Oma syy kun ystävät menee

Tämä on kai aika tavallinen tarina, mutta pakko kirjoittaa tämä edes terapiamielessä.

Vuosi sitten tuli ero. Monen vuoden aikana oli rakentunut perheen kanssa tuttavapiiri, jota tavattiin säännöllisesti. Monista vaimoista tuli kavereita keskenään ja samoin kävi miesten kesken. Lapsistakin tuli kavereita.

Eron jälkeen olenkin sitten ollut omillani. Enkä voi syyttää siitä pelkästään muita. Jouduin talousongelmiin ja ne ovat tehneet elämästä selviytyistaistelua, jossa häpeä ja voimattomuus ovat lannistaneet.

Pari kertaa talous on ollut niin tiukalla, että lasten tullessa minun luo, on viikonlopun ruoat on ostettu panttilainaamon lainalla. Olen kyllä sitten välillä päässyt lunastamaan tavaraa pois. Velkaa ei ole käsittämättömästi, mutta riittävästi siihen, että en pääse niistä eroon. Velan suuruutta ikävämpää on se, että jatkuva kädestä suuhun eläminen vie energiaa.

Samalla olen huomannut, että kukaan ei halua olla kanssani tekemisissä. Nekin tutut, jotka aikaisemmin edes joskus soittivat tai laittoivat tekstiviestiä, ovat nyt hiljaa. Vaikka kävelevät kadulla vastaan ja lupaavat lähteä kahville joskus, ei heistä mitään kuulu.

Olen samaan aikaan menestyjä toisella mittarilla. Työni jälki on hyvää - ellei peräti erinomaista ja minua kiitellään siitä - jopa ne tuttavat, joihin törmään kadulla. Mutta heistä ei kukaan tiedä, kuinka raskasta minulla on. En elä kunnolla sillä mitä teen. Osaksi velkojen vuoksi ja osaksi siksi, koska minun oli suostuttava huonoihin ehtoihin.

Jos (entiset)ystäväni jaksaisivat edes joskus tavata, en tuntisi oloani niin nöyryytetyksi. Ihan tarpeeksi on jo siinäkin, että joutuu pitämään ammatillisesti lippua ylhäällä.

Ainakin sen tästä oppii, että minulla ei ehkä sitten ole enää aikaa heille kun olen takaisin jaloillani. Se hetki on päivä päivältä lähempänä tulevaisuudessa.

Ensin hoidan velat ja sitten voin taas elää normaalia elämää.