkasena, ei raha minua muuttanut mihkään suuntaan mutta raha rauhoittaa ja elämä on ihan yhtä vaikeaa ja mukavaa kuin ennenkin.
oletko koskaan kuullut sellaisten ihmisten sanovan että raha eii tee onnelliseksi joilla on rahaa
raha ei todellakaan tee onnelliseksi!! Minä jos kuka tiedän sen.
rikkaatkin voivat olla onnellisia, mutta se raha ei ole tekijä joka tekee onnelliseksi. Ihmissuhteet, terveys, oma asenne elämään tekevät onnellisiksi.
Raha ei tuo onnea, mutta se auttaa etsimään sitä useammasta paikasta. Jos onnea ei sittenkään löydy, niin sitten ei vaan löydy.
Viestisi laittoi oikeasti miettimään asioita. Olen nuori opiskelija, joten etsin vielä elämäni suuntaa. Olen onnellinen, vaikka koulu ei niin paljoa kiinnosta niin perhe suhteet ovat kunnossa, luotettavia ystäviä löytyy ja poikaystävä on maailman kultaisin. NIihin minä turvaudun, kun en jaksa muuten.
Tällä hetkellä tekninen ala kuulostaa hyvältä, sillä siellä on työpaikkoja, ja matemaattiset aineet ovat kiinnostavia. Mutta sitä en tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
JOs vanhat merkit paikkansa pitävät, niin lähden maailmalle etsimään itseäni, kuten isäni. Hän on onnellinen mies, joka osaa irrottautua työstä. Kadehdittava ominaisuus.
Kaikkea hyvää, Veera
Tilanteesi vaikutti hyvin tutulta.Valmistuin
lamaan myös.Sain ns hanttihommia heti alkuun,
oli työttömyysjaksoja,perheen perustaminen.
Muutaman vuoden päästä pääsin kiinni oman alan
töihinkin,joissa ehdin hetken olemaan kunnes
avioero sotki kaiken.Sen jälkeen olen ollu työttömänä yli 2 vuotta ja olen edelleen.
Pikkasen katkera alkaa olla niille lupauksille
joita koulua käydessä annettiin.Mut ei auta,
pakko etsiä jotain hyvää nykysestä elämästä.
Minä olen syntynyt perheeseen, jossa talous on ollut monesti vaakalaudalla, ja on jouduttu miettimään sitä, mitä saadaan seuraavaksi muutettua rahaksi, kun lainat puskee päälle.
Tilanne on muuttunut.
Monien yhteensattumien ja onnekkaiden tapahtumien jälkeen rahaa alkoi virrata perheyritykseemme ja tulosta alkoi tulla.
Niin ei olisi pitänyt käydä. Kun Isäni rakastaa rahaa ja rahasta puhumista niin paljon, kun nyt vaan ihminen vaan voi, se tuntuu turhauttavalta.
Syy siihen miksi marisen, on se, että ajatusmaailmani on täysin toisen kaltainen. Rahalla ei saa muuta kuin ns. "bonus kokemuksia", joihin rahaton ei voi ryhtyä.
Rahalla ei saa sitä, mitä minä todella tarvitsen.
Tänä aikana, kun huomaan epäonnistuneeni ihmissuhteiden saralla täysin ja olen herännyt todelliseen tilanteeseen, kuinka yksinäinen ja pelokas ihminen voi olla, sanon, että tässä tunnetilassa raha on yksi PEEN hailee.
Kun rakkaat ystävät ja läheiset kaverit yksi kerrallaan kaikkoavat elämästä kuka minkäkin ikävän yhteensattuman takia, emäntä jättää jne., siinä ei raha auta kun jää yksin. Kun olo on se, että tuntuu siltä, että pälli leviää, ei auta maisterin eikä tohtorin paperit eikä lihavat pankkitilit.
tämmöistä menoa. Ei muutto Neuvostoliittoonkaan enää auta... Mitä sit tehdä; pyristellä Darwinismin eli lajivalinnan uusaallossa siten kuin eväät ja pelastuliivit (=sopiva koulutus) riittävät.Lycka till vaan.Aasiasta muuten tulee koulutettus ja innokasta populaa tänne EU:hun miljoonia kunhan rajat aukeaa, samoin Puolasta, Slovakiasta, jne.